Susanna Suomela: Uupuneet — rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille
Susanna Suomelan Uupuneet — rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille (2023) on tietokirja, joka samaan aikaan on omakohtainen kuvaus Suomelan elämästä. Teos käsittelee tunnettuja ihmisiä, jotka ovat saaneet aikaan merkittäviä asioita, vaikka heillä on ollut taakkanaan sairauksia ja uupumusta. Myös Suomela on sairas ja uupunut, minkä lisäksi hänessä on piirre, johon minä pystyn samastumaan: hän vaikuttaa todella epävarmalta.
Kirjassaan Suomela nostaa esiin Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin ja pohtii, onko taide yhteydessä kärsimykseen. Jos Woolfin ja Plathin elämä ei olisi ollut niin onnetonta, olisivatko klassikkotekstit jääneet kirjoittamatta? Suomelaa on kritisoitu puhki tutkittujen nimien valitsemisesta, mutta mielestäni pohdinnat naisten elämästä ovat kiinnostavia.
Ilman Woolfia ja Plathia hauraiden merkkihenkilöiden joukko olisikin melko miesvaltainen, sillä myöhemmissä luvuissa perehdytään muun muassa Franklin D. Rooseveltin, Charles Darwinin ja John F. Kennedyn elämään. Vaikka herrojen elämäntyö onkin minulle tuttua, en ole aiemmin perehtynyt heidän terveyteensä.
Opin esimerkiksi sen, että Roosevelt sairastui polioon neljänkympin kynnyksellä saatuaan tartunnan todennäköisesti partiolaisten leiriltä. Mies teki suuren työn kuntoutuakseen, vaikka lääkärit olivat kovin pessimistisiä. Silti presidentti joutui olemaan loppuelämänsä muiden avun varassa, sillä liikkuminen yksin oli mahdotonta. Avuttomuutta tietenkin pyrittiin piilottelemaan visusti, ja Suomela pohtiikin, miksi fyysistä heikkoutta ei ole hyväksyttyä näyttää. Aikamoista kulissientakaista elämää vietti myös JFK, jonka päivittäinen lääkearsenaali oli mittava.
Tarinallinen tietokirja on mielenkiintoista luettavaa. Omana linjanaan kuuluisuuksien joukossa kulkee Suomelan diagnoosi kilpirauhasen vajaatoiminnasta, jonka aiheuttaman hitauden terveet ja reippaat ihmiset voivat helposti tulkita laiskuudeksi.
Olen siitä onnekas, että minulla ei tähän päivään mennessä ole ollut isompia sairauksia, masennusta, ahdistusta tai uupumusta. Voin myötäelää toisten tilanteissa, mutta en omakohtaisesti tiedä, miten vakava sairaus tai väsymys vaikuttaa elämään.
Jotain tunnistettavaa teoksessa kuitenkin oli, nimittäin Suomelan suhtautuminen itseensä. Hän vähättelee ja suorastaan säälii itseään toistuvasti. Väitöstilaisuuteen ei saavu ketään, väitöskaronkassa Suomela pitää surkean puheen, kaikki on huonosti. Näen itseni Suomelassa: noin minullekin kävisi, jos väittelisin! Jos johonkin olen sairastunut, niin ikuiseen epävarmuuteen.
Mutta ehkä se on helpompi risti kannettavaksi kuin polion rampauttama keho.
