Opettajan työn raskaus ja rakkaus

Opettajan työ ei ollut kutsumusammattini. Jos olisin lukion jälkeen ollut riittävän vahva ja rohkea seuraamaan sydämeni ääntä olisin itsestäänselvästi lähtenyt tavoittelemaan unelmaa kirjailijan tai muusikon urasta. Olin kuitenkin tuolloin vielä kovin epävarma kyvyistäni (ehkä myös miellyttämisenhaluinen ympäristöä kohtaan), joten päädyin hakemaan ”turvallisiin” kasvatustieteen, lääketieteen sekä englantilaisen filologian koulutuksiin päästen ensimmäiseen. Luokanopettajan työtä puolti se että olen aina pitänyt lapsista ja he minusta. Myös open työn luovuudesta tulee plussat kaltaiselleni luovalle tyypille.

Luokanopettajan työssä ehdottomasti raskainta on ollut aggressiivisesti ja/tai väkivaltaisesti käyttäytyvän (niin toisia oppilaita kuin minuakin – henkilökuntaa- kohtaan) oppilaan kohtaaminen. Tuo käytös on voinut olla esimerkiksi esineiden ja huonekalujen heittämistä (tai heittämisellä uhkaamista), tai pahimmillaan teräaseen kanssa riehumista huutaen samalla ”mä tapan teidät kaikki!”. Viimeksimainitussa tilanteessa jouduin lähettämään yhden oppilaista hakemaan viereisen luokan miesopettajan taltuttamaan riehujan jotta pystyin evakuoimaan oppilaani ja itseni toiseen tilaan. Jälkeenpäin kerroin tapahtuneesta järkyttyneenä rehtorille, joka ainoastaan totesi ”suomalaisen peruskoulun olevan avoin kaikille” – mitään konkreettista ei ollut tehtävissä edes väkivallan uhan alla. Toki olisin voinut jäädä sairauslomalle, mitä harkitsinkin, mutta tuolloin olisin vain siirtänyt ongelman hetkeksi muiden harteille ja tilanne olisi todennäköisesti lomalta palattuani ollut ennallaan. Minulla on myös kokemusta kolmannen luokan oppilaasta joka kerran tunnilla virtsasi purkkiin kaikkien muiden nähden (aiheuttaen pienissä oppilastovereissaan silminnähtävän järkytyksen,) ja kerran huusi aikovansa tappaa itsensä karaten samalla luokan ikkunasta ulos minun jäädessä kauhistuneena seisomaan vielä kauhistuneemman luokan kanssa (opettajan vastuu on erityisen raskas kantaa silloin kun pitäisi pystyä jakautumaan kahtia). On selvää, että edelläkuvaamissani tilanteissa on ollut kyse jostain muusta kuin lapsen lievästä psyykkisestä pahoinvoinnista. Yhtä selvää on se, että kenenkään ei kuuluisi joutua tuntemaan pelkoa työssään.

Raskaita ovat olleet myös tilanteet joissa oppilas on ollut masentunut kantaen sisällään salaista taakkaa siitä näkyvästi oirehtien, enkä ole pystynyt auttamaan vahvasta auttamisen halustani huolimatta. Koska 25 muuta oppilasta. Tästä päästäänkin toiseen opettajan työn raskauteen, mikä on resurssipula ihan kaiken suhteen- tilojen, materiaalien, mutta aivan erityisesti  oppilashuollon.

Vielä raskasta on ollut se, kuten varmasti niin monessa muussakin ammatissa, kun ei ole saanut keskittyä perustyöhön. Kun on pitänyt uudistaa opetussuunnitelmia, istua opekokouksissa ja lukemattomissa muissa palavereissa&koulutuksissa (joiden sisältö on saattanut ko. hetkellä olla hyvinkin kaukana oman työn senhetkisestä arkitodellisuudesta), laatia modernia oppimiskäsitystä vastaavia oppimateriaaleja (vaikkei jo laadituissa ole varsinaisesti ollut mitään vikaa), tai ottaa haltuun jatkuvasti kehittyvää teknologiaa vaikkei teknologia ole mielestäni tie autuuteen tai välttämättä yhtään mihinkään. Lapset ovat oppineet ennenkin, vaikka sitten käpylehmiä laskemalla. Miksi kaikkea pitää muuttaa ja uudistaa vain muuttamisen ja uudistamisen vuoksi?

