Käännetään katse uhreista kiusaajiin
Luen parhaillaan Eleanor Hermanin tietoteosta Off with her head, joka käy läpi misogynian vuosituhansia. Se nostaa esiin naisjohtajien kohtaamaa aggressiota: naisia ei arvostella näiden tekemästä työstä vaan esimerkiksi ulkonäöstä, puheäänestä, perheettömyydestä tai perheellisyydestä. Ministereitä ja hallitsijoita vastaan saa hyökätä vapaasti, millä sanankäänteillä tahansa, mutta jos naiset uskaltautuvat puolustautumaan, heitä kritisoidaan taas — heidän vain pitäisi sietää ”kritiikki” arvokkaasti, kasvattaa paksumpi nahka.
Väite on tuttu myös Suomen sosiaalisesta mediasta ja uutisten kommenttiketjuista. Jos julkisuuden henkilö, oli hän sitten poliitikko tai sosiaalisesta mediasta elantonsa saava vaikuttaja, saa lokaa päälleen, yleinen kommentti on jotain tämän suuntaista: ”Jos haluaa olla julkisuudessa, silloin on kestettävä arvostelua.” Mitäs tunkee itseään Ilta-Sanomiin! Mitäs on turha julkkis! Mitäs lähti politiikkaan! Mitäs päivittää joka päivä Instagramiaan! Oma syy! Just deal with it!
Siis vaikka julkisuuden henkilöä olisi haukuttu, uhkailtu, nimitelty, häiritty ja ahdisteltu, jostain syystä ihmiset antavat neuvoja sille, jota häiritään, ei sille, joka katsoo oikeudekseen esimerkiksi huoritella ja toivoa jonkun kuolemaa.
On toki valitettava tosiasia, että jos aikoo nousta politiikan huipulle tai edes pikkukylän kunnallisvaltuustoon, on kasvatettava jonkinlainen sietokyky suojautuakseen öyhöttäjiltä. Sitä vain ihmettelen, miksi sitä pidetään niin itsestään selvänä asetelmana: näin se nyt vain on.
Miksi ei siirretä huomiota niihin ihmisiin, joilla on kummallinen tarve kritisoida toisen naamaa, vaatetusta tai henkilökohtaisia valintoja ihan kysymättä? Miksi neuvoja ei anneta niille, joiden täytyy jostakin syystä haukkua tv-kisailijaa luuseriksi tai läskiksi? Miksi kiusaajien käytös hyväksytään, miksi heidän annetaan mellastaa?
Vihapuheen ongelma ei ole pääministerissä tai Miss Helsingissä, tv-tähdessä tai somevaikuttajassa, jotka kaikki tekevät työtään, johon kuuluu myös julkisuudessa olemista. Ongelma on ihmisessä, joka käyttäytyy täysin ala-arvoisesti, epäkohteliaasti ja julmasti. Ongelma ei ole se, että joku loukkaantuu toistuvista ”Tapa itses ”-kommenteista, ongelma on siinä, että joku pitää oikeutenaan päästää moisia repliikkejä ilmoille. Koska mitäs on julkisuudessa, silloin pitää kestää!
Hölmöä kommentointia eivät tietenkään kohtaa vain julkkikset. Jos sairaanhoitajat lakkoilevat, käsketään vaihtamaan alaa. Jos opettajat valittavat väkivaltaisista oppilaista, sanotaan, että ei ole mikään pakko olla opettaja. Jos asiakaspalvelijat kertovat aggressiivisista asiakkaista, todetaan, että mitäs rupesit myyjäksi.
Jos kukaan ei enää rupea päättäjäksi, opettajaksi, myyjäksi tai hoitajaksi, yhteiskunta lakkaa toimimasta. Mitä jos mustavalkoisen kuittailun sijaan miettisi, miten eri ammattiryhmien edustajat voisivat tehdä työtään rauhassa? Myös somevaikuttaminen on työtä, vaikka joku ei sitä arvostaisikaan. Jos alan ongelmia kritisoivat hiljennetään ja mitätöidään sen sijaan, että kuunnellaan ja keskitytään löytämään rakaisuja, mikään ei ikinä muutu.
Olen miettinyt, ovatko somekiusaajat samoja aikuisia, joiden mielestä koulukiusaamisen syy on kiusatussa itsessään: jotain outoahan siinä lapsessa täytyy olla, jotain mikä saa muut lapset kiusaamaan. Onko julkkisten nimittelijöillä sama logiikka: koska sillä on julkinen sometili, se ansaitsee tämän?
Ja näppäimistö alkaa sauhuta. Voi katsoa vaikka Sanna Marinin Instagram-kuvien kommentteja: ”Liian laiha”, ”Tyrkky akka”, ”Sanna sä oot pelle”, ”Ei sinusta kyllä seksikästä saa vaikka veitsellä vetelis!”. Yksikään kommentti ei liity Marinin työhön.
On selvää, että naisviha elää ja voi hyvin, vaikka monen mielestä tasa-arvo onkin ”mennyt liian pitkälle”. Kiusaamista saavat toki kokea miehetkin. Eleanor Hermanin kirjaan palaan blogissa piakkoin…
***
Kuva: Pixabay
