Äitinä minulle kaikkein tärkeintä on se, että lapseni nauttii elämästä

Aivan kuten minulla ja meillä kaikilla on myös lapsellani vain yksi elämä. Hänellä on vain yksi lapsuus. Äitinä en pysty kuvittelemaan mitään tärkeämpää asiaa kuin se että lapseni nauttii elämästään. Mikään ei tee minua äitinä onnellisemmaksi kuin se että näen lapseni nauttivan. Olevan iloinen ja onnellinen. Huoleton.

Elämästä voi nauttia myös niin, että kunnioittaa ja arvostaa muita ihmisiä. On kaikille hyvä ja ystävällinen. Elämästä voi nauttia niin, että kantaa myös vastuuta ja yrittää parhaansa. Näitä asioita lapseltani odotan ja edellytän – muuta en. Hänen ei tarvitse äitinsä tavoin olla kympin oppilas, ”kiltti poika” (niin että jää toistuvasti muiden jalkoihin ja kasvaa miellyttäjä-persoonaksi), tai yhtään mitään muutakaan ”ideaalia” tai täydellistä. Hän saa olla juuri sellainen kuin on. Harrastaa juuri sitä mitä haluaa – tai olla harrastamatta yhtään mitään. Minulle ei ole mitään väliä sillä mitkä hänen kiinnostuksenkohteensa tai toiveammattinsa ovat. Kunhan vain hän on onnellinen ja voi hyvin.

Haluan opettaa lapselleni että elämässä ei kannata jännittää yhtään mitään. Mikään asia ei ole stressaamisen arvoinen. Kaikessa ei tarvitse olla hyvä (parhaasta puhumattakaan) ja jokainen on jossain hyvä. Erilaisia taitoja ei tarvitse arvottaa keskenään. Koulu on vain koulua ja arvosanat vain arvosanoja (kyllä – näin sanoo entinen luokanopettaja!) Se että tekee parhaansa ja yrittää, riittää. Koulustakin voi nauttia ja iloita – itselle mieluisista oppiaineista, oppimisesta ja oivaltamisesta, kavereista ja yhdessäolosta. Jos matematiikka on vaikeaa niinkuin äidille se ei haittaa mitään. Ei haittaa. Ei hätää. Opetellaan yhdessä (eikä kaikkea edes tarvitse opetella ja osata).

Toki haluan myös opettaa lapselleni että asioille on aikansa ja paikkansa. Jokainen hetki ei ole sovelias pelleilyyn ja hauskanpitoon – läksyt tehdään, leikit siivotaan, kotitöissä autetaan vanhempia ja ruokapöydässä käyttäydytään asiallisesti. Mutta muutoin – nauti elämästä poikani. Pidä hauskaa, hulluttele ja hassuttele, juokse sateessa alasti, hypi villisti trampoliinilla, tanssi kuin kukaan ei katsoisi, naura sydämesi kyllyydestä, rakenna metsään maja, rummuta kattiloita, hyppää veteen pommilla, kuuntele täysillä lempimusiikkiasi, pukeudu hassuihin vaatteisiin, leiki merirosvoa ja astronauttia ja Rölliä ja hämähäkkimiestä. Leiki. Muista välillä myös huutaa ja riehua.

Sydämeni pakahtuu onnesta kun näen lapseni nauttivan. Kun näen hänen innostuvan. Kun näen hänen taivaansinisten silmien laajentuvan lautasiksi ilosta. Kun kuulen hänen nauravan tikahtuakseen. Kun näen hänen pomppivan ilosta ja melkein ratkeavan liitoksistaan. En tiedä mitään suurempaa ja lämpimämpää onnentunnetta. Minun onneeni  riittää se, että lapseni nauttii elämästään. Ajattelee että onpa tämä maailma siisti paikka – huippua olla täällä!

En halua että lapseni kantaa aikuisten murheita harteillaan – hän ehtii kyllä saada omansa aikanaan. Emme katsele uutisia lapsen kuullen ja nähden. Emme puhu rahahuolista – rahasta ylipäätään – lapsen läsnäollessa. Yritän kiinnittää huomiota siihen, että murehdin, huolin ja stressaan lapsen kuullen mahdollisimman vähän. Tämä on eri asia kuin tunteiden peittely – tunteet, niin aikuisen kuin lapsenkin, saa näkyä ja kuulua. Voin kertoa lapselle että äitiä väsyttää, harmittaa, tai että äidillä ja isillä on eri mielipiteet jostain ja siksi keskustelemme ”tiukkaan” sävyyn. Perään voin lisätä ettei silti ole mitään hätää ja että kaikki on ihan hyvin. Kaikki järjestyy ja kaikesta selvitään. Mene rauhassa jatkamaan leikkejäsi.

