Minussa vallitsee kolme tunnetta.

Ylimpänä on jyrkkä tyyneys ja perintätavat.

Sen alla hillittynä jotakin, joka saisi aikaan hirmuisen kivun, jos antaisin sille vallan.

Ja alimpana omituinen helpotuksen tunne siitä, että minulla vielä on vapauteni.

L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla kuuluu niihin rakkaisiin kirjoihin, joita luin lapsena kymmeniä kertoja. Kuitenkin kävi niin, että se ja sarjan kolmas osa, Runotyttö etsii tähteään, hukkuivat muutossa. Siis oikeasti hävisivät, eivät vitsikkäästi ”hukkuneet”.

Ihmettelin sitä pitkään, sillä vaikka muuton yhteydessä vein paljon kirjoja kirppikselle, en olisi ikinä raaskinut luopua näistä ikivihreistä nuortenkirjoista. Miksi edes olisin toimittanut kirpputorille kolmiosaisen sarjan kaksi viimeistä osaa, kun ensimmäinen, Pieni runotyttö, on kuitenkin edelleen hyllyssä?

Jos siellä jollakulla on Runotyttö-teos, jonka kansilehdessä toivotetaan hyvää joulua tai syntymäpäivää Ranjalle, ovat romaanit selvästi joutuneet väärään pahvilaatikkoon.

No, ei auttanut voivottelu: löysin kirjamessujen antikvariaattiosastolta puuttuvat kirjat, ja nyt tuntui oikealta hetkeltä katsoa, vieläkö rakastan Emilia-runotyttöä yhtä paljon kuin ennen.

Kyllä rakastan — olen aivan Emilian lumoissa.

Siinä missä Montgomeryn Anna-sarja (toki ihana sekin) hieman väsähtää Annan aikuisuuteen, Runotytöissä on taas elinvoimaa. Ehkä kirjailija on parhaimmillaan juuri nuoruuden kuvauksessa.

Kirjan alussa Uuden Kuun Emilia on 14-vuotias ja lähdössä Shrewsburyyn opiskelemaan. Hän joutuu asumaan epämiellyttävän Ruth-tädin luona mutta saa edelleen leimahduksiaan: kirjoittaminen on romaanissa isossa roolissa. Miten suhtautua palautteeseen ja kehittyä kirjoittajana? Miten toipua hylkäyksistä, ja miltä tuntuu saada ensimmäinen oma teksti julkaistuksi?

Emilialle tapahtuu myös hauskoja ja jännittäviä asioita, minkä lisäksi monet nuoret miehet ovat hänestä kovin kiinnostuneita. Emilia ei ole kuitenkaan sovinnaisin päähenkilö, joka suostuu ensimmäisen kiltin pojan kosintaan. Tytössä on raikkautta, vahvuutta ja suoranaista piikikkyyttä, kun hän ivallisesti sivaltaa sanan säilällään.

”Andrew kehittyy”, kommentoi Emilia erästä hakkailijaansa. ”Tänä iltana hän sanoi yhden mielenkiintoisen asian, eikä hän huolehtinut enää yhtä paljon käsistään ja jaloistaan kuin tavallisesti.”

Paitsi päähenkilön terävästä kielestä, nautin myös Montgomeryn ja suomentaja I. K. Inhan hienosta sanankäytöstä.

Jos joku kehuu kirjan kaunista kieltä, minulla on usein ennakkoluuloja. Minulle tulee helposti mieleen tekotaiteellinen, tyhjää helisevä sananpyörittely tai hyvin abstraktilla tasolla liitelevä kieli, joka ei kerro mitään konkreettista. Montgomery kuitenkin hallitsee kielen, jota nykykirjallisuuteenkin kaipaa: se on yhtä aikaa kaunista ja kertovaa.

”Emiliasta oli hauska nähdä Ilsen vaalean tukan liehuvan harmaanvihreiden puunrunkojen lomitse pitkien, huojuvien oksien alla, häntä ihastuttivat unisten lintujen vaisut ääntelyt, vienon harhailevan kuiskivan hämytuulen leikittely puiden latvoissa, hän nautti metsäkukkien hienosta tuoksusta, pienet sananjalat, jotka hipoivat Ilsen silkkinilkkoja, huvittivat häntä, häntä viehätti hoikka, valkoinen härnäävä olento, joka häivähti hetkeksi näkyviin kauempana mutkaisella polulla. Oliko se koivu vai metsänneito?”

Ah, Montgomery. Kukaan ei osaa ketjuttaa lauseita pilkuilla ylipitkäksi virkkeeksi yhtä ihanasti.

Mihin nuoruuden rakastettuun sinä voisit palata?