Viimeisen parin kuukauden aikana olen kamppaillut tämän blogin kanssa. Ei sen takia, etteikö kiinnostaisi – kiinnostaa ihan helvetisti: työpöydällä on kansioittain kuvia ja muistiinpanot täynnä postausaiheita.

Olen fiilisihminen ja teen kaikki päätökset sen perusteella miltä tuntuu. Jos tänään ei tee mieli päivittää blogiin uusista meikeistäni, en sitä tee. Se tuntuisi teennäiseltä ja väkinäiseltä. Te lukijat huomaatte heti, mikäli postauksesta puuttuu sielukkuus. Silloin jään hyvin etäiseksi ja se ei ole tietenkään tarkoitus. Tosin niin on saattanut käydä, koska blogissa on ollut hiljaisinta koskaan.

Viimeiset pari kuukautta ovat toki olleet melko hektisiä. Olen maailman kiitollisin kaikista duuneista ja reissuista, jotka ovat pitäneet kiireisinä. Ja tuntuu siltä, että olen koko kevään toistanut itseäni näiden kanssa. En tiedä osaatteko iloita kanssani vai ärsyttääkö se, että kokoajan tapahtuu kaikkea uutta ja jännää? Siispä olen myös tietoisesti jättänyt päivittämättä peruskuulumiset. Pelkään koko ajan, että joku loukkaantuu siitä, että mulla on kivaa. Hitto, miten ärsyttävä juttu, josta pitäisi päästä yli.

Luin Natan postauksen asuntosijoittamisesta ja vahingossa rullasin kommenttiosioon. Parin ensimmäisen kommentin jälkeen lopetin ja alkoi ärsyttää Natan puolesta, kun hän hyvänä tyyppinä jakaa omia kokemuksiaan ja ne lytätään. Toki tässä (ja oikeastaan missä tahansa ammatissa) pitää kehittää paksu iho ja aina riittää jengiä, joita vituttaa oma tekeminen. Varsinkin, jos avaa omaa elämäänsä kaikkien nähtäville.

Joka tapauksessa, muistan sanoneeni viime talvena poikaystävälleni, että en voisi koskaan muuttaa pois Suomesta, mutta ihanteellisinta olisi olla esim. talvet poissa tai tehdä jokin reissu kerran kuussa. Siinä missä ennen kävin kerran vuodessa ulkomailla, oli tänä keväänä poikkeuksellinen ja olin kuin olin matkoilla kerran kuussa.

Ja aivan tahattomasti ne unelmat toteutuu, kun niistä puhuu ääneen.

Olen nöyrän kiitollinen joka ikisestä matkasta, mutta onhan se aika paljon lentopäästöjä tuonne meidän ilmakehään ja se vähän ahdistaa.

Mitä tulee blogin tulevaisuuteen. Olen selaillut vanhoja postauksiani ja voi että, miten hyvää matskua sieltä löytyikään. Olen unohtanut itseni jonnekin matkan varrelle. Olen unohtanut sen, mistä lähdin.

Eräs ystävä muistutti mua viime viikolla siitä, että “jos tuntuma on kadoksissa, pitää muistella itseään alkuaikoina; mitkä asiat motivoi aloittamaan ja mitkä olivat silloin tärkeitä asioita”.

Kuten sanottu, matskua riittäisi, mutta mitä jos ei ole enää mitään järkevää sanottavaa?

Ketä ihan oikeasti kiinnostaa? Ei kukaan muista enää vuoden päästä, mitä katsoi somesta tai luki blogeissa – jos itse kirjoittajakaan ei enää muista.