Kel onni on se onnen kätkeköön?

Ihmisen henkinen paha olo aiheuttaa helposti (osin ymmärrettävästikin) kateuden ja katkeruuden tunteita toisia ihmisiä tai yleisesti ottaen koko maailmaa ja elämää kohtaan. Tuolloin on vaikeaa iloita toisten onnesta- päinvastoin luisutaan ajattelemaan että toisen ihmisen onni on pois omasta (miten asia ei tietenkään oikeasti ole).

Kuten olen blogissani kertonut, elämänpolustani ja lapsen saamisen ihmeestä julkaistiin artikkeli Anna-lehdessä syksyllä. Toimittaja oli itse minuun yhteydessä ja suostuin, koska uskoin ja toivoin tarinani tuovan toivoa muille lapsettomuudesta kärsineille. Artikkeli-linkki on saanut Annan Facebook-sivulla melkein 3000 tykkäystä ja minä itse olen saanut lähemmäs sata onnittelua ja ihastunutta kommenttia kyseisen artikkelin lukijoilta (ventovierailta ihmisiltä). Tämä on suuresti lämmittänyt sydäntäni! Joukkoon mahtui kuitenkin yksi kommentti, jossa kirjoitettiin tällaisten juttujen ”ainoastaan lisäävään niiden ihmisten ahdistusta jotka eivät aidosta ja oikeasta yrittämisestä, useista keskenmenoista ja niiden aiheuttamasta kivusta huolimatta koskaan saa lasta”  – vihjaten samalla etten minä olisi yrittänyt lasta aidosti ja oikeasti, tuntenut lapsettomuuden kipua tai kokenut keskenmenoja (luonnollisestikaan tapani ei ole millään julkisella foorumilla kertoa kaikkea tai kaikkein henkilökohtaisinta). Kommentissa todettiin myös kuinka elämä on epäreilua ja monilla muillakin on ollut vaikeaa, ja ettei lapsen kuulu olla palkinto vaikeuksista. Tästä olen täysin samaa mieltä- elämä todella on epäreilua enkä missään nimessä pidä lastani palkintona yhtään mistään (mitään tällaista ei myöskään itse artikkelissa mainittu).

Ihan alkuun kommentin luettuani ajattelin että onpa kurjaa ja jotenkin myös outoa, että tarkoitukseni herättää toivoa ja valaa uskoa on jonkun ihmisen mielessä kääntynyt aivan päinvastaiseksi. Vastasin kommenttiin saman tien kertoen olevani pahoillani jutun aiheuttamasta mielipahasta ja toivotin kirjoittajalle kaikkea hyvää ja toiveiden täyttymistä, vaikka sitten ihmeen myötä kuten omalla kohdallani. En uskonut asian jäävän pyörimään mieleeni tavalla millä se kuitenkin jäi. Joku some-vaikuttaja on joskus sanonut että yksi negatiivinen ja satuttava kommentti pystyy pahimmillaan pilaamaan tuhannen positiivisen kommentin aiheuttaman ilon. Niin taisi käydä minulle nyt. Tuntui ja tuntuu todella pahalta että minun onneni aiheutti jollekin toiselle pahan mielen.

Varmaan jokainen meistä on joskus kokenut pieniä kateuden tunteita, niin minäkin. Kuitenkin yleensä kateuden tunteen nostaessa päätään olen pystynyt järjellä ajattelemaan ettei sille ole mitään perusteita. Minä ihan vilpittömästi ajattelen niin että myös minun maailmani on parempi silloin kun ympärilläni oleville ihmisille tapahtuu hyviä ja kauniita asioita, olivat he sitten tuttuja tai vieraita ihmisiä. Olen itse lapsettomana(kin) iloinnut ystävieni ja tuttavieni vanhemmuuden onnesta. Olen sinkkuna iloinnut toisten parisuhteista ja kokemasta rakkaudesta. Koen oman mahdollisen pahan oloni (liittyen yksinäisyyteen tai lapsettomuuteen tai ihan mihin tahansa) vain tuplaantuvan jos annan kateudelle, katkeruudelle tai peräti vihalle vallan. Haluan suunnata energiani oikein ja välittää positiivista sellaista myös eteenpäin. En myöskään usko erilaisten elämäntarinoiden  vertailuun – kukaan ei tiedä meistä kenenkään koko tarinaa eikä taakkojen raskautta voi arvottaa. Myöskään onnea tai onnettomuutta ei voi arvottaa.

