Juha Vuorinen: Maltan mieleni – pikkuinen saarivaltio saa kuulla kunniansa

”Maltalla on aivan alkeellinen terveydenhuolto- ja liikennekulttuuri, mutta vastaavasti pitkälle kehittynyt paskanpuhumis- ja huijaamiskulttuuri.”

Kun kirjapiirimme oli kuunnellut Juha Vuorisen tuoreen Vuorisen matkaputkiradio -teoksen, muistin, että meillähän on hyllyssä myös saman kirjailijan expat-teemainen Maltan mieleni. Olin ostanut sen muinoin Juoppis- ja Händikäppers-sarjoihin tykästyneelle miehelleni joululahjaksi, mutta se oli jäänyt lukematta. (Kiitti vain!)

Jotta ulkomaan pakinat tekisivät muutakin kuin lämmittäisivät hyllyä, nappasin kirjan kesälukemiseksi. Sateen rummutellessa kattoa ja syystuulen viuhuessa ikkunan takana sainkin ihmetellä Vuorisen perheen kokemuksia tulikuumalla kivisaarella.

Vuorinen, vaimo ja lapset muuttivat Maltalle kahdeksi vuodeksi tavoitteenaan oppia englantia. Kieltä opittiin, ystäviä saatiin ja kokemuksiakin – joskaan ei kovin mieltä ylentäviä. Hyviä tarinoita niistä tosin saa.

”Jotkut täällä asuvat hehkuttavat Maltaa, mutta minulla ei ole ainuttakaan tekosyytä nostaa Maltaa yhtään ylemmäs kuin missä se oikeasti on”, Vuorinen toteaa.

Malta on yksi Euroopan ilmanlaadultaan huonoimpia maita, mutta maltalaiset eivät siitä piittaa. Muuttolintujen ammuskelu on kansanhuvia. Afrikkalaiset siirtolaiset heijataan suoraa päätä Italiaan.

Lapsista 30 prosenttia on ylipainoisia. Ajokortin saa sillä, kun osaa peruuttaa auton ruutuun. Sähkölaitteita on suorastaan hengenvaarallista käyttää, eikä maltalaisen sanaan voi luottaa. Onneksi Vuoriselle ei vittuilla, ja sillä hän selviää monista tilanteista, joissa muut saattaisivat päätyä maksamaan moninkertaista ryöstöhintaa.

Vuorinen kirjoittaakin välillä melko vakavista aiheista mutta toki ronskilla, sujuvasanaisella tyylillään. Kevyitäkin kaskuja on, ja nauran välillä ääneen. Mikään matkailumainos kirja ei kuitenkaan ole vaan varsin raivorehellinen kuvaus paikasta, jossa en itse uskaltautuisi apteekkiin saati lääkäriin.

Espanjasta kertova Matkaputkiradio-teos on puolestaan myönteisempi, vaikka tässäkin maassa sattuu monenmoisia kommelluksia. Äänikirjan hyvä puoli on myös se, että Juha Vuorinen lukee tarinansa itse – radiosta tutulla äänellään.

P. S. Kirjan kansissa on ehkä nähtävissä viikko sitten kotiutuneen rescuekoiramme hampaanjäljet. Neiti oli napannut teoksen ikkunalaudalta sohvalle, mutta onneksi se ei ole (vielä ainakaan) hoksannut sivujen repimisen riemua.

Kulttuuri Kirjat Matkat

Rescuekoira kotona – kaksi päivää mennyt

Eilen meille tuli rescuekoira Kipinä Romaniasta. Miten tähän tilanteeseen oikein päädyttiin?

Muistan ensimmäisen kerran jutelleeni rescuekoirista melkein 20 vuotta sitten, kun siivosin Solilla ja työkaverillani oli sellainen. Sen nimi oli Rex, se oli iso, ja jokin ongelma sillä oli – ehkä se veti tai haukkui, mutta niin voi tehdä mikä tahansa muukin haukku.

Myöhemmin serkkuni otti rescuekoiran Kreikasta, ja pojan kanssa on sujunut erinomaisesti. Koiruus elää lapsiperhearkea ja kulkee monessa paikassa mukana.

