Kesän toivelistalla (eli ämpärilistalla, mutta se on ruma sana) oli päivä, jolloin voisin vain lukea. Nyt se toteutui.
Sosiaalisessa mediassa järjestetään usein lukumaratontempauksia, joiden tavoitteena on lukea esimerkiksi 24 tuntia tai vaikkapa kolmipäiväinen viikonloppu. Olen seurannut niitä usein vähän kateellisena, sillä työt, ihmissuhteet, erilaiset menot ja hoidettavat asiat ovat estäneet aina varsinaisen maratoonailun, vaikka pitkiäkin lukuhetkiä saa silloin tällöin elämään järjestetyksi.
Tälle viikolle varasin kuitenkin päivän, jolloin olisin vain kotona. En kotonakaan tekisi mitään ylimääräistä: en treenaisi, en siivoaisi, en mitään muuta kuin lukisi.
Tarkoitukseni oli lukea ehkä useampaakin kirjaa saman päivän aikana: elämäkertaa, fiktiota, palautuspäivää lähenevää kirjaston kirjaa. Lopulta muistelmateos, Serj Tankianin Down with the System, oli niin kiinnostava, että luin sitä koko päivän (ks. edellinen postaus).
Tein koiran kanssa pitkän lenkin aamulla, minkä jälkeen pääsin lukemaan. Jatkoin kirjaa sivulta 140, johon olin edellisenä päivänä päässyt. Nukkuva koiruus antoi monta tuntia keskeytyksetöntä lukuaikaa, mikä oli luksusta. Välillä, koska kyse oli musiikkiin liittyvästä kirjasta, kuuntelin jonkin kappaleen puhelimelta ja samalla saatoin jäädä hetkeksi selaamaan somea.
Luin kirjan loppuun saman päivän aikana eli luin noin 200 sivua. Lopetin lukemisen iltayöstä. Lukemisen lomassa hoidin koiraa, lenkkeilin lisää ja laitoin ruokaa, mutta muuta ei tarvinnut tehdä. Selvisi samalla lukuvauhtinikin: esimerkiksi 600-sivuisen tiiliskiven lukisi kolmessa päivässä, mikäli ei olisi häiriötekijöitä. Tavallaan yllätyin, sillä olisin voinut kuvitella lukevani nopeammin. Toisaalta somehetket kuluttivat lukuaikaa jonkin verran.
Oli rentouttavaa uppoutua vain lukemiseen. On erityisen ärsyttävää lukea hyvää kirjaa, joka on pakko jättää kesken ja josta tietää, että sitä pääsee jatkamaan ties milloin. Nyt saattoi vain ahmia sivuja. Lukemani teos oli todella kiinnostava, ja vain lukupaikat vaihtuivat: ruokapöytä, sohva, kuisti.
Lukumaratonin onnistumisen kannalta oli tärkeää, että olin ennalta hoitanut pois kaikki suoritettavat jutut. Niin ei päässyt missään vaiheessa tulemaan ”pitäisi tehdä” -oloa.
Oli hauskaa päästä toteuttamaan koko päivän mittainen lukuhetki. Kieltämättä kirjan viimeistä kertaa sulkiessani olo oli hieman ”dizzy”. Siinä mielessä oli ehkä ihan hyvä, että koira vei välillä ulkoilmaan ja liikkumaan.
Voisin toteuttaa lukumaratonin joskus myöhemminkin, mutta ei haittaa, vaikka lukea saisi pienemmissäkin pätkissä — tapahtuuhan elämässä paljon muutakin mielenkiintoista.
Harrastatko sinä lukumaratoneja, tai miten paljon yleensä luet kerralla/päivässä?
Olen kuunnellut System Of A Downia ja Serj Tankiania parikymmentä vuotta, minkä aikana olen onnekseni nähnyt sekä yhtyeen että artistin myös livenä. Ne ovat olleet mahtavia kokemuksia — erityisesti Tankian Provinssirockissa mielettömine äänineen kesäyön hämärässä.
Enkä ole ainut fani, joka on kiihkeästi odottanut uuden SOAD-albumin ilmestymistä Hypnotize-levyn julkaisemisesta lähtien. Serj Tankianin elämäkerta Down with the System avaa bändin sisäisiä ristiriitoja niin, että on helpompi ymmärtää, miksi odottelu on ollut turhaa. Teos käsittelee myös paljon muusikon ihmisoikeusaktivismia ja armenialaisia juuria.