En voi välttyä  ajatukselta että kateus on usein naisten ”helmasynti”. Oletan em. kommentin koskien lehtijuttuani olleen naisen kirjoittama, ja monesti olen saanut lukea vastaavia (toki myös paljon pahempia) kommentteja mm. naispuolisten kauneus-bloggaajien sivuilta (kyseisillä foorumeilla miehet ovat tuskin kovin aktiivisia). Nimimerkin takaa on toki aina helppo huudella.  Olen huomannut, että erityisen paljon kateutta muissa naisissa herättää nainen joka on viehättävä (vaikkakin kauneus on aina katsojan silmissä) ja naisellisuuttaan ulkoisin tekijöin korostava, kiltti ja taitava/lahjakas jossain, ehkä monessakin asiassa. Minulla on eräs naispuolinen ystävä, joka on mallinmitoissa, aivan älyttömän lämmin ja sydämellinen luonteeltaan, ja lisäksi työssään huippu. Hän on itse kerran sanonut minulle, että haluaa tarkoituksella olla meikitön ja pukeutumiseltaan mahdollisimman huomaamaton ja ”neutraali” ettei vaan herättäisi kateutta. Jotenkin ihan tosi surullista. Itsekin olen toisinaan tietyissä tilanteissa ajatellut, onko minun ulkonäössäni (blondatut hiukset, korkeat korot ja usein lyhyet helmat) yhdistettynä kiltteyteeni (sekä siihen että olen pärjännyt koulu- ja työelämässä, ollut joskus tv:ssä ja lehdissä, kirjoitan tätä blogia jne.) jotain erityisen provosoivaa toisten naisten silmissä. En ole kuitenkaan halunnut tai oikein osannutkaan rajoittaa sen enempää identiteettiäni kuin tekemisiänikään sen vuoksi etten herättäisi kateutta. Tai ylipäätään toisten ihmisten vuoksi. (Tosin joskus olen jossain juhlassa tms. koittanut olla ihan hiukan vähemmän ”pirskahteleva” ja näkyvä, etten herättäisi negatiivisia tuntemuksia naisissa jotka eivät tunne minua.) Oman arkikokemukseni mukaan miehet ovat usein naisia solidaarisempia ja reilumpia toisiaan kohtaan. Mielenkiintoista onkin miettiä mistä tämä voisi johtua (?)

En itse usko ajatukseen siitä, että onni olisi paras pitää omana tietona. Uskon jaetun onnen olevan tuplaonni. Se mihin en usko, on kiiltokuvan maalaaminen omasta elämästä muiden silmissä.

Voi kun maailma olisi joskus sellainen, että jokainen saa olla juuri sitä mitä on, niin ulkoa kuin sisältäkin. Sellainen missä saa puhua ja tuntea avoimesti, niin onnea kuin onnettomuuttakin. Sellainen missä emme vertaile itseämme ja elämänpolkujamme toisiinsa.

Sitä odotellessa aion jatkaa valitsemallani tiellä toivoen ettei se aiheuta muissa kateutta tai pahaa mieltä, vaan empatian, ilon, valon ja voiman tuntemuksia. Sitä minä haluan ja siihen minä uskon.

Sen vuoksi muuten kirjoitan tätä blogianikin – juuri näin miten kirjoitan.

Ps. Postauksen kuvat ovat minun ja Viljamin päivittäisen vaunulenkin varrelta, mikä on tällä hetkellä ihan huumaavan kaunis ruskapuvussaan!

