Sisältää juonipaljastuksen siitä, mitä koiralle tapahtuu.

***

Iloitsin, kun mökin kirjahyllystä löytyi Sally Salmisen romaani Katriina. Sen oli ilmeisesti mummoni veli saanut joululahjaksi vuonna 1947 — mikä kiehtova tervehdys menneisyydestä!

Olin heti vaikuttunut Salmisen tyylistä kirjoittaa. Otin kuvia kohdista, joita suunnittelin lainaavani tulevassa blogipostauksessani. Useammankin kerran luin Katriinaa silmät kosteina ja olin vakuuttunut siitä, että nyt ollaan vuoden hienoimman lukukokemuksen äärellä. Mikä vahva ja viisas nainen Katriina onkaan! Millainen rakkaustarina avioliitosta kehkeytyykään! Mitä yhtäläisyyksiä Myrskyluodon Maijaan! Miten hienoa kuvausta perheestä, merestä ja saaristosta! Tiesin, että blogikirjoituksestakin olisi tullut erinomainen.

Kunnes Katriina ei ollutkaan enää niin hyvä ja upea.

Kyläläiset valittavat Katriinan pojan koirasta, ja mitä tekee Katriina? Soutaa koira kyydissä merelle, tunkee sen säkkiin (hän joutuu taistelemaan aika paljon, koira pistää vastaan) ja heittää painon kanssa veteen.

Minulle tuli todella paha olo. Luin kirjan loppuun, mutta oli kuin ilmapallosta olisi tyhjentynyt ilma. En halua muistaa tätä lukukokemusta, ja jos se tulee mieleen, muistan koiran tapon.

Jos koiran olisi tappanut edes joku muu, mutta että ihailemani päähenkilö!

Jos lemmikki olisi tapettu jollain toisella tavalla, sekin olisi vielä mennyt — vaikka olisikin ollut tarpeetonta. Katriinan kotisaarella ammuttiin pyssyllä oravia, jäniksiä ja kettuja — miksi koira piti hukuttaa?

Tiedän, että ennen vanhaan esimerkiksi ylimääräisistä kissanpennuista hankkiuduttiin eroon hukuttamalla. Ehkä taustalla oli vain itsekkyyttä (yksi kissa riittää hiirenmetsästykseen) tai armollisuutta jopa: isoissa populaatioissa kissat eivät voi hyvin (se tiedetään nykyajastakin). Mutta eikö kiltimpää olisi lopettaa poikanen esimerkiksi lyömällä isolla kivellä päähän?

Miksei koiraa voinut ampua? Miksei sille voinut kirjoittaa parempaa kohtaloa, jossa se olisi jäänyt henkiin? Miksi siitä ylipäätään piti kirjoittaa — se esiintyi vain kahdessa luvussa.

Toki tapahtumaa voi joku kylmempi ihminen perustella sillä, että tuollaista tapahtui (ja tapahtuu edelleenkin) — miksi todellisuutta pitäisi siivota tai silotella? Kirjallisuudentutkija taas kiinnittäisi huomion siihen, millaisen konfliktin ja käännekohdan koiran tappaminen saa aikaan ja millaista sisäistä puhetta Katriina joutuu sen vuoksi käymään. Joku puolestaan voisi muistuttaa, että kauheista tapahtumista lukeminen opettaa meitä empaattisemmiksi.

En kuitenkaan halua lukea eläimille tapahtuvista kauheuksista. Tiedän niistä jo ihan tarpeeksi, ja olen tarpeeksi empaattinen siihen, että pyrin vaikuttamaan siihen, että elävät olennot eivät kärsisi.

Jos tiedän tai aavistan, että kirjassa käy eläimelle huonosti, en lue sitä. (Tai luen sydän pamppaillen.) Boikotoin, jos kirjailija tappaa teoksessaan eläimiä — heitin hyvästit Åsa Larssonille heti tämän esikoisdekkarin jälkeen. Ihan vetävä kirja, mutta kirjoittaja suorastaan hekumoi Tjapp-koiran pelolla ja kärsimyksellä.

Toiset kirjailijat ovat puolestaan luvanneet, että heidän romaaneissaan ei tapahdu pikkulapsille ja eläimille pahaa. Yksi tällainen kirjailija on Portugalissa asuva Anu Patrakka. En ole Patrakan dekkareita vielä lukenut, mutta on helpottavaa tietää, että niin uskaltaa huoletta tehdä. Ja erityisesti — arvostan tällaista linjausta yli kaiken!

Sally Salminen puolestaan jäi Åsa Larssonin kanssa samaan hylkiöiden kerhoon.

***

Kuvassa pumpulinpehmeää, mielettömän maukasta vegaanista banaanikakkua, jonka valmistuksessa ei vahingoitettu eläimiä.