Kun edellisistä koiristamme aika jätti, Lily-bloggaaja Kahvikissan kirjahylly -blogista suositteli harkitsemaan rescuekoiraa. Puolisoni ei vielä ollut silloin valmis, joten meille tuli suomenpystykorva vanhan pystissekoituksemme jalanjäljissä.

Rescuekoiria alkoi kuitenkin olla vähän joka paikassa. Seuraamallani Tiiu Purasella (@tiiupiret), joka toisella lehtijuttuun haastatellulla… Ajatus alkoi toden teolla itää: miksi emme tarjoaisi kotia kodittomalle? Miksi maailmaan pitäisi tehdä lisää pentuja varta vasten, kun niin monella koiralla ei ole kotia?

Ja sopivasti algoritmi alkoi tarjota rescueyhdistys Kulkureitten kotia etsiviä koiria Instagram-feediini…

”Kuka huomaisi herkän ja suloisen Kipinän?” kuului tunteisiin vetoava viesti, ja kuvassa suoraan kameraan katsoi koira, jolla oli viisaat ja tarkkaavaiset silmät. Laitoin viestiä yhteyshenkilölle, toki ensin koko sivuston infopaketit koluttuani.

Koiran saaminen rescueorganisaatiolta ei ole läpihuutojuttu, niin kuin sen ei pidäkään olla. Täytimme selvityslomakkeen ja suoritimme koira-ajokortin. Osallistuimme kahteen haastatteluun ja perehdyimme materiaaleihin monen tunnin verran. Sitten yhteyshenkilö näytti vihreää valoa: Kipinä voisi tulla meille.

Vielä ennen Romaniasta lähtöä Kipinä testattiin tautien ja multiresistenttien bakteerien varalta, joten jouduimme jännittämään loppuun asti. Kaikki testitulokset olivat kuitenkin negatiivisia, ja Kipinä pääsi matkaan.

Lauantaina kävimme hakemassa Kipinän Tuusulasta. Koira oli totta kai väsynyt ja stressaantunut matkasta, mutta se haisteli kiinnostuneesti auton takakonttia, jossa pystäriuroksemme matkustaa. Loppureissun se nukkui.

Kotona olimme valmistautuneet siihen, että Kipinä saisi omaa tilaa ja rauhaa nukkua. Olimme rajanneet talon kahteen osaan kompostikehikolla, jossa oli alkuun näköesteitä. Kulkurit suosittelee uudelle koiralle ja vanhalle lemmikille rauhallista alkua.

Kotona jo valmiiksi ollut Vinka-koira ja Kipinä olivat kuitenkin hyvin kiinnostuneita toisistaan ja vielä tuntienkin jälkeen hakeutuivat ystävällismielisesti aidan molemmille puolille. Päädyimme siihen, että päästämme haukut tutustumaan toisiinsa kunnolla.

Molemmat koirat olivat vähän jännittyneitä ja säpäköitä, mutta kaikki meni hyvin. Kipinä otti pehmoisen pedin heti omakseen, ja hauvelit nukkuivat illan vierekkäin kaikessa rauhassa. Yöksi rajasimme kuitenkin ne vielä erilleen, ja nukuimme mieheni kanssa eri koirien seurana.

Tänään Kipinä on myös nukkunut paljon, luonnollisesti. Emme ole stressanneet sitä ulkona käymisillä vaan olemme olleet rauhallisesti sisällä. Kipinä on uteliaan varovaisesti tutkinut taloa: tehnyt pieniä kartoitusretkiä ja palannut pedin turvaan. Se syö makupaloja kädestä ja hakeutuu haistelemaan ihmisiä, mutta vetäytyy myös helposti pois. Vinka ja Kipinä tulevat hyvin juttuun, ja Kipinän ilmoituksessa olikin, että se annetaan kotiin, jossa on reipas koirakaveri valmiina opettamassa kotikoiran taitoja.

Näin meillä on sujunut kaksi päivää. Pelkäsin arempaa tapausta, mutta Kipinä on ollut tähän mennessä kovin reipas. Mitä tahansa saattaa tietysti edelleen tapahtua, mutta luulen, että olemme saaneet laumaamme huipputyypin!

Perhe Oma elämä