Pps. Onko teillä kokemuksia (naisten) välisistä kateuden tunteista, tai ikävistä ja satuttaneista kommenteista?

puheenaiheet mieli oma-elama syvallista
Kommentit (12)
  1. Hei ja kiitos mielenkiintoisesta ja hyvin kirjoitetusta blogistasi. Saamasi kommentti on ollut ikävä ja asiaton, eihän tuollaista kenellekään kannata mennä kommentoimaan.

    Kuitenkin täytyy sanoa, että tahattomasti lapsettoman ihmisen näkökulmasta vierastan kateuden tunteen luokittelemista huonon/epätoivotun/ikävän tunteen kategoriaan, tai sellaiseksi tunteeksi, jota ei olisi lupa tuntea. Eri asia onkin se, mitä ulospäin näyttää, ei todellakaan ole asiallista huudella tuntemattomalle ihmiselle noin, niin kuin sinulle oli kommentoitu.

    Silti edelleen seison sen takana, että kateuden ja katkeruuden tunne on myös hyvin ihmillinen tunne tahattomassa lapsettomuudessa, eikä sen tunteminen tee kenestäkään sen huonompaa tai vähemmän oikein toimivaa ihmistä – sinä et toki tässä kirjoituksessasi niin väittänytkään, vaan tarkoitankin vain yleisesti ottan. Usein kateus nähdäänkin vain huonona, ”alempana” tunteena, josta pitäisi pystyä ”ylenemään” kohti suurempaa ja hienompaa.

    Ymmärrän hyvin tarkoituksesi tuoda omalla tarinallasi toivoa ja valoa ihmisille, jotka edelleen vain vuodesta toiseen toivovat ilman tulosta. Kun olin kaikkei eniten rikki omasta tilanteestani, paras ystäväni tuli raskaaksi. Ja täytyy sanoa, että vaikka tottakai olin pohjimmiltani todella onnellinen hänen puolestaan, oli todella, todella vaikeaa tuntea iloa siinä hetkessä, kun toisen tilanne vain läväytti naaman eteen kaiken sen surun ja tuskan, mitä omassa elämässään joutui samaan aikaan käymään läpi, ja juuri sen asian, minkä takia sitä surua oli. En kertakaikkiaan pystynyt tuntemaan aitoa iloa, kun suru sokaisi minut täysin, tästä tunsin pitkään myös valtavaa syyllisyyttä.

    On todella hienoa, että sinä pystyit tuntemaan aitoa iloa ystäviesi puolesta ollessasi tahattomasti lapseton, ja aiemmin olisinkin ajatellut, että tämän takia varmaan olen huonompi ihminen kuin sinä tai joku muu, joka pystyy niin tekemään. Enää en kuitenkaan ajattele niin, vaan olen itselleni armollinen ja totean, että myös synkätkin tunteet voivat olla osa tahatonta lapsettomuutta, sekin on lopulta todella yksilöllinen ja henkilökohtainen suru.

    1. Kiitos paljon pitkästä kommentista Neiti Kuu, tuot esille todella tärkeää näkökulmaa. Kateuden tunteet ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä moneenkin asiaan liittyen, mutta erityisesti juurikin tahattomaan lapsettomuuteen. Armollisuus omaa itseä (toki muitakin) kohtaan on tärkeää (kuten sekin, ettei ikävän tunteen vallassa kuitenkaan ”oksenna” sitä toisten niskaan).

  2. Vaikka kateus on yksi niistä asioista, joista varmaan kuuluisi sanoa, että se on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä, niin voin myöntää: pidän sitä inhottavana, ainakin suuremmissa määrin.

