Kammottavin myrkky: strykniini. Aiheuttaa kivuliaamman kuoleman kuin mikään muu myrkky. Hieman altistumisen jälkeen lihakset alkavat kouristella, ja uhri joutuu kärsimään koko kehon kattavista jatkuvista kohtauksista pari kolme tuntia, ennen kuin kuolee tukehtumalla — tai yksinkertaisesti uupumalla.

Tietoa erilaisista myrkyistä ja myrkytyksen uhreista tarjoaa Eleanor Herman kirjassaan The Royal Art of Poison. Teoksessa käsitellään myrkkylähteitä yleisesti (likaiset palatsit, tappava kosmetiikka ja hengenvaarallinen lääkitys), minkä lisäksi käsitellään 22 kuuluisaa kuolemantapausta, joissa on ollut mukana epäilys ei-niin-luonnollisesta kuolemasta. Myös Vladimir Putinille on omistettu oma lukunsa, ja jos kirja olisi ilmestynyt myöhemmin kuin vuonna 2018, pitkän listan jatkoksi olisi päässyt takuuvarmasti myös tapaus Navalnyi.

Kirjasta selviää, että kalsarimyrkyttely ei ole mikään uusi juttu, sillä jo 1500-luvun kuninkaallisissa hoveissa palvelusväellä oli epäkiitollinen homma suudella (kyllä, suudella) heidän majesteettiensa vaatteita siltä varalta, että niihin olisi ujutettu tappavaa ainetta. Myös myrkytettyä ruokaa pelättiin, ja jokainen ateria maistettiin etukäteen.Varotoimista huolimatta ihmiset myrkyttivät itseään tietämättään lyijystä valmistetulla kosmetiikalla, jota he sivelivät päivittäin kasvoilleen.

Kun joku sitten syömisen jälkeen alkoi kärsiä sietämättömistä kivuista, epäilykset alkoivat itää. Joskus kyseessä oli oikea myrkky, joskus kuolemalle olisi ollut luonnollinen selitys, jos sen ajan tutkijat olisivat sen osanneet tunnistaa. Useimmiten huhut velloivat kuitenkin kiivaina, ja kuolleen läheiset saattoivat vannoa kostoa. Kärsijöiksi saattoivat joutua viattomat kokit, papit ja lähipiiriin kuuluvat, sillä rangaistus oletetulle myrkynkeittäjälle oli julma.

The Royal Art of Poison -kirjassa käydään läpi muun muassa erinäisten kuninkaallisten ja heidän rakastajattariensa tapaukset. Lisäksi käsitellään muun muassa Iivana Julman ja Caravaggion kohtalot. Moderneilla ruumiinavauksilla ja kehittyneen lääketieteen avulla on pystytty selvittämään, tapahtuiko väitetty myrkytys oikeasti vai oliko kuoleman taustalla jotain vähemmän pahantahtoista.

Nykyisen tiedon valossa on hupaisaa ja järkyttävääkin lukea vanhan ajan hoitokeinoista. Teoksessa kerrotaan, miten peräpukamia hoidettiin tökkimällä niitä kuolleen miehen irti leikatulla kädellä. On mahdotonta käsittää, miten tämä neronleimaus on syntynyt ja miksi sen on oletettu toimivan.

Vastalääke myrkytyksiin oli puolestaan yksisarvisen sarvijauhe — vasta paljon myöhemmin selvisi, että tämä myyttinen kehonosa kuuluikin sarvivalaalle. Haavat ja tulehdukset sen sijaan saivat arkisemman kukonkakkahoidon. Herman kuitenkin toteaa, että on mahdollista, että myös meidän toimillemme naureskellaan sadan vuoden päästä. Kemoterapiaa, mitä ihmettä ne ajattelivat?!

Jotkin aikalaistoimet olivat kuitenkin yllättävän tehokkaita. Oli joitakin valtaapitäviä, jotka myrkytyksen pelossa siedättivät itseään pienillä annoksilla myrkkyä pitkin ikäänsä ja kehittivätkin niin hyvän vastustuskyvyn, että salamurhaajat jäivät nuolemaan näppejään. Toiset heistä eivät kuitenkaan luovuttaneet: he vaihtoivat asetta ja yrittivät uudelleen.

Eleanor Herman kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti ja kevyellä otteella. Voin suositella hovijuonittelujen ystäville myös hänen suomennettuja teoksiaan Kuninkaiden rakastajattaret ja Kuningattarien rakastajat.