Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja: tyttökirjojen jaetut lukukokemukset
Sara Kokkosen teos Rasavillejä ja romantikkoja — rakkaat suomalaiset tyttökirjat kokoaa samoihin kansiin tutut kirjailijat, joiden kirjoilla on Suomessa erityinen asema. Anni Swanin, Mary Marckin, Anni Polvan ja Rauha S. Virtasen kirjoihin ovat rakastuneet useat sukupolvet, ja monesti rakkaus Seljan tyttöihin tai Saraan ja Sarriin on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Mukana on tuoreempiakin nuortenkirjailijoita (jos 1970- ja 80-luvuilla uransa aloittaneet voidaan luokitella sellaisiksi), kuten Merja Jalo ja Tuija Lehtinen.
Kokkosen kirja esittelee kirjailijoiden elämäkerrat lyhyesti, jopa kiireisen tuntuisesti, sillä luvut olisivat kaivanneet stilisointia. Siitä huolimatta kiinnostavia tiedonmuruja jää mieleen, kuten esimerkiksi se, että Anni Polva oli yhtä raivorehellinen kuin kirjasarjansa sankaritar Tiina. Moni kirjailija on myös pohjannut henkilönsä tosielämään: omaan perheeseensä tai luokkatovereihinsa.
Elämäkertojen lisäksi ääneen pääsevät lukijat, sillä Kokkonen pyysi ihmisiä kirjoittamaan kirjeitse näiden kokemuksia suomalaisista tyttökirjoista. Vastaajien ikähaitari oli 13-vuotiaasta seitsenkymppiseen, mikä puhuu sen puolesta, että tietyt tyttökirjat eivät ole pelkkä sukupolvikokemus. Päinvastoin: rakastettujen teosten lukeminen yhdistää lukijoita vuodesta toiseen.
Ison osan kirjasta muodostavat lukijoiden kirjeet, joita Kokkonen on muokannut tai lyhentänyt tarpeen mukaan. On kiinnostavaa lukea siitä, miten merkityksellisiä kirjat ovat olleet, ja tavoittaa muiden kirjoituksista itseni: myös minä luin kirjaston kaikki Tuija Lehtiset moneen kertaan, myös minä rakastin Seljan perhettä. Muokkauksista huolimatta lukijakirjeissä on kuitenkin paljon toistoa, mikä toisaalta tuo viimeistelemättömyyden tuntua mutta toisaalta myös kuvaa sitä, miten samoin me lukijat olemme teokset kokeneet.
Kaikilla lukijoilla ei tietenkään ole kovin paljon sanottavaa teoksista, mutta joukossa on myös helmiä. Ammattikirjoittajan otteen huomaa ensimmäisistä virkkeistä alkaen, ja esimerkiksi Anna Amnell kirjoittaa mielenkiintoisesti Anni Swanin teoksista. Erityisen taitavasti Nummelan ponitalli -sarjaa analysoi Terhi Rannela, joka tekee Vaara Raudikkotiellä -teoksesta useita osuvia huomioita. Esimerkkinä voi antaa kirjan alun, jossa Kikan poliisi-isä saa tiedon oman kotikapunkinsa rikoksista lehdestä, eikä koulupojan tappo hetkauta Kikan veljeä sen kummemmin: ”Joo, se oli meidän luokalta. Pete oli perheensä ainoa lapsi”, poika tyytyy toteamaan. Asioita, joihin kouluikäinen lukija ei ehkä kiinnitä huomiota mutta jotka saattavat aikuista häiritä.
Merja Jalon hevoskirjoja en ole aikuisena lukenut, mutta muistan kyllä kritisoineeni jo lapsena ponitallikirjojen liukuhihnamaisuutta ja sitä, että tietyt asiat toistuvat teoksesta toiseen: Essin pohkeet, jotka takovat ponin kylkiä kuin ompelukone, kipeä takamus pidemmän ratsastuksen jälkeen ja kaviouran kiertäminen. Jalon hevoskirjat olivat kuitenkin 10-vuotiaalle kimmoke aloittaa ratsastus, ja teosten lukeminen olikin täysin erilaista siinä vaiheessa, kun oikeasti tiesin, mistä puhutaan (esimerkiksi kaviouran merkitys selvisi).
Tuija Lehtisen hauskoja, rempseitä nuortenkirjoja rakastin. Lehtinen kirjoitti oikeasti nuorten kielellä. Seljan sisaruksista kertovat neljä kirjaa (ei puhuta tässä nyt niistä uudemmista) luin monta kertaa, ja nyt tuntuu siltä, että olisi aika palata taas niiden pariin. Kokkosen teoksesta käy ilmi, että moni lukija samastui Virvaan, kun taas minulla on ollut usein tapana pitää eniten niistä henkilöistä, joiden kaltainen olisin halunnut olla. Usein se tarkoitti itseäni vanhempia tyttöjä, kuten Seljan tapauksessa Ritaa ja Krisiä, sillä he tuntuivat niin aikuisilta.
Vaikka Kokkoselle kirjoittaneet tyttökirjojen lukijat osaavat myös kritisoida suosikkejaan, kaikkein eniten ajatuksia suuntaan ja toiseen herättävät Anni Polvan Tiina-kirjat. Hyveellinen Tiina, ankara äiti ja mustavalkoisuus ärsyttävät osaa, vaikka heikompien puolustamista pidetäänkin hyvänä ominaisuutena. Muistan, että kaikista tyttökirjojen tytöistä juuri Tiinaa suorastaan inhosin: tuntui ja tuntuu edelleenkin naurettavalta, miten Tiinan omatunto kolkutti salaa syödystä pikkuleivästä! Kovin vanhanaikaista oli myös ”rautalankamusiikin” ja meikkaamisen paheksuminen.
Rasavillejä ja romantikkoja on laadultaan hieman tilkkutäkkimäinen, mutta nostalgia voittaa. Aloin jo ahmia Kokkosen ulkomaisia tyttökirjoja käsittelevää teosta Kapina ja kaipuu.
Mikä suomalainen tyttökirja on sinun suosikkisi? Vai luitko lapsuutesi/nuoruutesi ajan jotain ihan muuta?
