Tämä postaus on vastoin ideologiaani sosiaalisessa mediassa. En tykkää ”julkisesta” valittamisesta enkä ns. negan levittämisestä. Tykkään positiivisesta energiasta, ja positiivisista, ratkaisukeskeisistä näkökulmista. Mutta. Nyt harmittaa niin paljon etten pysty positiivisuuteen. Eläköön siis tällä kertaa rehellinen vitutus.

Joululomani alkoi kaksi viikkoa sitten. Kolme viikkoa sitten nappasin flunssapöpön joka jyllää elimistössäni edelleen. Viimeisen työviikon sinnittelin töissä puolikuntoisena, koska ajatus sairauspoissaolojen korvaamisesta joulun alla ei ole mitenkään houkutteleva. Olin odottanut lomaa vähintäänkin kuin kuuta nousevaa (koska arjessa hoidan lasta yli puolet viikosta itse ja teen illat töitä, tukiverkkoja ei ole, ja tämän yhdistelmän jaksaa ehkä 48- vuotiaana hiukan huonommin kuin vaikka kolmekymppisenä). Kuu ei varsinaisesti noussut loman alkaessa – kuume ja v-käyrä sen sijaan. Olin jo ehtinyt suunnitella kuinka lomallani kiertelen Tampereen ihanissa kahviloissa milloin vohveleilla milloin ruskistetulla voilla kuorrutetulla riisipuurolla, kuinka korkkaamme pojan kanssa Ideaparkin Louhen, ja käymme miehen kanssa jouluisen romanttisilla treffeillä illallisen ja karaoken merkeissä. Näiden haavekuvien sijaan olen maannut kotona silmät punaisina kuin särjellä, ja kurkku niin kipeänä että olen fantasioinut pään irrottamisella vartalostani. Ei toivoakaan siitä että olisin kyennyt ihmisten ilmoille sen enempää habitukseni kuin fyysisen ja henkisen vointinikaan puolesta. Lapsi on – tottakai – ollut erityisen hankala juuri tänä aikana – ehkäpä (surprise surprise! ) sen vuoksi kun äiti on ollut erityisen kiukkuinen ja huonovointinen. On muuten äärimmäisen turhauttavaa yrittää komentaa lasta kun suusta tulee pelkkää pihinää (uskottavuus tuossa kohtaa nolla lapsen silmissä). Mies ei ole osannut osoittaa kaipaamaani hoivaa ja empatiaa. Tai yhtään mitään mitä olisin kaivannut (kuten esimerkiksi sitä että hän olisi vain yksinkertaisesti ja ritarillisesti ottanut pöpöni itselleen). Höpissyt vain omista työhön ja auton katsastukseen liittyvistä murheistaan. Grrrrrr!

Jos tonttuja olisi oikeasti olemassa en saisi tänä vuonna varmaan paketin pakettia. Olen vajonnut tunneilmaisussani taaperon asteelle. Olen kiukunnut ja hermoillut, itkenyt ja huutanut, vellonut itsesäälissä, ja lähestulkoon seonnut omaan surkeuteeni. Toisinaan mieleen on juolahtanut ajatus siitä, että vaihdevuodetko ne siellä oven takana kolkuttelee ja saa aikaan kaiken hermoheikkouden (skenaario mikä nostaa vitutuksen potenssiin miljoona tilanteessa jossa olemme yrittäneet ja toivoneet toista lasta). Siinä sivussa lomapäivät ovat tuskallisesti valuneet hukkaan kuin hiekka tiimalasissa. Hiukan kyllä hävettää repiä peliverkkarit näin pienistä asioista. Luinhan mm. viimeksi eilen somesta kuinka eräs  tuttavani sai saman päivän aikana diagnoosin keuhkokuumeesta ja kolaroi autonsa hinauskuntoon taapero-ikäisen lapsen sairastaessa samalla kotona vatsatautia – ja tuttavani oli silti vielä täysin järjissään (kykeni jopa hiukan vitsailemaan asiasta). Puhumattakaan suurperheiden äideistä, yksinhuoltajista, syöpä-sairaista ja niin edelleen. Minulla ei toden totta olisi mitään syytä valittaa. Toisaalta, note to self, olen aina ajatellut niin ettei vertailu oikeastaan yhtään missään asiassa kannata eikä ”auta”. Jos olen surullinen saan sitä olla oli surun aiheuttaja miten pieni tahansa. Jos olen iloinen saan sitä olla vaikkei kyse olisikaan lottovoitosta. Minun väsymykseen ei auta se että Maija on vielä väsyneempi. Eikä minun onnea poista se että jollain toisella on kenties vielä enemmän syytä onneen. Tunteet ovat mitä ovat. Kuluneet viikot ollaan siis oltu vahvasti epätäydellisyyden äärellä.