Raskasta on ollut vastata lapsiryhmän hengestä ja turvallisuudesta käytännössä yksin, sillä ”opettajan vastuu on jakamaton”. Muistan tunteneeni suoranaista pelkoa mm. uimahallireissujen sekä leirikoulujen aikana. On täysin mahdoton tehtävä pitää huolta siitä ettei vaikkapa 25:n oppilaan ryhmästä yksikään liukastu laatoilla, hyppää veteen kiellosta huolimatta, pelleile huvipuistolaitteessa tai kompuroi Suomenlinnan jyrkänteillä. Huh, oikein puistattaa näin jälkeenpäin ajateltuna! Sattuipa kerran tilanne jossa eräs luokkani oppilas oli naulakoilla pukeutumisen yhteydessä tullut vahingossa toisen oppilaan töytäisemäksi ja satuttanut päänsä tiiliseinään. Pojan aivotärähdykseen viittaavat oireet alkoivat kuitenkin vasta kotona koulupäivän jälkeen. Aivotärähdys oli niin vakava, että lapsi joutui hetkeksi teho-osastolle. Tämän seurauksena isänsä soitti minulle raivokkaan puhelun ilmoittaen vievänsä asian oikeuteen. Asian, jolle minä en käytännössä voinut yhtään mitään, ja tapahtuman jota minä en olisi käytännössä mitenkään pystynyt estämään. Pojan toipuessa isäkin rauhoittui, mutta oma järkytykseni tapahtuneesta kesti pitkään.

Jos ei hirvittävän raskaita niin hirvittävän epämukavia ja kiusallisia ovat olleet tilanteet, joissa olen joutunut keskelle kolmiodraamaa. Oppilaan vanhemmilla on ollut aviokriisi ja isän tilannetaju on pettänyt pahasti. Nuori empaattinen (uskon tämän piirteen välittyvän itsestäni) naisopettaja on valikoitunut kuuntelevaksi korvaksi. Kerran tuonkaltainen tilanne paisui niin suuriin mittasuhteisiin että kyseisen miehen vaimo alkoi soittelemaan minulle toistuvia uhkailupuheita tyyliin ”olisipa kurjaa jos maineesi menisi tällä kylällä”. Muistan nähneeni painajaista jossa nainen katkeruuttaan tappoi minut myrkyllä. Todettakoon vielä että täysin itsestäänselvästi en ole missään em. tilanteissa tehnyt itse mitään (työ)moraalin- tai etiikan kannalta arveluttavaa. Tilanteet ovat olleet täysin yksisuuntaisia eikä kukaan ole koskenut minuun pikkusormellansakaan. Aika kohtuutonta moisiin soppiin joutuminen. Noin niinkuin perustyön ohessa.

Koulukiusaamiseen puuttuminen on yksi haastavimmista opettajuuteen kuuluvista asioista.Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, ja mielestäni opettajien ja koulun vastuuttaminen sekä suoranainen syyllistäminen asiaan liittyen on epäreilua. Olen itse sitä mieltä, että jos lapsella on kotona hyvä kasvuympäristö (tämä voi toteutua mitä moninaisimmin tavoin), ja hänet on kasvatettu kunnioittamaan toisia ei lapsi kiusaa – oli ryhmäpaine tai tilanne mikä tahansa (toki yksittäisiä erehdyksiä voi sattua kenelle tahansa, tarkoitan tässä kohtaa toistuvaa kiusaamista). Itse olen luokanopettajana ollut useamman kerran täysin kädetön koulukiusaamisen edessä – vaikka käytössäni olisi ollut kivat koulut, kasvatuskeskustelut, jälki-istunnot, oppilashuollon tuki, sekä vilpitön ja kova tahto saada tilanteeseen muutos. Silmät selässä ja jokin maaginen supervoima on puuttunut.

Opettajan työssä kaikkein rakkainta on ollut työn luovuus, vaihtelevuus, ihmisläheisyys ja ns. elämässä kiinni oleminen. Rakkainta on ollut pienen ekaluokkalaisen riemu kun hän on oppinut lukemaan. Rakkainta on ollut kuulla sanat ”ope sä olet mulle tärkeä”. Rakkainta on se, kun on todella tuntenut olevansa tärkeä – jopa korvaamaton- niin monelle. Rakasta on ollut myös se, kun on pystynyt auttamaan lasta löytämään omat vahvuutensa ja lahjansa. Rakasta on ollut olla lohduttava syli ja turvallinen olkapää. Rakkaita ovat olleet lukemattomat yhdessä järjestetyt juhlat ja konsertit, jotka ovat tarjonneet niin paljon iloa ja unohtumattomia elämyksiä niin oppilaille kuin opellekin.

Kansalaisopiston open työssä ei raskasta ole mikään muu kuin pitkät ajomatkat talvikeleillä neljään eri kuntaan, sekä se kun joutuu  ansaitsemaan opiskelijoiden luottamuksen ja hyväksynnän aina uudelleen ja uudelleen – tilipussini sisältö on konkreettisesti riippuvainen siitä löytävätkö opiskelijat tiensä kursseilleni ja- pysyvätkö he niillä. Rakasta on työn luovuus, vaihtelevuus ja itsenäisyys, ja ihan erityisesti se että kansalaisopiston kursseille tullaan omasta vapaasta tahdosta. Innostus ja motivaatio on oppilailla valmiina. Kursseilla ei tarvitse noudattaa tiettyä opetussuunnitelmaa tai mikä ihaninta, suorittaa yhtään mitään. Sekä ope että oppilaat voivat keskittyä oppimisen iloon. Nykyinen työni on ollut minulle lottovoitto.

