Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen — synkkä lukuromaani Kongosta
Olen kuullut ulkomaalaisten vierailijoiden valittavan, että kongolaiset ovat ahneita, lapsellisia ja tehottomia. Heillä ei ole aavistustakaan. Kongolaiset ovat taitavia selviytyjiä ja uskomattoman tarkkanäköisiä tai sitten he kuolevat varhaisella iällä. Vaihtoehdot ovat siinä.”
Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen (1998) on teos, jonka Stephen King on nostanut esimerkiksi täydellisestä romaanista. Sitä en tiedä, mitä Kingin mielestä täydelliseen romaaniin kuuluu, mutta moinen toteamus herätti joka tapauksessa mielenkiintoni.
Kirjassa saarnaajatyranni Nathan Price raahaa perheensä lähetysasemalle Kongoon. Alistuva äiti Orleanna, itsekäs esikoinen Rachel, isäänsä ihannoiva Leah, rampa ja puhumaton Adah sekä pikkuinen Ruth May asettuvat pieneen kylään keskelle viidakkoa. Jokainen heistä kertoo oman tarinansa, ja jo alkuun käy ilmi, että yksi tyttäristä ei selviä Kongosta elossa.
Yhdysvaltojen yltäkylläisyydestä tulleelle elämä Kongossa on kovaa. Maan punaisessa maaperässä siemenet eivät idä, malaria ja muut taudit vaanivat, proteiinista on jatkuva puute, vaeltajamuurahaiset syövät kaiken altaan, myrkylliset käärmeet ovat todellinen uhka. Kyläläiset eivät myöskään ota Jeesusta kovin innokkaasti vastaan.
Kun pastorin perhe keskittyy selviytymään jokapäiväisestä elämästä, Kongossa tapahtuu mullistuksia. Maa itsenäistyy, saa kansan valitseman presidentin — jonka Yhdysvallat kommunismin pelossaan ja rahanhimossaan murhaa. Kongon tulevaisuus joutuu mahalaskuun, ja sillä tiellä maa edelleen on.
Surullisella tavalla Myrkkypuun siemen kertaa Kongon historiaa: miten maa kukoisti ja toimi vielä ennen portugalilaisten tuloa, kun ihmiset tuottivat tarvitsemansa lähellä. Länsimaat toivat mantereelle kaupan ja kapitalismin, Amerikkaan lastatut orjat ja luonnonvarojen riiston. Luonnonrikkauksien hyväksikäyttö ei loppunut maan itsenäistymiseen, sillä USA:n junailema presidentti Mobutu Sese Seko (mitä nimen ironiaa!) antoi rahojen valua omiin palatseihinsa samaan aikaan, kun tavallinen kansa oli rutiköyhää. Myöhemmin samat ongelmat toistuvat Angolassa hirvittävin seurauksin.
Kirja pistää miettimään suhtautumistamme moniin Afrikan maihin. Monesti ajatellaan, että esimerkiksi sisällissodat ja rappiotilat ovat afrikkalaisten omaa syytä. Alkuasukkaat eivät nyt vain osaa olla ihmisiksi. Todellisuudessa juurisyy on kuitenkin Yhdysvalloissa ja Euroopassa.
Kirjassa kuvataan erästä projektia, voimalinjan rakentamista Kongoon:
”Voimalinjaa ei ollut koskaan tarkoitettukaan toimimaan. Pystymättä mitenkään huoltamaan laitteistoa, joka ulottui pimeyden sydämen halki, insinöörit katselivat kun hirviön loppupää hajosi sitä mukaa kun etupäätä pystytettiin. – – Kuka tahansa olisi voinut ennustaa juuri sellaisen tulevaisuuden tuolle hankkeelle. Mutta lainaamalla Kongolle yli miljardi dollaria voimalinjaa varten, kansainvälinen Export-Import-pankki varmisti itselleen pysyvän velan, jota maksetaan takaisin koboltteina ja timantteina lopun aikaa.”
Vaikka Pricen perheen elämästä viidakossa on jännittävää lukea, teoksen kiinnostavinta antia on sen loppupuoli, kun Kongon historiaa eletään läpi osin silminnäkijänä, osin tarkastellaan sitä jälkiviisaana. Sekä äidin että tytärten elämään Kongo vaikuttaa vielä siinäkin vaiheessa, kun lapset ovat jo aikuisia. Toiset heistä oppivat ymmärtämään Afrikan mannerta, kun taas toiset…
”Maisemat ovat kauniita, varsinkin junamatkalla uimarannalle. Ystävättärilläni ja minulla on tapana pakata piknikkikori samppanjalla ja Toblerin kekseillä – – ja suunnistaa suoraan maaseudulle, jossa saamme ihailla vihreitä, kumpuilevia maisemia. On tietenkin katsottava muualle silloin kun juna kulkee mustien asuma-alueiden ohi, sillä niillä ihmisillä ei todellakaan ole minkäänlaista käsitystä kauniista maisemasta. He valmistavat talonsa ruostuneesta pellistä tai sälelaatikoista — ja jättävät tekstipuolen ulkopuolelle kaikkien nähtäväksi! Mutta heitä on vain yritettävä ymmärtää, sillä heillä ei ole sama moraali kuin meillä. Se on osa elämää täällä. Olla ymmärtäväinen erilaisuuksia kohtaan.”
600-sivuisena Myrkkypuun siemen on todellinen lukuromaani, matka erilaisiin olosuhteisiin, historiaan ja erään perheen jäsenten mieliin. Pääsiäisteemaisesta kuvasta huomaa, miten hitaasti lukeminen eteni (kiitos kiireisen työkevään), sillä olin ottanut kuvan jo maaliskuun puolella. Mutta ehkä joskus matkalla on hyvä viipyä pidempään.