Down with the System on mainio kirjan nimi, vaikkakin ristiriitaisesti alkaa soida päässäni Down with the Sicknessin melodialla.
Aktivisti ja musiikintekijä
SOADin Facebook-sivuilla jotkut fanit marisevat säännöllisesti bändin tai Tankianin kannanotoista: ”Jättäkää politiikka musiikin ulkopuolelle! Keskittykää musiikintekoon!”
Ilmeisesti he eivät ole ikinä kuunnelleet fanittamansa yhteyeen laulujen sanoja.
Tai sitten, kuten Tankian huomauttaa, ”Shut up and sing” is really a comment that comes from someone struggling to reconcile the fact that artists they admire have political beliefs that don’t align with their own”. Sen sijaan, että fanit tutkailisivat omia uskomuksiaan, he haluavat lopettaa keskustelun ennen kuin se ehtii edes alkaa. Musiikilla yhdistettynä aktivismiin on kuitenkin pelottava voima.
Tankian toteaa: ” – – my life’s work has always been about learning how to deliver hard truths at difficult moments in ways people will hear them. That was kind of the whole point of System Of A Down.” Tankian tiedostaa, että on varmasti menettänyt tuhansia faneja mielipiteidensä vuoksi, mutta ei oikeastaan piittaa siitä. Hän on halunnut tehdä musiikkia musiikin vuoksi, ei siksi, että myisi miljoonia levyjä.
Myöhemmin hän kirjoittaa: ”After all, the revelation that those in charge might not have your best interest in mind, that they might in fact be lying to you for their own greedy, selfish reasons, is — in some ways — the founding doctrine of rock ’n’ roll.”
Tankianin aktivismi juontaa juurensa menneisyydestä, sillä hänen isovanhempansa selviytyivät armenialaisten kansanmurhasta vuonna 1915. Joukkotuhonnan syyllinen, Turkki, ei tähän päivään mennessä ole tunnustanut tapahtunutta, ja Yhdysvalloissakin vasta äskettäin presidentti Joe Biden totesi tuhonnan tapahtuneen. Tankianilla itselläänkin on kokemusta sodasta, sillä seitsemänvuotiaaksi hän asui Libanonissa, jossa pommit putoilivat.
Ihmisoikeuksien puolesta puhumista ei ole aina katsottu hyvällä, ei Turkissa mutta ei myöskään USAssa. Tankian on usein ollut seurassaan ainoita, joka on tuominnut esimerkiksi Yhdysvaltain Havaijin-valloituksen tai puhunut Irakin-sotaa vastaan. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen jopa radioiden soittolistoihin kajottiin niin, että esimerkiksi John Lennonin Imagine-kappaletta ei saanut soittaa, sillä kansa piti saada suhtautumaan myönteisesti sotatoimiin! USAn toimintaa arvostellutta Tankiania pidettiin suorastaan maanpetturina.
System Of A Downin jäsenistä Tankian olikin poliittisin. Vaikka poliittinen sanoma oli iso osa SOADin musiikkia, se ei ollut koko juttu. Varsinkaan Daron Malakian ei olisi halunnut sanoman vievän huomiota itse musiikilta, mikä ajan saatossa olikin yksi Tankiania ja Malakiania erilleen ajava tekijä.
Poliitikoksi tai poliittiseksi puhujaksi Tankian ei ole kuitenkaan ryhtynyt, vaikka häntä on muun muassa pyydetty pitämään puhe samassa tilaisuudessa Vladimir Putinin (!) kanssa. Hän toteaa, että ihmiset kuuntelevat häntä parhaiten konsertissa — hän sanoo sanottavansa musiikillaan.
SOADin jäsen ja sooloartisti
System Of A Downin lopullinen kokoonpano oli pienen draaman takana. Aluksi olivat Tankian ja Malakian sekä kaksi muuta, jotka loppujen lopuksi dumpattiin taiteellisen kunnianhimon vuoksi yhtyeestä aika tylysti. Musiikillisesti oikea ratkaisu, inhimillisesti aika karmea. Bändin kolmanneksi ja neljänneksi jäseneksi tulivat Shavo Odadjian ja John Dolmayan.
