Olin kampaajalla, ja rupattelimme reissaamisesta. Olin käynyt Tukholmassa, ja kampaaja kysyi, onko paikka muuttunut paljonkin, kun toiset kuulemma sanovat, että se on.

En vielä tajunnut, että hänellä oli kysymyksensä taustalla agenda, ja selittelin, että oltiin tällä kertaa Solnassa enkä oikein tiedä, miten vaikka Tukholman keskusta on muuttunut.

Selvisi kuitenkin, että kampaaja oli hakenut jonkinlaista päivittelyä Tukholman maahanmuuttajajengeistä ja niiden aiheuttamista ongelmista. En voinut muuta kuin todeta, että Solnassa oli erittäin rauhallista.

Myöhemmin alkoivat huuruiset puheet pääkaupunkiseudun koulujen maahanmuuttajaprosenteista, Ceutasta ja siitä, miten meiltä pimitetään asioita. Yritin sanoa johonkin väliin, että ei se nyt ihan noin mene, mutta kampaaja oli vakuuttunut, että juuri noin se menee. Hän oli jostain kuullut.

Siinä kohtaa olisi ollut lähdekritiikkiluennon ja toisen näkökulman aika, mutta on tunnustettava, että olen aika huono kohtaamaan ihmisiä. Mielessäni kuitenkin mietin, että seuraavan hiustenlaittoajan varaan muualta – siitäkin huolimatta, että kuplaudumme omiin piireihimme. Rasistit jatkavat pupun syöttämistä hänelle, ja minä jatkan ihmettelyä, keitä ovat ne ihmiset, joille Sebastian Tynkkysen jutut menevät läpi.

Voi olla, että pelkuruuteni takia menetimme mahdollisuuden keskusteluun. Voi myös olla, että jos ihminen on tarpeeksi syvällä, häntä ei sieltä helposti ylös saa.

Jatkan kuitenkin keskustelua täällä.

Olen opettanut maahanmuuttajia viisitoista vuotta. En ole tavannut kaikkia Suomeen tulijoita, mutta on minulla silti aika kattava otanta.

Kaikki opiskelijani haluavat oppia ja oppivat suomea. He ovat motivoituneita ja innokkaita oppijoita. Heillä on sataprosenttinen tekemisen meininki. He haluavat tutustua suomalaisiin. He haluavat elää rauhassa. He haluavat mennä töihin. Kukaan ei halua olla vain kotona. Toiset saavat töitä, toiset työllistyvät yrittäjänä, toiset työllistävät yrityksessään toisia maahanmuuttajia. Välttämättä ei ole kuitenkaan helppoa saada työpaikkaa, kun nimi on Abdullahi.

Minulla on ollut opiskelijoita Somaliasta, Ukrainasta, Vietnamista, Kiinasta, Sudanista, Irakista, Virosta, Filippiineiltä ja monesta muusta maasta. He ovat tulleet Suomeen pakolaisina, turvapaikanhakijoina, työsiirtolaisina, opiskelemaan, rakastuttuaan tai perheen perässä. Kukaan ei ole tullut Suomeen tavoitteenaan elää Kelan tuilla, eikä kenenkään tarkoitus ole olla antamatta Suomelle mitään, niin kuin Hesarissa eräs uskovainen maahanmuuttajaäidin tytär väitti.

Moni luulee tietävänsä, mitä maahanmuuttajat ovat. Vaikka höpöttäisi, että haluaa vain rikolliset ja sopeutumattomat maasta pois, taustalla on usein oletus siitä, että kotoutumattomuus on normi. Maahanmuuttajat ovat loisia, eivät viitsi opiskella suomea, käyvät mieluummin Kelassa kuin töissä – ja niin tullaan kohdelleeksi rasistisesti jokaista tummaihoista, vaikka näitä ei henkilökohtaisesti tuntisikaan.

Ja vaikka ihminen olisi asunut pienestä saakka Suomessa, osaisi kielen täydellisesti ja kävisi töissä, se ei riitä. Rasistit paljastavat, että ei älämölössä ollutkaan kyse kritiikistä vaan ihonväristä ja etnisestä taustasta. Tunnetun kansanedustajan sometili tulvii: ”Nasima oot mutakuono”, ”Mee takas sinne mistä tulitkin”. Ravintolayrittäjää vainotaan, tummaihoisen naapurin oveen kirjoitetaan ”neekeriä”. Taksikuski ei uskalla tehdä yövuoroja uhkaavasti käyttäytyvien asiakkaiden vuoksi.

Tekee pahaa ajatella, mitä osa opiskelijoistani joutuu kokemaan. Varsinkin nyt, kun maahanmuuttovastaisuudesta on tullut niin yleisesti hyväksyttyä, että kampaaja valitsee sen small talkinsa aiheeksi sen sijaan, että kyselisi, miten vapaapäivä on mennyt.