Paula Hawkins: The Blue Hour — pätevä trilleri sijoittuu karuun miljööhön

Paula Hawkinsin paras teos tähän asti, sanotaan The Blue Hour -kirjan kannessa, eikä se ole tyhjä kehu. Pidin romaanista paljon: sen miljööstä (vuoroveden saartama saari), sen aiheesta (taide) ja hyvin rakennetuista henkilöhahmoista.

Taidekuraattori Becker saa hälyttävän tiedon museosta, jossa edesmenneen Vanessa Chapmanin taidetta on ollut esillä. On herännyt epäilys, että Chapmanin teoksessa on käytetty ihmisen luuta. Koska arvokasta taideteosta uhkaa purkaminen ja poliisitutkinta, Becker lähtee etsimään vastauksia saarelta, jossa Chapman asui lähes koko aikuisikänsä.

Saari kuului aikanaan vain Chapmanille, eikä sinne — tai sieltä — pääse kuin laskuveden aikaan. Meri, jyrkänteet ja metsä toimivat täydellisenä inspiraationa taiteilijalle, jonka lukija oppii tuntemaan tämän päiväkirjan ja muiden henkilöiden näkökulmien kautta. Lahjakas, intohimoinen, julma ja lempeä, ja erityisen rakas Gracelle, joka ujuttautuu tämän luokse taloudenhoitajaksi: ”Vanessa nääntyisi nälkään ilman minua, läsnäoloni on välttämätön”, selittää Grace itselleen ja muille.

Grace onkin teoksen kiinnostavin hahmo. Tämä kuvataan rumaksi, jopa vastenmielisen näköiseksi naiseksi, jota muut karttavat ja josta tehdään pilaa. Lukuisat hylkäämisen kokemukset kasvattavat katkeruuden tunnetta ja saavat Gracen takertumaan niihin, jotka ovat joskus olleet hänelle ystävällisiä. Saarella edelleen asuvan, yksinäisyyteen turtuneen Gracen sisällä alkaa viritä liikuttavia toiveita ystävyydestä, kun Becker saapuu Chapmanin vanhaan kotiin.

Hawkinsin teosta ei voi sanoa jännittäväksi ennen kuin vasta kirjan loppupuolella. Se on kuitenkin kiehtova ja (epätasapainoisten) ihmissuhteiden dynamiikkaa tarkasti kuvaava — se kiinnittää huomion häpeään, kuulumisen tarpeeseen, raivoon, rakkauteen. Jollekulle voi antaa kaiken, mutta takaisin ei saa mitään.