Male audiences rank men’s speech as more knowledgeable, trustworthy, and convincing than women’s speech, even when they were saying exactly the same thing.”

(Gender Stereotyping of Political Candidates -tutkimus, 2007.)

Olin muutama vuosi sitten lukion ylioppilasjuhlassa, jossa puhujana oli eräs eläköitynyt eversti. Hänen puheensa rakentui erilaisista elämänopeista, joista yksi meni näin: Hän oli lapsena tykännyt luistella kilpaa. Erään kerran hän oli kilpaillut tyttöä vastaan, ja tyttö oli ollut nopeampi. Tuleva eversti oli sanonut kavereilleen, että häviö johtui liian löysistä luistimista. Puheessa mies summasi jutun näin: ”Tytöllekin voi hävitä, jos sen osaa selittää parhain päin!”

Ymmärrän vielä sen, että tyttö-poikajako on voimissaan pikkulasten keskuudessa, mutta luulisi kypsään ikään ehtineen ihmisen jo tajuavan, että se voittaa, joka on nopein tai kyvykkäin – sukupuolesta riippumatta. Miehen puhe oli lisäksi rasistinen ja muutenkin hölmö mutta muistutti, millaisessa kuplassa olen elänyt, sillä omassa elämässäni en ole oikeastaan törmännyt sukupuoleen kohdistuvaan syrjintään. Näen myös ympärilläni jatkuvasti johtavassa asemassa olevia naisia, ja jos heitä on kritisoitu, kritiikki on kohdistunut aina työhön, ei sen ulkopuolisiin seikkoihin.

Täysin vastakkaiseen kuplaan minut kuljetti Eleanor Hermanin terävästi kirjoitettu teos Off with Her Head – three thousand years of demonizing women in power, joka on katsaus naisvihan historiaan. Siihen on koottu karmeimmat naisvihamieliset lohkaisut ja törkein, jopa vaarallinen käytös, ja lukiessaan saa muistuttaa itseään, että kaikki ihmiset eivät onneksi ole tällaisia. Kun sivu sivun jälkeen on täynnä misogyniaa, lukeminen saa kieltämättä voimaan hieman pahoin ja menettämään (muutenkin vähäisen) uskon ihmiskuntaan.

Pelottavat, vihaiset, miehiä kastroivat naiset

Nainen, jolla on valtaa tai joka sitä tavoittelee, pelottaa ja raivostuttaa muita, ja näin on ollut Kleopatran ajoista Hillary Clintonin päiviin asti. Politiikan vallankahvassa olevat naiset törmäävät sellaiseen nimittelyyn ja uhkailuun, että se saa monet luopumaan hommasta kokonaan. Kritisointi on totta kai aiheellista silloin, kun sen kärki kohdistuu naisen työhön. Valitettavasti se, miten presidentti, hallitsija tai poliitikko hoitaa pestinsä, ei ole se asia, johon arvostelijat iskevät.

Mikä kriitikoita sitten mättää?

Haukkujia harmittaa naisten kunnianhimoisuus, koska se yhdistetään itsekkyyteen. Miehen sopii tavoitella korkeita virkoja, mutta jos nainen sanoo ääneen haluavansa johtaa, kunnianhimoisuus onkin huono piirre.

Nainen ei myöskään sovi presidentiksi, koska tämä on hormoniensa vietävissä. Mitä siitäkin tulisi, jos nainen tekisi esimerkiksi kuukautisten tai vaihdevuosien aikana merkittäviä päätöksiä esimerkiksi sodankäynnistä! (Koska miehethän eivät ole yhtään sotaa aloittaneet tai ihmisoikeuksia rikkoneet.)

Naisen paikka on toki myös kotona huolehtimassa miehestä ja lapsista. Naisen yksityiselämä kiinnostaa: Miksi se ei ole naimisissa? Onko se lesbo? Jos nainen elää avoliitossa miehen kanssa, onko se kulissia, jonka tarkoitus on salata lesbous?

Jostain syystä kukaan ei ole yhtä kiinnostunut miehen perhe-elämästä eikä mieti, miten tämän vaimo ja lapset pärjäävät ilman perheenpäätä. Kuka hoitaa pyykit?!

Pahinta on, jos naisella ei ole lapsia tai edes puolisoa. Silloin tämän täytyy olla jotenkin kylmä tyyppi. Sairain esimerkki on Australiasta, jossa lapsetonta pääministeri Julia Gillardia verrattiin mahoon lehmään:

”So, the old cows that become non-productive, instead of making decision to either let her die in the paddock or put her in the truck, this gives us a chance to take non-productive animals off and put them through the processing system… So it’s designed for non-productive old cows. Julia Gillard’s got to watch out.” (Lainaus on toki vastenmielinen esimerkki myös maitoteollisuudesta, mutta tappouhkaus lapsettomalle naiselle on samoin jotain, mitä ei uskoisi olevan olemassakaan.)

Myöhemmin Australian-lehdessä kirjoitettiin Gillardista syyttävään sävyyn:

She has showcased a bare home and an empty kitchen as badges of honor and commitment to her career. She has never had to make room for the frustrating demands and magnificent responsibilities of caring for little babies, picking up children from school, raising teenagers.”

Entäs ulkonäkö sitten? Naisen pukeutuminen on täynnä sudenkuoppia: tummat värit voidaan tulkita liian vakaviksi, kirkkaat värit herättävät liikaa huomiota. Lököttävät vaatteet saavat kantajansa vaikuttamaan epäpätevältä, mutta hyvin istuva vaatetus taas saattaa herättää epäilyn hintavuudesta.

Nainen voi olla liian naisellinen tai liian epänaisellinen. Jos on naisellinen, on epäpätevä. Jos on pätevä, on epänaisellinen. Naisen ääni on kimeä. Hän ei vain ole ”pidettävä”. Hän on liian vihainen tai hysteerinen. Ei pehmeä ja halattava, ei sympaattinen. Hän on noita, narttu, lehmä, kylmä, robotti.

Kun haukkumasanat loppuvat, alkavat valheet ja salaliittoteoriat: Hillary Clinton ja pizzagate, Katariina Suuri ja seksi hevosen kanssa, Marie Antoinette ja ”Syökööt kakkua!”, Anne Boleyn ja sukurutsa.

Vaikka miehiäkin haukutaan aiheettomasti, yhden kirjassa mainitun tutkimuksen mukaan naisia arvostellaan nelinkertaisesti enemmän. Eivätkä haukkujat ole vain nettihuutelijoita – kirjan esimerkit ovat pääasiassa mediasta, koulutettujen toimittajien kynästä tai suusta.

(Mututuntumalla sanoisin, että Suomessa tilanne ei ole niin paha kuin Englannissa, Yhdysvalloissa ja Australiassa, joista Herman enimmäkseen puhuu. Suomikin kyllä mainitaan – maata edustavat Tarja Halonen ja Tony Halme. Kiinnostuneena odotin, olisiko Sanna Marinkin päässyt kirjaan, mutta ei ollut.)

Voi toki miettiä, mikä kirjan tavoite on – mitä hyödymme siitä, että saamme täyslaidallisen oksennusta suuhumme? Vastaus on ehkä se, että tasa-arvo ei vielä ole valmis (saati ”mennyt liian pitkälle”), joten meidän on hyvä tiedostaa vallitseva tilanne ja se, mitä voimme sille tehdä. Pahin misogynisti tuskin Hermanin teokseen koskee, mutta me kaikki muut, journalisteja myöten, voimme vaikuttaa.

Voimme kysyä:

Rankaisemmeko naisia samasta käytöksestä, joka miehille sallitaan? Onko kunnianhimo muka niin huono juttu? Annammeko naisen ulkonäölle liian suuren painoarvon? Pitäisikö meidän mieluummin kuunnella naisen puheen sisältöä kuin sitä, miltä ääni kuulostaa? Kehotammeko turhaan naista hymyilemään tai pohdimmeko suotta, miten usein hän hymyilee? Kyseenalaistammeko naisen sitoutumisen hänen ihonvärinsä tai synnyinmaansa perusteella? (Naisena olemista hankalampaa on olla tummaihoinen ja nainen.)

Jos kiinnitämme huomiota siihen, millä sanoilla puhumme naisista, ”tytölle häviäminen” ei ehkä tulevaisuudessa ole enää mikään juttu.

***

P. S. Suosittelen lämpimästi myös muita Eleanor Hermanin kirjoja, kuten esimerkiksi The Royal Art of Poison -teosta (postaus täällä).