Tiedän etten ole ainoa okl:n vuosikurssiltani joka on vaihtanut alaa (moni tosin minua vielä paljon radikaalimmin). Toivon että opettajien hätähuuto kuultaisiin ja siihen vastattaisiin. Mikään määrä lomapäiviä ei auta tilanteissa joita olen yllä kuvannut.

Eikä niihin auta edes palkankorotus.

Ps. Onko ruudun toisella puolella opettajia – mitkä asiat ovat teille olleet työssänne kaikkein rakkaimpia ja raskaimpia (erityisen tärkeää muutoksen kannalta on keskustelu viimeksimainitusta)?

Pps. Ai niin- tämän ei niin positiivisen postauksen positiivinen opetus on se, että koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa alaa ja löytää unelmiensa työtä!

Ppss. Postauksen kuvat ovat oppilaskonserteista vuosien varrelta.

puheenaiheet tyo oma-elama uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (4)
  1. Täällä myös opettaja. En myöskään ole kutsumusammatissani, mutta vuosien saatossa olen jotakuinkin tottunut työhön. Opiskelijat ja työkaverit ovat ihania, ja se onkin parasta hommassa. Jatkuvasti toistuvat ja tarpeettomat, jopa epäonnistuneet opetussuunnitelmamuutokset turhauttavat ja ihmetyttävät – – muutoksia muutosten vuoksi. Minulla on opiskelijoina nuoria aikuisia ja aikuisia, niin kuin sinullakin varmaan kansalaisopistossa, joten motivaatio on heillä korkealla ja tunneilla mukavaa. Viestit alakoulun puolelta ovat todella huolestuttavia.

    1. Kiitos kommentista, Ranjan, tutulta kuulostaa.

  2. Niinhän sitä voisi ajatella, että taasko tuo viljapelle täällä länkyttää, ei kai sillä tähänkin voi olla sanomista, mutta kylläpä vaan voi.

    Minä en ole opettaja, mutta hyvä ystävättäreni on ja vielä sattumoisin musiikinopettaja.Olen kauhistuneena kuunnellut kertomuksia hänen työpäivistään, väkivallan uhasta, epäonnistuneesta inkluusiosta, siitä että ketään ei voi jättää luokalle ja jopa siitä, että ict-tuki ei toimi. Toisaalta olen lukenut hänen facebook-päivityksiään siitä, kuinka hienoa on kun musaluokkalaiset onnistuu ja ylittää itsensä joulukonsertissa, suorastaan rakastavat opettajaansa ja kaikki kuulijat ovat kyynel silmäkulmassa.

    Huolimatta näistä onnistumisten tuomista onnen hetkistä oli ystävättäreni palaa loppuun loputtomassa uudistuksien, kirjaamisten lisäysten ja ennen kaikkea koronajärjestelyjen takia. Nuo koronan aiheuttamat etäkouluratkaisut ja sekamuotoinen (osa etänä, osa läsnä)oli viimeinen tikki. Nyt ystävättäreni on pois opetuksesta virallisella vapaalla ja kehittää itseään. Se päivä, kun hänen ei tarvinutkaan mennä syksyllä kouluun opehommiin oli helpotuksen päivä hänelle ja tietysti myös minulla ja muille hänen läheisilleen. Hän vaikuttaa nyt niin onnelliselta. Suorastaan toivon, että hän ei palaa työhönsä huolimatta siitä, että hän olisi erittäin arvokas koulusysteemille, varmasti kuten sinäkin.

    Suomalainen koulu on epäonnistunut. Kouluun tarvitaan lisää käsipareja eikä pelkästään opettajia, vaan myös tukihenkilöitä, avustajia, kuraattoreita ja psykologeja. Myös keinovalikoiman soisin olevan osin kovempi, konkreettisempi. Kiusaaja on voitava siirtää toiseen kouluun, mahdollisuuksien antamisen jälkeen erottaminen ja luokalle jättäminen on oltava vaihtoehto (korostan: mahdollisuuksien antamisen jälkeen, ei ensimmäisenä eikä edes toisena keinona). Kun kuraattoreita ja psykologeja olisi enemmän, näitä kovia keinoja tarvitsisi edes harkita harvemmin.

    Ymmrrän täysin uraliikkeesi. En varmaan ymmärtäisi, jos minulla ei olisi lähipiirissä opettajaa.

    1. Kaurapala, et länkytä lainkaan vaan puhut asiaa – kiitos kommentistasi, toivottavasti sen lukee mahdollisimman moni! Minä tunnistan itsessäni tuon saman helpotuksen tunteen kuin ystäväsi joka syksy kun saan aloittaa mukavan työni kansalaisopistossa syyskuussa, enkä stressaavaa luokanopettajan työtä elokuun helteillä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *