Kuulostaako tutulta te leikki-ikäisten vanhemmat:

Olen laittanut lapselle aamupalaksi puuroa – hän haluaa paahtoleipää. Olen laittanut iltapalaksi paahtoleipää – hän haluaa puuroa. Olemme lähdössä puistoon – lapsi haluaa leikkiä sisällä. Olemme leikkimässä sisällä (ja taivaalta sataa sammakoita) – lapsi haluaa puistoon. Ruokana on kalapuikkoja, lapsi haluaa makaronilaatikkoa. Lapsi haluaa muovailla äidin kanssa mutta rikkoo kaikki äidin tekeleet. Kiellän lasta juoksemasta museossa ja lapsi juoksee kahta kauheammin. Tuon lapselle lusikan vaan hänpä haluaa syödä haarukalla. Sanon ettei naapurin lapsen kädestä saa ottaa lelua – lapsi ottaa lelun ja läimäyttää sillä naapurin lasta. Kiellän poreammeessa veden läiskyttämisen – lapsi hyppää eteeni pommilla. Käsken lasta olla huutamatta vieraiden läsnäollessa – kerran, kahdesti, kolmesti, minkä jälkeen pyydän miestäni kantamaan lapsen toiseen huoneeseen.

Edellämainittu veivaaminen ja vääntö ei johdu siitä että olisimme mieheni kanssa epäjohdonmukaisia, eikä se johda siihen että antaisimme lapselle periksi. Olemme vanhempina jämäköitä, olemme asettaneet lapselle selkeät rajat, kehumme ja sanomme rakastavamme päivittäin (monta kertaa päivässä!), pidämme huolta rutiineista, kotimme ilmapiiri on (mitä useimmin) rauhallinen ja ihan aina turvallinen, muutoksia arjessamme ja elossamme ei ole ollut. Silti katson peiliin lapsen ns. epätoivotun käytöksen edessä. Kukaan lapsi ei ole tarkoituksella ”hankala” tai ”paha” pahuuttaan.

Kirjoitin aiemmin blogissani, puuta koputellen, että lapsemme uhma on loppunut kuin seinään (eikä se ikinä edes ollut mitään räiskyvää itkupotkuraivari-uhmaa). Tämä uusi, hiljattain alkanut vääntö-vaihe onkin aivan erilainen kuin pikkulapsen tunteikas uhma. Tässä on enemmän ollut kyse toistuvasta pienestä kinaamisesta ja merkityksettömistä pikkuasioista ”nillittämisestä”. Lapsi ei yleensä ole jäänyt jankkaamaan eikä ole lähtenyt ns. kierroksille – kunhan on kokeillut kepillä jäätä (erittäin ärsyttävällä tavalla). Halunnut ikäänkuin periaatteesta ja huvin vuoksi olla vastaan. Kiusantekoa. Testaamista. Huomionhakua. Ja – enemmän kuin mitään muuta: halua yhteyteen.

Ensimmäinen tekemäni virhe vanhempana näissä tilanteissa on ollut provosoituminen – olen antanut lapsen käytöksen mennä tunteisiin. En ole hillinnyt hermojani, olen hermostunut. Kun lapsi aistii vanhemman kireyden ei se ainakaan auta asiaa, vaan tilanteesta tulee entistä jännittyneempi ja latautuneempi. Lapsi nauttii kun saa vanhemmassa aikaan voimakkaan tunnereaktion – saahan lapsi tuolloin myös huomiota roppakaupalla. Vanhemman hermostuminen häivyttää eroa lapsen ja aikuisen käytöksen välillä. Aikuisen tulisi kyetä hallitsemaan tunteensa (huomattavasti) lasta paremmin, opettaa lapselle rauhallisuutta omalla esimerkillään, ja rauhoittaa lapsen virittynyttä hermostoa omalla rauhallisuudellaan. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tämä on asia mitä haluan opetella ja missä haluan tulla paremmaksi. Olen itse asiassa hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, kuinka lapseni ”pakottaa” minut kehittymään ja kasvamaan. Todettakoon vielä ettei hermostumiseni tarkoita huutamista tai muutakaan aggressiivista käyttäytymistä, vaan kireyttä ja kenties äänen korottamista. Tämäkin on usein liikaa ja usein turhaa. Olisi parempi asettua tilanteen ja lapsen käytöksen yläpuolelle, pysyä rauhallisena, selittää ja kuunnella. On parempi olla mahdollisimman zen.

