Naisen vartalosta – alati muuttuvasta, aina arvokkaasta, usein väärinymmärretystä ja yhä esineellistetystä
Viime vuoden suosituimpien postausteni top kymppiin pääsi kaksi naisen vartaloa ja siihen liittyviä stereotypioita sekä kauneusihanteita käsittelevää postausta (tässä linkit niihin: https://www.lily.fi/blogit/kuningatarajatus/onko-sinunkin-va…n-kustannuksella/ ja https://www.lily.fi/blogit/kuningatarajatus/naisen-paino-ei-koskaan-sopiva/ ). Aihe tuntuu siis kiinnostavan ja koskettavan monia, minkä vuoksi ajattelin kirjoittaa siitä hiukan lisää. Ulkonäköön liittyvä pohdiskelu on itselleni tällä hetkellä erityisen ajankohtaista, onhan vartaloni raskauden myötä jatkuvassa muutostilassa.
Todellakin – naisen vartalo muuttuu ja muokkautuu läpi elämän (kuten miehenkin), ja iso osa tästä muutoksesta on täysin luonnollista ikääntymisen sekä sen tuomien mm. hormonitoimintaan ja aineenvaihduntaan liittyvien muutosten seurausta. Itse olen ollut melkein 4- kymppiseksi saakka alipainoinen – vaikka olisin syönyt mitä tahansa – raskautuessani olin normaalipainon ylärajoilla (mikä mahdollisesti edesauttoi raskaaksitulemistani) – vaikka olen viime vuosina syönyt terveellisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Korona-aika eristyksineen ja etätöineen taisi sekin luonnollisesti tuoda muutaman lisäkilon. Sekä ali- että normaalipainoisena olen saanut kuulla toistuvia kommentteja ”laihuudestani” tai ”lihomisestani”, eli tullut arvotetuksi ja arvostelluksi ulkoisen perusteella. Tällä hetkellä, ollessani kohta yhdeksännellä kuulla raskaana, painan noin viisi kiloa vähemmän kuin ennen raskautta. Tämä johtunee alkuraskauden pahoinvoinnista (en oksentanut mutta ruokahalut oli minimissään), sikiön energiankulutuksesta, sekä siitä että olen raskausdiabeteksen myötä (toki muutoinkin sikiön hyvinvoinnin vuoksi) ollut entistä tarkempi syömisistäni. Oman vartalon ja ylipäätään ulkonäön muuttumisen – niin ikääntymisestä kuin raskaudestakin johtuvan – seuraaminen ei ole ollut pelkästään helppoa tai kevyttä. Olen joutunut rakentamaan identiteettiäni osin uudelleen kehoni muokkautumisen myötä. Sen myötä, kun aiemmin suosimani vartalonmyötäiset minit eivät enää saakaan oloani kaikkein seksikkäimmäksi. Sen myötä, kun ihailevia kommentteja ei enää kuulekaan ihan yhtä usein kuin aiemmin. Sen myötä, kun iho ja kroppa ei enää olekaan täydellisen kiinteä ja sileä ja hehkuva ja virheetön. Sen myötä, kun minä en enää olekaan täydellinen. Vai – olenko sittenkin?
Olen yrittänyt katsoa 44- vuotiaan raskaanaolevan naisen vartaloani peilistä ymmärryksellä ja armollisuudella. Tunnen ja tiedän, ettei mikään muutos merkitse mitään sen rinnalla, että saan kantaa sisälläni uutta elämää. Tekisin ja teen mitä tahansa, luopuisin ja luovun mistä tahansa, syntyvän lapseni vuoksi. Olen yrittänyt ajatella niin, että vartaloni näyttää nyt erilaiselta, ei kauniimmalta tai rumemmalta kuin ennen. Raskausvatsastani pidän ihan aidosti ja oikeasti, minkä vuoksi olen mieluummin korostanut sitä ihonmyötäisillä asuilla kuin peittänyt sen ”telttoihin”. Olen myös varautunut siihen, että mahdollisen sektion myötä alavatsaani jää arpi, kenties pysyvä. Onneksi fyysiset arvet eivät ole mitään verrattuna henkisiin arpiin. Onneksi ulkoinen kauneus ei ole mitään verrattuna sisäiseen kauneuteen. Ehkä nyt saan vihdoin mahdollisuuden loistaa sisäistä kauneutta ja tulla entistä enemmän kohdatuksi sisältäpäin. Toisaalta on jopa helpottavaa kun saa olla jotain muutakin kuin kuori (viitaten aiempiin postauksiini aiheesta). Uskon ikääntymisen kaikkine fyysisine ja henkisine muutoksineen tuovan elämään – ja elämänkatsomukseen – sellaista viisautta ja syvyyttä, missä kaikkein olennaisin kristallisoituu.
