Pamela Druckerman: Mademoisellesta madameksi – tarina keski-ikäistymisestä

Vanhenemisessa ei ole muuta vikaa kuin kuoleman lähestyminen, kommentoi Charlize Theron aikoinaan naisten ulkonäköpaineita.

Pamela Druckermanin teos Mademoisellesta madameksi puolestaan ottaa jo alussa aiheeseen erilaisen näkökulman: Druckerman kokee, että kun nainen näyttää tarpeeksi vanhalta olemaan madame eikä mademoiselle, tämä alennetaan. Ja madameksi puhuttelu ottaa kirjailijalle todella koville.

”Mutta näytän jatkuvasti nelikymppiseltä naiselta, minne sitten menenkin. Se ei ole mikään valepuku, jonka voisin toisinaan riisua. Kun näen ikäisiäni naisia, katson heitä hiljaisen myötätuntoisena ja mietin, miten he mahtavat pärjätä.”

Pariisissa asuvan Druckermanin kirja on totta kai hyvin kevyellä otteella kirjoitettu, enkä minäkään tässä tosissani suivaannu, vaikka jotkin ilmaukset vähän pistävätkin silmään. Keski-ikäistymisestä kertova tarina yhdistelee kolumnia ja artikkelia, tietoa ja omakohtaisuutta, ja tyyli pitää mukanaan. En useinkaan meinannut päästä ylös pihakeinusta ruokaa laittamaan tai syömään, kun jatkuvasti ajattelin, että ”noooh, luen vielä tämän aukeaman”.

Teos on jaettu lukuihin, jotka on nimetty aikakauslehtityyliin: ”Näin kasvatat lapsia”, ”Näin vanhenet arvokkaasti”, ”Näin sanot ei”. Sanoma on, että nelikymppisenä ihminen alkaa olla viisaampi, vaikkakin keski-iän kriisi eli kuolemanpelko on myös läsnä:

”- – kun nousemme elämän kukkulalle, kuolema ei ole näkyvissä: se odottaa kukkulan juurella toisella puolella. Mutta kun olemme päässeet kukkulan laelle, kuolema tulee näkyviin – kuolema, joka aiemmin on ollut pelkkää kuulopuhetta”, kirja siteeraa filosofi Arthur Schopenhaueria.

Tutkimusten mukaan (teoksessa sanotaan) vain 10–20 prosentilla amerikkalaisista on keski-iän kriisin kaltaisia kokemuksia. Jos tähän on uskominen, suurin osa siis taaplaa ihan tyytyväisenä elämänsä läpi!

Kriisi lienee siis osittain jonkin sortin myytti, vaikka tunnistan itsessäni erityisesti ajan nopeaan kulumiseen liittyvää ahdistusta. 24 vuotta siitä, kun pääsin yläasteelta, 21 vuotta ylioppilasjuhlista. Maisteriksi valmistumisestakin on jo 16 vuotta. Ja kaikki tuntuu tapahtuneen vasta äsken. Mitä sitten, kun huomaan kahdenkymmenen vuoden päästä olevani kuusikymmentä, ja aika on taas vain suhahtanut ohi?

Ehkä on parempi olla miettimättä moisia ja elää hetkessä. Täytän syksyllä 40 ja voin allekirjoittaa monia kohtia, joita Druckerman on koonnut lukujensa loppuun. Esimerkiksi nämä:

Tiedät olevasi nelikymppinen, kun…

* pystyt kuuntelemaan ihmisiä tuomitsematta

* sinulla on aikuisena hankkimiasi muistoja, joista on jo kauan

* jalkasi ovat mystisesti kasvaneet numeroa suuremmaksi

* osaat ulkoa vain vähintään yli kaksikymmentä vuotta vanhojen laulujen sanat.

***

Voin suositella Pamela Druckermanilta myös teosta Kuinka kasvattaa bébé.