Toinen virheeni on ollut se, että olen saattanut olla näennäisesti läsnä, mutten aivan oikeasti ja rehellisesti aidossa yhteydessä lapseeni (asia mistä kirjoitin edellisessä postauksessani). Lapsen kykyä aistia ja arvioida aikuisen läsnäoloa ei tule aliarvioida. Minulla on omalle ruutu-ajalleni muutamia sääntöjä. En koskaan ota kännykkää mukaani kun lähden puistoon lapsen kanssa (puisto sijaitsee aivan kotimme lähellä, joten turvallisuus-syistäkään puhelimen mukaanottaminen ei ole välttämätöntä). En katsele puhelinta kun matkustamme ratikalla poikani kanssa. Televisiosta emme katsele aikuisten ohjelmia vasta kuin lapsen käytyä nukkumaan. Käytännössä olen kännykällä ainoastaan silloin kun lapsella on oma ruutu-aikansa. Mutta. Minulla on paha tapa vilkuilla puhelinta pitkin päivää. Osin tämä liittyy työhöni ja työaiheisiin sähköposteihin ja viesteihin. Aika usein teen puhelimella kirppis-myyntiä. Kirjoitan blogia puhelimella. Lapsi on varmasti huomannut kännykällä ”roikkumiseni”, eikä se tee hyvää yhteydellemme. Yritän parantaa. Haluan parantaa. Vaikka tykkään reagoida ihmisten viesteihin viipymättä on harva asia oikeasti välitöntä reagointia vaativa. Haluan myös olla vähemmän ”omissa ajatuksissani” ja huolissani silloin kun olen lapseni kanssa.

Kolmas virheeni on ollut juuttuminen negatiiviseen positiivisuuden kustannuksella. Tiedän olevani vanhempana kohtalaisen vaativa mikä juontaa suoraan siitä että olen hyvin vaativa itseäni kohtaan. Lapsen ”epäsovelias” käytös harmittaa ja ärsyttää, vaikka joskus olisi varmasti täysin ok katsoa läpi sormien. Hän on vasta lapsi, hän on vasta 4-vuotias – hän vasta harjoittelee asioita jotka ovat usein vaikeita aikuisillekin. Negatiivista palautetta tulee helposti liikaa ”huonoina päivinä” kun ollaan jatkuvasti nokat vastakkain ja lapsi koettelee rajoja tarkoituksella. Jatkuva kieltäminen, komentaminen ja hermostuminen on raskasta sekä lapsen kannalta että vanhemmalle itselleen. Mitä rennompi ja hyväntuulisempi olen itse sen rennompi ja hyväntuulisempi on lapsikin.

Neljäs virheeni on ollut se, etten ole pitänyt tarpeeksi hyvää huolta omasta enkä myöskään parisuhteeni hyvinvoinnista. Tämä on haastavaa meidän tilanteessa kun tukiverkkoja kotikaupungissamme ei ole. Palasin töihin äitiyslomalta lapsen ollessa 1,5- vuotias. Lapsi ei mennyt vielä tuolloin päiväkotiin vaan hoidin häntä itse koska tämä oli mahdollista iltapainotteisen työni vuoksi. Osa-aikaisen päivähoidon lapsi aloitti 2,5- vuotiaana ja tällä tiellä olemme edelleen; lapsi on päikyssä 2-3 pvää viikossa, muun ajan hoidan häntä itse. Minun ollessa lomalla on lapsikin kotona. Kuluneen kesän olemme jo kesäkuun alusta saakka olleet molemmat kotona ja tämä jatkuu syyskuuhun saakka kun työni alkavat. Ilmassa on hienoista turnaus–väsymystä, kuten olen asian miehelleni ilmaissut.

Lapsen kanssa on ihanaa ja arvokasta viettää aikaa ja hän ON ihana, mutta – joskus kaipaisin aikuis-kontakteja, omaa aikaa, vapautta läsnäolon ja vuorovaikutuksen alituisesta vaateesta. Kuluneen kesän aikana olen käynyt kaksi kertaa iltapäivä-karaokessa oppilaideni kanssa (muutaman tunnin molemmilla kerroilla), sekä viettänyt yhden hotelli-vuorokauden toisella paikkakunnalla opiskelukavereiden kanssa. Miehen kanssa treffejä nolla, aikaa ystävien kanssa ei sekuntiakaan (lukuunottamatta em. hetkiä, vaikkakaan oppilaani tai opiskelukaverini vuosikymmenten takaa eivät ehkä ole ystäviä sanan syvällisimmässä merkityksessä). Ainoat aikuiskontaktit ovat olleet naapureiden kanssa – lapset tietenkin mukana – sekä kaksi ystäväpariskunnan kanssa vietettyä iltaa – lapset mukana. Leikkipuistot, lastenkonsertit, kotieläinpuistot, museot sekä ostoskeskukset karuselleineen ovat tulleet tutuiksi. Olen ja olemme lukeneet satuja (joka päivä aamuin illoin), pelanneet pelejä, leikkineet hippaa ja piilosta ja majanrakennusta ja merirosvoja ja dinosauruksia, puhaltaneet saippuakuplia, rakentaneet hiekkalinnoja ja käyneet yleisurheilukoulussa. Olemme risteilleet (täysin lapsen ehdoilla) ja käyneet maauimalassa (täysin lapsen ehdoilla). Olemme kieltäneet, käskeneet ja komentaneeyt. Olemme nukkuneet perhepedissä neljättä vuotta. Uskon että lapsi on aistinut väsymykseni ja väsymyksemme. Huumori ei tässä talossa ole joka päivä hersynyt (vaikka noin yleisesti ottaen meillä pelleillään toisinaan ehkä liikaakin).

Riitelemme mieheni kanssa vain harvoin ja sitäkin harvemmin lapsen kuullen/läsnäollessa. Satunnaiset riitamme ovat pientä kinaamista (yleensä kovin arkisista asioista, sillä mitään varsinaisen kriisin aihetta meillä ei koskaan ole ollut), eivät koskaan aggressiivista kilpaa huutamista tms. Nyt on kuitenkin sattunut niin, että kinasimme hiljattain kahtena peräkkäisenä päivänä – aiheena lapsen käyttäytyminen. Yritimme kinata lapselta salassa muttemme aivan täysin siinä onnistuneet (mission impossible koska olemme yleensä aina kolmestaan). Lapsi reagoi tähän välittömästi. Hän selkeästikin koki jonkin asteista levottomuutta/turvattomuutta, sillä näiden päivien päätteeksi lapsi huusi meille molemmille ja haukkui meitä molempia. Tätä on tapahtunut aivan todella harvoin. Voin vain kuvitella miltä tuntuu lapsista jotka joutuvat toistuvasti tai jopa päivittäin elämään kodissa missä ilmapiiri vanhempien välillä on kireä, jännittynyt, riitaisa tai peräti aggressiivinen. Meidän perheessä em. tilanne oli poikkeuksellinen, mutta tunsin siitä välittömästi huonoa omatuntoa. Aikuisten väliset ristiriidat eivät kuulu lapsille. Aikuisten väliset ristiriidat vahingoittavat lasta aina. Piste. Haluan jatkossa suojella lastani entistä paremmin meidän aikuisten murheilta.

Loppuun todettakoon ettei lapsen totteleminen toki ole edes se kaikkein tavoiteltavin asia. Tavoiteltavinta olisi saada lapsi ymmärtämään syitä rajojen ja sääntöjen takana. Tärkeintä on opettaa lapselle muiden huomioimista ja empatiaa, sekä kärsivällisyyttä. En koskaan halua että lapseni tottelee minua pelosta tai rangaistuksen uhasta. Haluaisin yhteytemme ja luottamuksemme olevan niin hyvä ja vahva, että lapsi tiedostaa sanojeni tärkeyden ja painoarvon. Tästä olemme usein viime päivinä keskustelleetkin – äiti kieltää jotain sen vuoksi ettei se jokin ole hyvästä.

Toteanpa vielä senkin, ettei allekirjoittaneen kasvatustieteen maisterin tutkinto tunnu tekevän vanhemmuudesta yhtään helpompaa. Helpotusta ei tuo sekään että omaan mielestäni hyvät vuorovaikutus – ja tunnetaidot. Usein reagoin tilanteisiin spontaanisti sen hetkisen vireys – ja olotilani mukaan. Harvoin harkitusti tutkintoni ja tietämykseni pohjalta. Paperilla kaikki on niin paljon helpompaa!

Yhtäkaikki, lapseni on maailman ihanin ja rakastan häntä maailman eniten!

Ja – rakastan sitä miten hän opettaa minua – joka päivä. Yksi tärkeimmistä opeista on tämä: mitä onnellisempi itse olen sitä onnellisempi on myös lapseni.