Narkomaanin elämässä ei ole hohtoa

”Makasin vessanpytyn vieressä. Vedin ruiskun käsivarrestani. Aioin nousta pystyyn, mutta huomasin samassa, että oikea jalkani oli kuin halvaantunut. Pystyin liikuttamaan sitä hieman, mutta niveliin koski ihan sairaasti, etenkin lonkkaniveleen. Sain jotenkin kopin oven auki. Ensin ryömin jonkin matkaa, sitten vedin itseni ylös. Pystyin hyppimään yhdellä jalalla kun tuin itseäni seinään.”

Christiane polttaa 12-vuotiaana hasista. Porttiteoria pätee hänen kohdallaan, sillä 14-vuotiaana hän on jo riippuvainen heroiinista. Hän katsoo heroiinin käyttäjiä ylöspäin ja haluaa kuulua jengiin. Mitään hohdokasta elämää narkkarit eivät kuitenkaan vietä, ja kirjan kuvaukset huumeiden käytöstä ovat hyvin inhorealistisia. Christiane runttaa tukkoon mennyttä neulaa käsivarteensa niin vimmaisesti, että veri roiskuu pitkin kaakeleita. Hän myy itseään saadakseen piikittää ja putoaa koko ajan enemmän pohjalle.

Kirja maalaa 1970-luvun saksalaisesta yhteiskunnasta hyvin lohduttoman kuvan. Nuoret elävät betonilähiöissä, vanhemmat ovat väkivaltaisia, mielekästä tekemistä ei ole. Ei siis ole ihme, jos näköalattomat koululaiset etsivät elämälleen merkitystä. Monesti Christiane onkin onnellisimmillaan aineissa. Samaan aikaan hän kuitenkin laihtuu, sairastaa, tappelee ystäviensä kanssa, kärsii vieroitusoireista ja ottaa koko ajan niljakkaampia asiakkaita.

Luin joskus, että huumeisiin ei koukutu kovin helposti, jos elämällä on jokin muukin tarkoitus, ja niistä on myös silloin helpompi päästä eroon. Christiane on eläinrakas ja viihtyy tallilla, mutta se ei riitä elämänsisällöksi eikä pinnalle nostajaksi. Myöskään rakkaus ei riitä, sillä aina muutaman päivän kuivilla olon jälkeen Christiane ja hänen poikaystävänsä huomaavat, että heillä ei ole muuta tekemistä yhdessä. Jostain syystä esimerkiksi kirjoista juttelu sujuu mukavammin huumeissa.Äiti seuraa avuttomana vierestä, eikä sosiaalitoimistosta, lastensuojelusta tai huumeparantoloista ole mitään hyötyä.

Kirjan kansi on kaunis ja lohduton. Silmiin katsoo viattoman näköinen nuori tyttö, jonka sukunimi on lyhennetty alkukirjaimeksi. Se muistuttaa teoksessa lainattuja lehtiuutisia, joissa kerrotaan heroiniin kuolleista teineistä nimellä: ”Koululainen Babette D. (14) Schönebergistä löytyi kuolleena. – – Babette on tänä vuonna Berliinin 46. huumeisiin kuollut nuori.”Christiane F. itse on edelleen viisikymppisenä elossa, ihme kyllä, sillä heroiini on pysynyt hänen matkassaan myös aikuisena.

Huumeasema Zoon lukeminen on kansilehden mukaan kuulunut saksalaiskoulujen opetussuunnitelmaan vuosikymmeniä. Ehkä teos toimiikin huumevalistuksena. Vai kuulostaako houkuttelevalta: ”Hän oli jo niin surkeassa kunnossa jatkuvasta rännittämisestä, että iho oli kokonaan vereslihalla. Mätänevä ruumis, joka vielä hengitti. Hänen jalkansa olivat kuoliossa ja mustat. Hän pystyi tuskin kävelemään. Hänestä lähti jo kahden metrin päähän aivan sietämätön löyhkä.”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *