Tässä tämä vai tuo -haasteessa vastaillaan kirjallisiin kysymyksiin.
Kumpaa tekisit mieluummin…
eläisit fantasiakirjan vai romanttisen romaanin maailmassa?
Romanttisissa kirjoissa henkilöillä on asiat loppujen lopuksi aika hyvin, vaikka monissa teoksissa ihmisille onkin kirjoitettu myös isoja ongelmia. Henkilöillä on rakastettunsa lisäksi usein myös joukko ihania sydänystäviä, joten valinta on aika selvä ja ehkä vähän tylsäkin. Fantasiakirjoissa kun saattaisi päästä helposti hengestään.
eläisit lempikirjasi maailmassa vai toisit henkilöhahmon kirjan ulkopuolelle?
Kiehtova kysymys, mutta valinta ei ole vaikea. Minusta olisi ihanaa päästä esimerkiksi Muumilaaksoon, Vihervaaraan tai Uuteenkuuhun. Minusta tuntuu oikeastaan todella harmilliselta, etten pääse kipuamaan muumitalon yläkertaan tai seikkailemaan Yksinäisillä vuorilla muualla kuin mielikuvituksessani.
lukisit pelkästään uusia kirjoja vai lukisit kirjoja uudelleen?
Lukisin uusia kirjoja, koska ihanimpiinkin teoksiin kyllästyisi, jos niitä lukisi jatkuvasti. Lukeminen varmasti vähentyisi.
omistaisit signeeratun teoksen vai ensipainoksen?
Vanhemmista kirjoista omistaisin mieluummin ensipainoksen. Niissä on viehättävää ajan patinaa ja historian siipien havinaa. Jossain 2000-luvulla julkaistussa kirjassa kirjailijan nimmarissa olisi ehkä enemmän mieltä.
omistaisit pelkkiä kovakantisia kirjoja vai pokkareita?
Kovakantisissa teoksissa on oma viehätyksensä, mutta usein valitsen pokkarin hinnan vuoksi. Valintatilanteessa hyllyni täyttyisi siis pokkareista.
kävisit vain kirjastoissa vai vain kirjakaupoissa?
Ehkä edelleen juuri rahan vuoksi kävisin vain kirjastoissa. Monet kirjat ovat hyviä lukukokemuksia kerran, mutta siihen se jää. En välttämättä halua maksaa yhdestä kerrasta kolmeakymppiä, vaikka se olisikin kirjailijan tukemista.
polttaisit lempikirjasi vai antaisin lempihahmosi kuolla?
Kirjan polttaminen tuntuu hullun hommalta, mutta täytynee valita se, jotta tarinassa lempihenkilöni jatkaisi elämistään. Toisaalta hahmon kuolema ei välttämättä ole mikään huono juonenkäänne kirjassa.
lukisit vain itsenäisiä teoksia vai ainoastaan sarjoja?
Vaikea kysymys. Sarjojen hyvä puoli on se, että tuttuihin henkilöihin kiintyy ja uuden kirjan aloittaessaan tietää saavansa varmaa laatua. Toisaalta pitkään jatkuvan sarjan osiin saattaa tulla liukuhihnatunnelmaa, ja ne voivat sekoittua toisiinsa. Ehkä kuitenkin lukisin sarjoja mieluummin.
lukisit vain paperikirjoja vai e-kirjoja?
Kirja on esineenä minulle rakas: sen tuntu ja sen tuoksu, sivujen kääntely ja kirjan pitäminen käsissä. En lukisi e-kirjoja, vaikka ymmärrän, miksi toiset saattaisivat valita toisin.
***
Haaste on alun perin Instagramista. Mitä sinä vastaisit kysymyksiin?
”Ovatko ne karhuja, ei, ahmoja, ja kasakka lataa kiväärinsä, mutta sitten he tunnistavat eläimet. Merisaukkoja. Suuret, matalat nisäkkäät kirmaavat heidän luokseen, tutkailevat heitä kuin kesyt koirat, ja Stellerin sydän käy raskaaksi. Tämä kuono hänen saapasnahkaansa vasten — voisiko se tuntea ihmisen ja pelätä niin vähän?”
Minun ei ollut tarkoitus lukea Iida Turpeisen Elolliset-romaania ollenkaan. Tiedän tarpeeksi (liikaa) ihmisen aiheuttamasta tuhosta, siitä miten eläimet kärsivät ihmisten vuoksi. Olen herkkä enkä halua lukea siitä enempää.
Sitten koulumme teki opintoretken Helsingin luonnontieteelliseen museoon, jossa näimme myös stellerinmerilehmän luurangon. Puhuimme työkaverini kanssa Elollisista, ja pian kirja jo oli minulla lainassa. Ahmin sivuja ja merkitsin muistiin taitavasti kirjoitettuja kohtia.
Tässä postauksessa annan Turpeisen sanojen puhua puolestaan.
”Ruoka valtaa heidän ajatuksensa, ja Steller ja Lepkin kehittävät leikin. Jos saisit minkä tahansa aterian minkä valitsisit, ja Steller haaveilee omenoista ja appelsiineista, kasakka hohottaa: aikuinen mies unelmoi hedelmistä! Steller nauraa hänen kanssaan ja myöntää, ettei kieltäytyisi kasakan juottovasikasta tilaisuuden tullen.”
”Heidän silmänsä vettyvät, ja he nauttivat, nielevät niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan, he repivät, paloittelevat, ja purevat, ahmivat merilehmää silmät kyynelissä, nielevät merilehmän kuvetta, merilehmän maksaa, merilehmän munuaisia, merilehmän paistia ja merilehmän kieltä, he juovat merilehmän lämmintä, juovuttavaa verta, ylensyövät niin että sattuu, mutta eivät välitä kivusta.”
Romaani ei todennäköisesti juuri esittelyjä kaipaa. Se kertoo luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin osallisuudesta tutkimusretkelle, jonka aikana uusi laji löytyy. Steller on myös Jumalan mies, joten vaikka omaatuntoa pistää merilehmän poikasen itku tapettavan emon perään, hän tietää, että Luojan tahdon mukaisesti eläin palvelee tarkoitustaan parhaiten, kun se hyödyttää ihmistä.
”Vuosi 1754 erottuu tilastossa tummana piikkinä. Sinä vuonna turkismetsästäjien saaliiksi päätyy viisisataa merilehmää, viisisataa tonnien painoista merinisäkästä, joista ruoaksi käytetään viidennes. Se tarkoittaa neljääsataa merilehmää, neljääsataa mätänevää ruhoa saaren matalissa rantavesissä, miljoonaa kuuttasataa tonnia lihaa, kolmeatoistatuhatta kylkiluuta, kahtakymmentäneljäätuhatta nikamaa hautautumassa hitaasti pohjamutiin, kylläisiä rapuja ja merisiilejä kiipeilemässä meren pohjalle kasvaneessa luupuutarhassaan.”
”Osa tutkijoista väittää, että eläin on metsästetty loppuun, mutta heille nauretaan. Sukupuutto on jotain, mikä koskee dinosauruksia ja mammutteja, menneisyyden suuria ja hirveitä petoja, mutta Beringinmerta ei ole kohdannut katastrofi. Merilehmä ei ole kärsinyt tulvaa taikka maanjäristystä, ja maailma saaren ympärillä on ennallaan. Se tarkoittaa, että merilehmä on yhä tuolla jossain, että jossain on kylmä ja hiljainen paikka, jonne ihminen ei ole löytänyt, ja jossa merilehmän poikanen voi yhä kääntää vatsansa kohti taivasta ja nukahtaa vailla pelkoa.”
Dinosaurusten sukupuuttoon ei ihminen vaikuttanut.
