Lohduttamalla voikin loukata

Kirjoitin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -teoksesta jo aiemmin, mutta yksi asia jäi tekstin ulkopuolelle, vaikka jäikin mieleeni pyörimään. Aika satunnainen juttu, joka sai kirjassa tilaa ehkä sivun verran, pisti minut miettimään sitä, miten muut ihmiset saattavat reagoida omasta näkökulmasta katsottuna hyvinkin yllättävästi.

Kolu siis kertoo, miten oli kertonut koiransa kuolemasta ystävälleen,joka oli vastannut sydänemojilla. Kolu oli suuttunut. Miten kukaan kehtaa olla noin sydämetön ja kylmä, ettei vastaa edes sanoilla?!

Lohduttaminen on vaikeaa. Ei voi vastata ”Otan osaa” tai ”Olen pahoillani”, koska niitä pidetään latteina fraaseina. Ei saa sanoa ”Tiedän, miltä susta tuntuu”, koska oikeasti puhuja ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Olen lukenut vuosien varrella useita keskusteluketjuja, joissa on lytätty kaikki mahdolliset myötäelämisen tavat.

Sanotaan, että ei aina tarvitse puhua, riittää että kuuntelee. Mutta senkin joku voi kokea tylyksi, jos toinen on vain mykkänä vieressä. Eikö sitä kiinnosta? Viestitse hiljaisuus vasta tylyä onkin, kun mukana ei ole edes eleitä.

Ennen Eeva Kolun lyttäystä olin ajatellut, että sydän on hyvä vastaus toisen suruun. Se ilmaisee välittämistä ja myötätuntoa ilman, että tarvitsee pelätä käyttävänsä loukkaavia tai tyhjää heliseviä sanoja. Toisinkin voi näköjään ajatella. Se on vain Kolun ajatus, mutta kieltämättä siitä tuli epätoivoinen tunne, että mitä ihmettä sitä voi enää kirjoittaa.

Minä en ole menetyksen kohdatessa lohdutusnirso. Tärkeintä on se, että toinen ottaa lämpimästi osaa. En jää saivartelemaan semantiikan kanssa enkä arvostele käytetyimpiä fraaseja. Sydän tai itkuemoji kelpaavat vallan mainiosti.

Mutta kyllä tällainen tekee omien sanojen löytämisestä vaikeampaa silloin, kun pitäisi tarjota lohtua toiselle ihmiselle.

On minullakin silti vinkki siihen, mitä ei kannata sanoa koiransa menettäneelle: ”Lemmikkejä saa aina uusia.”

Kulttuuri Ajattelin tänään

Jean P. Sasson: Prinsessa — voiko länsimaalainen muuta tehdä kuin päivitellä absurdiutta?

Miksi naisten todistajanlausuntoa ei oteta huomioon rikosoikeudenkäynneissä?

  1. Naiset ovat tunteellisempia kuin miehet, mikä vääristää todistajanlausuntoa.
  2. Naiset eivät osallistu yhteiskuntaelämään, joten he eivät pysty ymmärtämään, mitä ovat havainneet.
  3. Jumalan armosta miehet ovat naisia ylempiä. Siksi naisen todistajanlausunto noudattelee sitä, mitä viimeksi hänen kanssaan puhunut mies on sanonut.
  4. Naisilla on heikko muisti.

Muun muassa tällaisen tietoiskun saa Jean P. Sassonin teoksesta Prinsessa — elämä hunnun takana al-Saudin palatsissa.

Alkuperäisteos saudiarabialaisnaisten elämästä on julkaistu vuonna 1992, mutta yhä edelleen Saudi-Arabia on yksi maailman kurjimmista paikoista naisille. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tilanne oli vielä pahempi, jopa kuningassuvun prinsessalle.

Naiset joutuvat elämään uskonnollisen mielivallan alla. Tyttölapsen syntymä on pettymys, pojan maailmaantulosta iloitaan. Vain miessukupuolella on arvoa. Tämä on jotain niin absurdia, etten osaa edes muotoilla ajatuksiani. Eihän ilman naisia edes olisi miehiä! Jos perheisiin syntyisi pelkkiä poikia, näiden olisi aika hankalaa jatkaa sukua.