Yhtye soitteli ensin varastossa ystävilleen ja kavereiden kavereille, mutta saavutti vankan fanipohjan suhteellisen pian. Tankianin ja Malakianin äänet sopivat yhteen, ja musiikkia ”elävän ja hengittävän” Malakianin suunta oli selvä. Malakian teki musiikin, Tankian kirjoitti sanat. Ja Toxicity-albumin myötä SOAD pääsi listaykköseksi — traagista kyllä, 11.9.2001.
Tankian toteaa: ”I think it’s safe to say we were as unlikely a chart-topper as had ever existed in modern music history: a band of Armenian-Americans playing a practically unclassifiable clash of wildly aggressive metal riffs, unconventional tempo-twisting rhythms, and Armenian folk melodies, with me alternatively growling, screaming, and crooning lyrics that could pivot from avant-garde silliness to raging socio-political rants in the space of a single line. I’d be the first to admit: it’s not easy listening.”
Tankian ja Malakian olivat tuotteliaita biisintekijöitä, ja Toxicity-levyn jäljiltä oli niin paljon materiaalia, että pian julkaistiin Steal This Album! Samoin kävi Mezmerize– ja Hypnotize-albumien kanssa, joista jälkimmäinen ilmestyi puoli vuotta ensimmäisen jälkeen. Nämä kaksi viimeiseksi jäänyttä albumia kuuluvat erityisesti omiin suosikkeihini, ja musiikkilehti Sue valitsikin vuonna 2005 Mezmerizen sekä vuoden parhaaksi ulkomaiseksi albumiksi että vuoden metallialbumiksi.
Mezmerizen ja Hypnotizen tekoaikoihin Tankianin ja Malakianin suhde alkoi rakoilla pahasti, sillä Malakian piti tiukasti kiinni omasta visiostaan. Biisit ja niiden sanoitukset olivat yhä selvemmin hänen hyppysissään, ja Tankianin ehdottamat kappaleet ignoorattiin. Mezmerize- ja Hypnotize-levyillä Malakian myös laulaa entistä enemmän, ja vaikka kyseiset albumit ovat mestariteoksia ja Malakianin ”visio” näin ollen erinomainen, toki Tankianin ääntä kuuntelisi mieluummin enemmän.
Taiteellisten ristiriitojen lisäksi Tankian oli totaalisen väsynyt kiertue-elämään. Päivät murmelina ja mahdottomuus nukkua keikkabussissa eivät Tankiania enää innostaneet, ja pian hän jäikin soolouralle, joka tuotti mm. hienon albumin Elect the Dead. Silloin tällöin faneja on kuitenkin hemmoteltu SOAD-kiertueilla, ja niistä ollaan valmiita maksamaan. Tankian kertoo tienanneensa kolmesta minuutista bändin kanssa enemmän kuin kolmesta vuodesta musikaalintekijänä, mutta kuten sanottua, oma artistinen vapaus on ollut muusikolle tärkeämpää kuin raha, ja System Of A Down -keikat ovat ikävä kyllä harvinaisuuksia. Tänä vuonna yhtye esiintyy kerran vain San Fransiscossa.
Enemmän aktivismista kuin musiikista
Down with the System on hyvin kirjoitettu teos. On elintärkeää, että meillä on ihmisiä, jotka puhuvat ihmisoikeuksien puolesta. On tärkeää, että henkilöt, joilla on suuri yleisö, käyttävät asemaansa hyvän tekemiseen. Jos kuitenkin tarttuu teokseen toiveenaan lukea lähinnä kappaleiden taustoista tai musiikin teosta, saattaa joutua pettymään. Niitäkin käsitellään, merkittävästikin, mutta tulee olo, että Armenialla on kirjassa suurin rooli.
On kirjassa kuitenkin myös kiinnostavia yksityiskohtia biisinteosta. Esimerkiksi Mr.Jackin sanoitukset kumpuavat todellisesta tapahtumasta, kun poliisit pysäyttivät kännissä ajavan Daron Malakianin. Virkavalta epäili bändiä jonkin sortin rikollisiksi ja käytti aika kovia otteita. Kohtauksesta sydämistynyt Tankian huutaa siksi kappaleessa ”Fuck you, pig!”.