    Jos koetan analysoida inhon tunnetta, jota kateus herättää, niin luullakseni se kumpuaa siitä, että kateuden takana vaikuttaa olevan todella usein muiden saavutusten ja vaivannäön vähättelyä. Kateus näyttää monesti kumpuavan siitä kokemuksesta, että toiset ovat saaneet ansioitta ja liian helpolla jotakin (mikä olisi oikeasti kuulunut itselle). Kun kateellinen itse on saanut jotakin, se on sen sijaan ollut tietysti ansaittua. Usein kateellinen on aika sokea sille, että hänelläkin ylipäätään voi olla jotakin, mitä joku muu on vailla. Tällaiseen ajatusmaailmaan on tosi vaikea suhtautua kovin suurella myötätunnolla.

    Kun puhutaan omista kateuskokemuksista, minulle tulee aina mieleen yksi esimerkki vuosien takaa: Muutamat henkilöt korostivat mielellään sitä, miten olin saanut eräässä asiassa ”hienoja mahdollisuuksia”. Tätä ei todellakaan pantu merkille ilman katkeruutta, ja jotkut näkivät jopa vaivaa selvittääkseen, oliko oikein, että minulla oli tällaisia mahdollisuuksia. Hilpeän asetelmasta teki se, että samoja ”mahdollisuuksia” oli tarjoamalla tarjottu näille samoille henkilöille. Heitä ei vain ollut kiinnostanut, koska kyse ei tosiaan ollut mistään kultalautasella tarjotusta etuudesta vaan työtehtävästä, jossa ikävien hommien lisänä sattui olemaan joitakin etuja. Ikävät hommat olivat siis liian ikäviä, jotta kadehtijat olisivat viitsineet tarttua niihin, mutta kun minä viitsin, koko asian vaivalloisuus unohtui ja huomioi kiinnittyi vain etuihin, joita sain.

    Mielestäni tuo tarina kertoo hyvin kateuden perusolemuksesta.

    1. Hei Rouvar, aika hyvin kiteytit kateuden ytimen. Ja voihan, kuulostaa valitettavasti aika tyypilliseltä kateuden, vertailun ja kyttäämisen ilmapiiriltä mikä monissa (naisvaltaisissa?) työyhteisöissä on vallalla. On se kumma miten ihmisen on usein niin vaikea keskittyä omaan tekemiseen, vaikka sehän se kaikkein tärkeintä on meidän itsemme kannalta. Kiitos pitkästä kommentista!

      1. Niinpä, ja kateelliset näyttävät usein olevan vielä hyviä harhauttamaan itseään. Tuossakin kuvaamassani tapauksessa nämä henkilöt toivat ajatuksensa esiin sillä varjolla, että he olivat tasapuolisuuden asialla. En tiedä, uskoivatko he siihen jopa itse. Kun olihan se nyt tosi epäilyttävää, että minulla oli näitä ”mahdollisuuksia”… Äkkiähän sitä unohtuu, mikä oli niiden mahdollisuuksien tausta!

        Minua on aina hämmentänyt se, että kateudesta puhutaan usein paitsi luonnollisena, myös lähes vääjäämättömänä asiana. Jos elämästä puuttuu jotakin tärkeää, etenkin sellaisissa yhteyksissä annetaan ymmärtää, että totta kai asiaan kuuluu kateus tilanteissa, joissa jollakin muulla on se kaivattu asia. Itse en ole ikinä ihan saanut kiinni siitä, miksi edes kipeästi kaipaavan ja vailla olevan henkilön täytyisi välttämättä tuntea negatiivisia tunteita muiden onnesta.

        Mutta kaipa sillä vakuuttelulla, että kateus kuuluu pakettiin, koetetaan lievittää pahaa mieltä ihmisiltä, joilla sitä on muutenkin tarpeeksi. En silti ole varma, onko se pelkästään hyvä asia.

        1. Mie kans...
          8.10.2021, 06:23

          En tiedä /muista olenko ollut erityisen kateellinen lapsuuden jälkeen, mutta tietoinen valintani on pois kateudesta, toki koen kateutta lievempää harmitusta ensireaktiona, kateellinen olen nykyään todella harvoin kateus kalvaaa ja riuduttaa eniten kateellista, vie , miksi tieten tahtoen antaisi kateuden kasvaa sisällään? ,🤔

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *