Tragediaa saa odotella Joël Dickerin kirjassa Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kannattaakohan tätä edes lukea, mietin, kun edellistä Joël Dicker -lukukokemustani muistelin. Stephanie Mailerin katoaminen oli sekavuudessaan täysi katastrofi. Toisaalta taas Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli hyvä — ei tajunnanräjäyttävän hyvä, mutta viihdyttävän hyvä.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on pitkään oikein miellyttävää luettavaa. Kirjailija Marcus Goldman on lapsena hävennyt omaa Montclairin sukuhaaraansa, joka on elänyt vaatimattomasti, ja viettänyt kaiken mahdollisen ajan ihailemiensa Baltimoren rikkaiden sukulaisten luona. Marcusista ja hänen serkuistaan Hillelistä ja Woodysta on hitsautunut Goldmanien jengi, kolmen kopla. Yhteenkuuluvuutta koettelevat kuitenkin rakkaus samaa tyttöä kohtaan ja sisarkateus.

Henkilögalleria on tekijänsä toisessa teoksessa pysynyt vielä maltillisena, toisin kuin kolmannessa romaanissa, ja se on hyvä. Päähenkilöt ovat kiinnostavia, ja dialogissa on välillä pientä twistiä, vaikka ei Dicker mikään Tarantino olekaan. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin ihmetellä, milloin se tragedia oikein tulee (tai siis Tragedia, kirjan mukaan). Toki henkilöhahmojen kohtalo kiinnostaa sitä enemmän, mitä paremmin heidät oppii tuntemaan, mutta pokkariversiossa traagisen tapahtuman alkua saa odotella yli 400 sivua. Ja itse tragedia sitten… se on epäuskottava eikä sovi kirjan tyyliin. Vähän kuin Järki ja tunteet kohtaisi Thelman ja Louisen.

Teoksen loppupuolella selvitellään lisäksi aimo annos väärintulkintoja, jotka ovat ajaneet henkilöt käyttäytymään typerästi, jopa holtittomasti. Niistäkään eivät aivan kaikki tunnu täysin uskottavilta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia toimii lapsuuden, nuoruuden ja perhesuhteiden kuvauksena. Tärkeimmässä käännekohdassaan se lässähtää, ja loppuhäivytys on hölmön ratkaisun sävyttämää laimeaa kikkailua.

Alkutunnelma: vaikuttaa ihan lupaavalta.

Loppufiilikset: blaah.