Terhi Forssén: Sinä olet ääni minä olen hiljaa — runoja New Yorkista

96 St

syntymäpäiväkauppoja / koirien muotiliikkeitä / neljän tassun tennareita baseball-joukkueen tunnuksin / kravatit säkäkorkeuden mukaan // katu leviää kuin lentokenttä / hämärä kiihdyttää taksit keltaiseen lentoon – –

Terhi Forssénin runoteos Sinä olet ääni minä olen hiljaa vie lukijansa New Yorkin kaduille. Runoilija itse on viettänyt kaupungissa paljon aikaa, ja myös kaltaiseni turisti tunnistaa runojen tuokiokuvat. Nuo kuvat samaan aikaan lievittävät ikuista ikävääni New Yorkiin, mutta myös saavat kaipaamaan sinne kipeästi. On säästettävä rahaa sinnikkäämmin, luulen!

New York ei ole paikka, jossa on jokaiselle jotain, vaan paikka, jossa on kaikkea kaikille. New York on keltaisia takseja ja katusiivoojia, ja se on myös Broadway:

jos tässä poikkeaa liiketiloihin / saapuu kangaskauppojen nukkaiselle ulapalle / ymmärtää miksi esiriput ovat korkeita // retrot lamppurivit / stage door          box office / parfyymintuoksuinen parveilu 7 pm / where’s the restroom      where’s the water fountain – –

New York on taivasta kohti kurottelevia rakennuksia, valosaastetta, ruokapaikkoja joissa kiireiset työntekijät myyvät annoksia mukaan:

huteran kylppärinoven narahduksessa / hyvästelen pilvenpiirtäjän valot iltaisin / öisin / jokamausteen bagelit   24/7 / paahdettuna ja folioon käärittynä / kuin onni – –

New York on katukaivoja, leijailevia muovipusseja ja tyypillistä hajua:

8 St-NYU

11.02 am

laskeudun koiran kanssa alas tunnelin tuoksuun / metrolipun kääntöpuolella on nykytaidetta / kioskin sipsipusseilla kirkkaat värit / kaikki maksaa noin dollarin / kylmä vesipullo / nachot      payday peanut candy bar / pilli jolla junan voi pysäyttää – –

New York on nopeasti kulkevien ihmisten ruuhkaa, liikennevaloja ja suojateitä, joiden molemmin puolin kulkijat odottavat vuoroaan — turistit erottuvat joukosta:

don’t walk / ei ole kohteliasta kulkea suuren sateenvarjon alla / kuljettaa tilaa mukanaan kadulla // hän taidekorkeakoulun sotkuisessa ikkunassa / hän ostoskassinsa kanssa kadulla // walk / hän sulkee varjonsa / hän ajaa keltaisella taksilla / hän töhrii kuorma-autojen kylkiä – –

Ja kuten missä tahansa kaupungissa, siellä myös rakastetaan:

suljettu huone ottaa meiltä vaatteet / nämä neljä seinää on meille annettu / hammasharjat kaartuvat kohti toisiaan // veri on yhtä niin kuin meri on yhtä // tämän kirjoittaisimme ihoomme // maitotäplät      sinun / kuppien himmeät renkaat / minun / vaeltava sukka / aurinkolasit              ilma        molempien – –

Kuten Forssénin teoksessa Edelleen tässä, nautin esikoiskirjan puhuttelevista säkeistä: tunnistettavista asioista kuvattuna tavalla, jonka vain runoilija osaa.

***

Postauksen kuvat otettu ensimmäiseltä New Yorkin -matkaltamme vuonna 2012.

Kulttuuri Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Yu Miri: Uenon asema — kodittomien elämästä ja kuolemasta

– – nyt poliisi ja puiston ylläpito-osasto kierteli täällä, ja lammen lähiseudun asukkaat soittelivat valituspuheluja alueen viranomaisille. Ohi kulkiessa ihmiset käänsivät katseensa pois, mutta samaan aikaan moni piti kodittomia silmällä.

Yū Mirin Uenon aseman minäkertoja on kuolleen kodittoman haamu. Se kiertelee paikoissa, joissa se ennen eli: Uenon asemalla ja puistossa, jonka nurmen asunnottomien pressuhökkelit ovat täyttäneet. Kertoja palaa myös menneisyyteensä, aikaan ennen yhteiskunnan laidalle päätymistä.

Kummitteleva mies ei tosiaan aina ole ollut koditon. Hän on kuitenkin tuhlannut elämänsä tekemällä töitä samaan aikaan, kun vaimo on kasvattanut pariskunnan lapset. Yhtäkkiä mies havahtuu siihen, miten elämä on parinkymmenen vuoden ajan ollut kovin tyhjää — eikä hän edes tunne jälkikasvuaan. Se lienee tyypillinen japanilaisen yhteiskunnan tragedia, ja jotain japanilaista ajatuksenjuoksua taitaa olla myös siinä, miksi kertoja lopulta päätyy hökkelikylään asumaan (liikoja spoilaamatta).

Yū Miri osaa herättää lukijassa tunteita mutta myös tuoda tekstiin leppoisia, arkisia pilkahduksia, kun päähenkilö kuulee puistossa kulkevien ihmisten keskusteluja. Näillä ihmisillä on koti ja läheisiä, joista puhua, mutta lisäksi suomalaisten tavoin japanilaisetkin jutustelevat säästä, kuten nämä kaksi iäkästä naista sateenvarjojensa alla:

”Aamusta asti tainnut olla 22 astetta.”

”Niinpä.”

”Ei voi sanoa, että olisi kylmä, mutta viileä kumminkin. Tuntuu, että jäädyn!”

”Hurjan kylmä!”

Kaikki on suhteellista!

Pienet dialogit tuovat hieman valoa kurjuuden keskelle, sillä kodittomien elämä ei ole helppoa. Se on selviytymistä ja väkivallan pelkoa, toimeentulon etsimistä tölkkejä keräämällä. Pikkuinen, vain 152-sivuinen kirja liikuttaa ja surettaa, sen loppu itkettää ja kauhistuttaa.

Kulttuuri Kirjat