Poikalapsia arvostetaan toki esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa niin, että jossain vaiheessa miehiä oli sata miljoonaa enemmän kuin naisia! Mistäs näille vaimot ja lapset saadaan?

Kaksinaismoralismi kukoistaa. Siinä missä nainen saatetaan kivittää tai vangita eristettyyn huoneeseen ”haureudesta”, rikkaat saudimiehet käyvät seksijuhlissa, joihin on lennätetty Euroopasta prostituoituja. Egyptin-matkalla prinsessan veli ystävineen raiskaa 8-vuotiaan tytön. Veli kertoo isän harrastavan samaa ulkomaanreissuillaan. Perheen miehet käyvät myös Thaimaassa ostamassa naisia. Silti saudinaiset verhotaan päästä varpaisiin mustaan huntuun.

Miehet ovat tunnetusti naisten huoltajia: vaimot ja tyttäret tarvitsevat allekirjoitetun luvan ulkona liikkumiseen ja matkustamiseen. Siksi huonoista oloista pakeneminen on hyvin vaikeaa. Prinsessa Sultana onnistuu karkaamaan Lontooseen lastensa kanssa, mutta palaa kotimaahansa vapaaehtoisesti. En ihan ymmärtänyt, miksi, sillä hänellä oli rahaa ja mahdollisuus uuteen elämään.

Teoksen kirjoitusaikaan puhuttiin naisten ajo-oikeudesta, ja lopulta, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2018, saudinaiset saivat luvan ajaa autolla. Ihmisoikeudet etenevät todella hitaasti.

Monesti tämänkaltaisia kirjoja lukiessani mietin, miten elämäni olisi erilaista, jos olisin syntynyt jonnekin muualle kuin Suomeen tai länsimaihin. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että sukupuolet ovat samanarvoisia, ja ympäröivä yhteiskunta jakaa arvoni. Voin oikeastaan tehdä, mitä ikinä haluan.

Tilanne voisi olla toinen. Olisin voinut joutua naimisiin 12-vuotiaana, 63-vuotiaan miehen kolmanneksi vaimoksi. Voisin joutua tapetuksi siksi, että olen ollut tekemisissä perheen ulkopuolisen miehen kanssa. Teloituksen saattaisi määrätä oma isäni, ja koko perhe tulisi katsomaan, kun minut hukutettaisiin kodin uima-altaaseen.

En edes pysty käsittämään, miten kukaan vanhempi voi tehdä näin lapselleen. (Tai kenellekään, noin ylipäätään.) Ilmeisesti yhteiskunta on niin fundamentalismin kyllästämä, että tyttären irtosuhde on yhtä kauhistuttava asia kuin sadistinen murha länsimaissa.

Sultana halusi kertoa kirjailija Jean P. Sassonille tarinansa, jotta maailma saisi tietää, mitä Saudi-Arabian rajojen sisällä tapahtuu. Prinsessa-kirja sai myös jatkoa kahden teoksen verran, ja olisi kiinnostavaa tietää, miten tarina jatkuu. Paraniko Sultanan ja hänen tyttäriensä elämä?

En tiedä, miten paljon loppujen lopuksi hyödyttää lukea tällaisia teoksia. Voin kauhistella ja päivitellä ja jatkaa sitten omaa, onnekasta elämääni. Toisaalta tieto on aina hyvä asia, ja sen perusteella voi tehdä valintoja ja pyrkiä vaikuttamaan. Länsimaiden painostus on estänyt monia kuolemantuomioita epätasa-arvoisissa, väkivaltaisissa maissa.

Ehkä lännen ”mädännäisyys” hiipii myös hiljalleen Saudi-Arabiaan, sillä ajokortin lisäksi naiset ovat saaneet viime vuosina jopa äänioikeuden ja koulutusmahdollisuuksia. Silti naisella pitää olla edelleen huoltaja, ja esimerkiksi matkustusluvasta huolimatta mies saa aina tekstiviestin, jos nainen on poistumassa maasta. Ei olisi Sultana onnistunut nykypäivänä karkaamaan.

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään Tasa-arvo