Että tällaista tänne. Ai niin, tällä viikolla on/olisi  myös työpaikan pikkujoulut sekä miehelläni että minulla (tervemenoa ja hauskaa iltaa vaan miehelleni joka on immuuni kaikille pöpöille), sekä jo sovittu illanvietto ystäväperheen kanssa. Yleensähän kalenterini on vapaa-ajan menojen ja illanviettojen suhteen tyhjää täynnä. Toisaalta joulunpunaiset silmämunat toki sopivat jouluisiin juhliin. Voihan olla niinkin että joulun ihme tarkoittaa kohdallani ihme-parantumista. Sitä odotellessa istun tällä hetkellä vohvelikahvilan sijaan Abc:llä, oksennan tätä blogi-postausta, ja suunnittelen kuinka käytän lapseni viimeisen päikky-päivän tänä vuonna niinkin rentouttavaan ja ratkiriemukkaaseen puuhaan kuin viikonlopun ruokaostosten tekemiseen sekä viimeisiin joululahja-hankintoihin.

Lopuksi pieni vakavoituminen (ylläkirjoitettu on totisinta totta mutta hienoisella silmäkulman pilkkeellä maustettu). Tällaista elämä on. Välillä kaikki menee täydellisesti ja täydellä vauhdilla päin peetä – eikä sille vain voi yhtään mitään. Oman asenteen voi valita – paitsi että aina tuohon valintaan ei yksinkertaisesti pysty. Minä en viime viikkoina ole pystynyt olemaan positiivinen, en erityisen rauhallinen, en kovinkaan järkevä enkä hyvällä tahdollakaan kypsästi käyttäytyvä. Mitä sitten – meni jo. Huomenna on uusi päivä.

Onneksi mieheni on jaksanut katsella kiukutteluani. Eilen illalla hän teki minulle kupillisen kuumaa hunajavettä brandylla. On ostanut myös suklaata. Sanonut rakastavansa. Ottanut koppia lapsen kanssa puuhailusta. Ilmoittanut tänään käyvänsä apteekissa hakemassa kipeään kurkkuuni helpotusta.

Onneksi lapseni on omien kiukkukohtaustensa jälkeen tullut luokseni ja pyytänyt oma-aloitteisesti anteeksi. Ja – kun eilen itse purskahdin itkuun riitamme tuoksinnassa käveli lapsi luokseni vessaan ja pyyhki kyyneleeni isolla frotee-pyyhkeellä (näin ne osat välillä vaihtuu). Onneksi lapseni suukottaa ja halaa minua niidenkin päivien päätteeksi kun olen ollut tuhansien kilometrien päässä siitä äidistä minkälainen haluaisin olla. Eikä vain päivien päätteeksi vaan milloin missäkin välissä. Yksi lapseni keksimistä rutiineista on aina auton turvaistuimeen asettumisen jälkeen antaa minulle ensin suukko, sen jälkeen teemme käsillä sydämet, sitten kolmiot, ja lopuksi annetaan vielä suukot. Tämä tapahtuu joka kerta vaikka olisimme hetkeä aiemmin olleet ilmiriidoissa.

Joulu tulee kaikesta huolimatta. Lomakin jatkuu vielä. Ehkä joskus on vaan parempi hyväksyä niin oman itsen kuin elämänkin epätäydellisyys.

En panisi pahakseni vertaistuesta kommenteissa – myös kaikki piristävät kommentit ovat tervetulleita!

Tämä kettuuntunut, varikselta kuulostava ja linnunpelättimeltä näyttävä äiti lähtee nyt S – markettiin (vai pitäisikö sanoa ääs-markettiin) – palaan tuonnempana päivittämään kuinkas sitten kävikään pikkujoulujen – ja kaiken muunkin – suhteen!

Kiitos ja anteeksi❤️

EDIT. Enpäs mennytkään sinne s******* markettiin koska parkkipaikka oli täynnä viimeistä ruutua myöten (näin ei ole käynyt koskaan aiemmin). Eikun U-käännöksellä kotiin ainoastaan toteamaan että jee menkat alkoi eikä raskautumisen vieläkään/taaskaan toteutunut, ja että apteekki on seuraava osoite koska särkylääkkeet on lopussa flunssan jäljiltä.

Voi kun olisinkin keksinyt tuon viimeisen kappaleen omasta päästäni. Mutta ihan todellista paskaa tämäkin.

Ps. Postauksen kuvat ovat joulukuusestamme jonka koristelin lapsen kanssa toissapäivänä – niissä on hiukan kontrastia suhteessa postauksen tekstiin, aivan kuten elämässäkin: varjoja ja valoa, rumaa ja kaunista, samassa paketissa.