Jos postaan Facebookiin bikinikuvan etelänmatkalta, kuvan jossa olen poreammeessa vain poreiden peittäessä ”kriittiset” paikat, tai kuvan alastomasta raskausvatsastani ei tarkoitukseni ole saada huomiota tai välittää seksuaalissävytteisiä viestejä. Tarkoitukseni on kuvata normaaleja arkielämän hetkiä ilman että sensuroin niitä vain sen vuoksi ettei joku käsitä tai tulkitse minua väärin. Aivan kuten mieskin voi postata itsestään kuvan alasti saunan lauteilla jalat ristissä ilman että joku kommentoi kuvaan kaksimielisesti tai seksuaalisesti. 2021- luvulla naisten ja miesten tasa-arvo olisi suotavaa tässäkin asiassa: nainenkin voi postata itsestään vähäpukeisen kuvan ilman sen kummempia piiloviestejä tai merkityksiä – ihan vaikka vaan sen vuoksi, että näyttää omasta mielestään kuvassa kauniilta ja on ylpeä omasta vartalostaan. Tai ilman että edes ajattelee yhtään mitään siitä miltä näyttää; vähäpukeinen kuva voi olla kuva muiden joukossa. Paljas iho (ja alastomuus) on luonnollista, eikä niiden näyttämisen tarvitse vihjata mitään muttei varsinkaan velvoittaa mihinkään. Seuraan Instagramissa muutamaa nuorta, naispuolista julkisuuden henkilöä, jotka postaavat välillä itsestään bikini- tai alusvaatekuvia (kauniita, ns. hyvän maun kuvia). Riippumatta siitä mitä he itse ajattelevat kuviensa saamista kommenteista, pidän minä kaikkia niiden saamia seksuaalissävytteisiä kommentteja ala-arvoisina, suorastaan etovina (enkä vähiten sen vuoksi, että hyvin usein nämä kommentit näyttävät tulevan silmiinpistävän vanhoilta miehiltä). Mikä oikeuttaa esineellistävään kommentointiin? Voiko naista enää konkreettisemmin ja selvemmin esineellistää? Nainen saa näyttää seksikkäältä ilman että seksikkyyttä kommentoidaan esineellistävään sävyyn, ja varsinkin ilman että seksikkyys johtaa seksiin liittyviin ehdotuksiin (seksuaalisista teoista puhumattakaan). Vilpittömät kehut ovat asia erikseen.
Naisen vartalo on aina arvokas – ja naisen sisin aina kaikkein arvokkain. Toivon, että jokainen nainen osoittaa itse arvostusta omaa vartaloaan ja itseään kohtaan sillä, ettei alistu epäasiallisten ja seksististen kommenttien edessä. Sillä, ettei rajoita omaa itseään, naiseuttaan ja ilmaisuvapauttaan koska pelkää tulevansa väärinymmärretyksi. Sillä, että puhuu itse itselleen lempeästi, hyväksyen ja rakkaudella. Toivon myös, että jokainen ihminen miettii tapaa millä puhuu toisille ja miten paljon omassa puheessaan arvottaa ja arvostelee ulkoista sisäisen sijaan. Emme myöskään koskaan voi tietää syitä jonkun ihmisen ”laihuudelle” tai ”lihavuudelle” – taustalla voi olla mitä tahansa, ja joskus hyvin kipeitäkin asioita. Toivon, että jokainen nainen (kuten toki mieskin) osaisi iloita ja nauttia omasta vartalostaan sen kaikissa eri elämänvaiheissa, mitoissa, malleissa ja muodoissa. Ajattelen itse naururyppyjen olevan kauniita ja ihania – kertovathan ne onnesta. Ajattelen hiukan pyöreän vatsan olevan merkki terveydestä ja myös kyvystä nauttia elämästä. Ajattelen raskauden naisen kehoon tuomien muutosten kertovan elämän suurimmasta ja kauneimmasta ihmeestä. Ajattelen ahavoituneen ihon olevan merkki elämänviisaudesta- ja kokemuksesta, sekä tehdystä työstä. Kuten harmaiden hiustenkin, jotka myös tekevät kantajastaan charmikkaan. Ajattelen että on ihanaa kun olemme kaikki erilaisia. Ja kuitenkin – meillä kaikilla on samat pelot ja haavoittuvuudet liittyen hylätyksitulemiseen, ja siihen mitä meistä ajatellaan, ulkoa ja sisältä.
Niinpä toivon Pikkuprinssiä lainaten: katsotaan toisiamme sydämellä, sillä vain niin näkee oleellisen.
Ps. Mitä ajatuksia edelläkirjoittamani teissä herättää? Toinen toistamme rohkaisevat kommentit ovat erityisen tervetulleita!