”Sitten kohdalle tulee katoaminen, joka nostaa palan huolettomimmankin taivaidentutkijan kurkkuun. Muuttokyyhky oli Amerikan, kenties koko maailman linnuista runsain. Tiedättekö tarinat: yhden muuttokyyhkyparven ohilento saattoi kestää neljätoista tuntia, amatööri saattoi lävistää tusinan, taitavampi ampuja kuusikymmentä lintua yhdellä ylöspäin suunnatulla laukauksella, linnustajan verkossa kerrallaan kolme ja puoli tuhatta lintua. Mitkä juhlat, mitkä bakkanaalit! Mutta sitten pidot päättyvät. Viimeinen muuttokyyhky ammutaan Illinoisissa sateisena marraskuun päivänä vuonna 1901, ja äkkiä taivas on tyhjä, loputon lintu on metsästetty loppuun.”
Stellerin aikojen jälkeen romaanin toinen päähenkilö, Alaskan suomalainen kuvernööri Hampus Furuhjelm lähettää miehiä etsimään merilehmän luurankoa, joka halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin. Kuvernööri on epätoivoisessa tilanteessa, sillä talous sakkaa: turkismetsästäjät joutuvat kulkemaan aina vain kauemmaksi, kun lähialueet tyhjennetään eläimistä. Anna-vaimo kärsii joutuessaan elämään pakanoiden ympäröimänä, Constance-sisko puolestaan uppoutuu täysin talon täytettyjen eläinten kokoelman järjestelyyn.
”He saapuvat tropiikkiin ja ilma käy tukalaksi, mutta heille kannetaan jäitä, joilla viilentää juomia ja itseään. Kaikki on erinomaisen miellyttävää, vaikkakin hinnoissaan, ja he ottavat tavakseen heittää likaiset vaatteensa yli laidan, on halvempaa ostaa uudet kuin pesettää. Joka ilta he kokoontuvat kannelle, viskaavat pyykkinsä mereen ja kohottavat sukilleen hilpeän maljan.”
Vaikka teos sisältää kauheuksia, se on silti kirja, joka olisi tehnyt mieli lukea loppuun siltä istumalta (valitettavasti en voinut). Turpeisen kieli on todella nautittavaa — taitavasti muotoiltu teksti toteaa, miten ihminen tuli ja miten ihminen tuhosi. Onneksi lukija saa välillä pieniä hengähdystaukoja, hetkiä, joissa ihmisluonnosta joutuvat kärsimään vain ihmiset itse.
Romaanin viimeinen osa sijoittuu Helsinkiin, jossa John Grönvallin tehtävänä on kunnostaa stellerinmerilehmän luuranko. Vuonna 1952 osa ihmisistä alkaa ymmärtää, että luontoa olisi ehkä ihan hyvä suojellakin. Jotain saadaan aikaan, luonnonsuojelualueita perustetaan. Siitä huolimatta ihmisiä on liikaa, piittaamattomia ihmisiä on liikaa, ja monet ihmisten toimista ovat peruuttamattomia. Pelkästään Elolliset-romaanin kirjoittamisen aikana yli 374 lajia luokiteltiin kadonneeksi.
Olen iloinen Turpeisen kirjan saamasta arvostuksesta ja suosiosta. Elävät olennot kaipaavat puolestapuhujia, vaikka joitain soraääniäkin on: eräskin teosta arvostellut oli sitä mieltä, että ”ihmisten vaikutus sukupuuttoihin ei ole sellainen kuin meidän on annettu ymmärtää”. Hän oli katsokaas niin kriittinen.
Eikä tarvitse kuin selata uutissivustojen Facebook-feedejä todetakseen, että ilmastonmuutosta ja luontokatoa käsittelevät jutut keräävät nauruemojeita. Vaikka paljon on saatu aikaan, edelleen maailma on täynnä ihmisiä, joita WWF:n mainokset ja hedelmiä syövät miehet naurattavat.
