Miniarvioita, osa 1

No niin, sanotaan jälleen kerran, että meillä on koiranpentu. Varsinkin nyt, kun työt ovat alkaneet, päivät kuluvat ensin työpaikalla ja sitten pennun kanssa metsissä möyriessä. Sisäsiisteyskasvatus on nimittäin sellaista hommaa, että ulos lähdetään, kun vauvakoira sellaisia merkkejä osoittaa, vaikka perunat kiehuisivat kattilassa tai sähköpostin lähettäminen olisi kesken. Eikä sitä haukkua raaski pakottaa heti sisään, kun se niin mielellään varvikossa ihmettelisi tai kiville kiipeilisi.

Olenkin lukenut elokuussa ennätysvähän paperikirjoja (kolme) ja kuunnellut ennätyspaljon (viisitoista teosta). Lisäksi painoa on pudonnut muutama kilo ihan huomaamatta, eikä somessakaan ole tullut roikuttua liikaa.

Monta kertaa olen kuitenkin kaivannut blogin pariin, joten ajattelin nyt hieman harrastaa sellaisia miniarvioita, joita usein aikakauslehdissä näkee.

Alex Schulmanin Malman asema oli Viisikko-lukupiirin kuukauden valinta. En ollut lukenut kirjailijalta mitään aikaisemmin, mutta tiesin kyllä, että Schulman on todella kehuttu ja arvostettu kirjoittaja. Todennäköisesti en olisi kuitenkaan tarttunut Malman asemaan ilman kirjapiiriä, koska se ei kuulu tyypillisiin genreihini, mutta totisesti olen iloinen, että sen kuuntelin nyt. Schulman on taitava, taitava, taitava!

Lyhyesti sanottuna Malman asema kertoo perheistä, sukupolvien perinnöstä ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Romaani ei ole kuitenkaan mikään juoneton diibadaabakirja, vaan kaikki kietoutuu hienosti kaikkeen ja mielenkiinto pysyy yllä.

Anu Aspialan Kimono kireällä — kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa -teokseen sain vinkin kirjapiiritoverilta Tähän on tultu -blogista (postauksessa myös Malman asemasta). Koska olen pitänyt tavattomasti Minna Eväsojan Japani-aiheisista kirjoista, veikkasin, että tykkään myös Aspialan teoksesta, ja niin kävikin.

Aspiala muuttaa Japaniin miehen ja seitsemänviikkoisen vauvan kanssa. Elämä pienokaisen kanssa vieraassa maassa on melkoinen yhtälö, mutta pelkästään siihen kirja ei keskity. Teoksessa on paljon kiintoisia ja hauskoja esimerkkejä japanilaisesta kulttuurista sekä kulttuurikömmähdyksistä myös vauvakuplan ulkopuolelta.

Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli on tositeos lapsinäyttelijän elämästä ja melko sairaasta äitisuhteesta. Jennetten äiti elää omia haaveitaan todeksi tyttärensä kautta ja laittaa kuusivuotiaan lapsensa koe-esiintymisiin, joista tämä ei miellyttämisenhalussaan voi kieltäytyä. Jennetten lapsuus ja nuoruus kuluvat tanssitreeneissä, näytelmäkursseilla ja kuvauksissa — McCurdy on muun muassa iCarly-sarjan tähti. Eikä äidin kontrolloivuus siihen lopu — tämä muun muassa opettaa tyttärensä anorektikoksi ja pesee tämän suihkussa vielä lapsen ollessa teini-ikäinen.

Onneksi äitini kuoli on raflaava nimi teokselle mutta kirjan lukemisen jälkeen täysin ymmärrettävä — äidin kuolema vapautti Jennetten, ja toipuminen saattoi alkaa.

Tämän kirjanelikon heikoin lenkki on Elizabeth Adlerin Provencen tuoksu, mikä luultavasti osittain johtuu ennakko-odotuksistani. Olin toivonut jotakin Joanne Harrisin hurmaavien Ranska-kirjojen kaltaista mutta sainkin laimennettua Nora Robertsia.

Franny Marten saa kutsun ranskalaiseen linnaan tapaamaan sukulaisia, joita ei ole koskaan ennen nähnyt. Miljöö on satumainen: laventeliniittyjä, viiniviljelmiä, juhlat linnassa. Jotenkin tunnelma ei kuitenkaan välity tekstistä, ja lukuisat näkökulmat vesittävät henkilöihin tutustumista. Suomennos tökkii välillä: puhutaan kullankaivajasta onnenonkijan sijaan, juhlissa ”esitetään malja”… Lisäksi loppu on yllättävän konservatiivinen.

Oletko sinä lukenut jonkin näistä kirjoista, ja jos, mitä mieltä olit? Oletko lukenut jotakin muuta suosittelemisen (tai välttämisen) arvoista?