Yritän ylipäätään kiinnittää huomiota siihen, miten puhun lapsen kuullen asioista, ihmisistä, elämästä ja maailmasta – mahdollisimman paljon positiivisia sävyjä, mahdollisimman vähän negatiivisia. Tuo setä on tosi kiva, onpa ihana vauva, äiti tykkää paljon äidin työstä, voi miten upea kukkakimppu, meillä on tosi mukavat naapurit, onpas Eevi sinulle hyvä kaveri – ja niin edelleen. Yritän nähdä lapsen läsnäollessa kauneutta ja hyvyyttä mahdollisimman paljon. Turvaa ja turvallisuutta. Iloisia ja onnellisia asioita. Rakkautta. Eikä minun edes tarvitse valehdella.

Tiedätkö sinä mistä oma lapsesi nauttii? Minun lapseni nauttii musiikista ja muskarista, tanssimisesta, saippuakuplista, poreammeesta ja uimisesta, mielikuvitusleikeistä, hurjista leikeistä, satujen kuuntelemisesta, pelleilystä, suklaakonvehdeista, makaronilaatikosta, juhlista ja ilmapalloista, isovanhempien seurasta, keinumisesta, dinosaurus – ohjelmista, Kissakahvilassa käymisestä, kavereiden kanssa hassuttelusta, hassujen selfieiden/melfieiden ottamisesta, trampoliinilla pomppimisesta, leikkimökki – leikeistä, muovailemisesta, maalaamisesta, puuhakirjoista, torven töräyttelystä, Pikku Kakkonen – pelin pelaamisesta, leipomisessa  ja ruoanlaitossa ja imuroinnissa auttamisesta, vadelmista, vauvojen kanssa höpsöttelystä, metsäretkistä, retkistä ylipäätään. Ja monesta muusta. Näin ollen annan enemmän kuin mielelläni lapseni elämän koostua suurelta osin edelläkuvatuista asioista (ehkä suklaakonvehteja lukuunottamatta). Hän saa nauttia elämästään. Hän on lapsi vain hetken.

Ja – kun näen lapseni nauttivan elämästään minulta ei puutu mitään.

Ps. Allaolevan laulun sanat saavat minut itkemään – aina ja joka kerta.

Äiti jääköön nukkumaan, puuro lautaselle jää,ei estää saa, kun juostaan elämään.Täällä kuudenikäinen elää hetken jokaisen, tietämättään onnellinen olla saa.

Kun kuudenikäinen on jo kahdenkymmenen,
niin todeks muuttuu leikit lapsuuden.
Leiki, leiki lapsonen,
kaiken muuttaa huominen.
Opi siitä, minkä näytti eilinen.

Perhe Lapset Vanhemmuus Syvällistä

Miksi kirjoitin Helena Koivun somekäyttäytymisestä

Luulin että otsikossa mainitsemani postaus oli selkeä viestiltään, muttei ilmeisesti aivan kaikille ollut. Alla tarkennus/”rautalanka-versio” (jotta selvittäisiin mahdollisimman vähällä mielipahalla😊).

Ensinnäkin, otsikon mukaisesti, kirjoitin Helena Koivun somekäyttäytymisestä – en hänen ja Mikko Koivun avioero-kiistasta, heidän raha-asioistaan tai lastensa asioista (koska näistä asioista minulla ei ole faktatietoa – vaikkakin joku netissä väitti että olisin lukenut joka ikisen oikeudenkäyntiin liittyvän dokumentin, yhtäkään en ole lukenut, aikani riittää hädin tuskin työlle ja perheelle). Perustin kirjoitukseni Helena Koivun omaan Instagramiin ja hänen itsensä siellä julkaisemiin stooreihin – en lehtijuttuihin tai omiin päätelmiin, vaan Helenan omaan ”livenä” näkemääni käytökseen. Kirjoitin, koska aihe on mielestäni tärkeä. Helena kiusaa ja mustamaalaa ex – puolisoaan julkisella sometilillään. Tätä ei oikeuta mitkään avioero-kiistat, riidat tai erilaiset näkemykset asioista. Ja lisäksi – on mielestäni väärin ja loukkaavaa lyödä henkisesti väkivaltaisen narsistin leima ihmiseen, joka ei sitä ole (muuta kuin Helenan puheiden perusteella, muita viitteitä tästä ei mitään kautta ole koskaan tullut ilmi).

Kirjoituksessani en ottanut kantaa mihinkään muuhun kuin ylläkirjoittamaani. En ylistänyt Mikko Koivua, enkä haukkunut Helenaa. Kirjoitin omista vaikutelmistani (jotka perustuvat Helenan somekäyttäytymisen). Kirjoitin pitäväni Helenaa hyvänä äitinä sekä älykkäänä ihmisenä. Kirjoitin tuntevani Helenaa kohtaan myös empatiaa. En väittänyt etteikö Helenalla olisi ollut raskasta ja vaikeaa.

Kirjoitukseni taustalla ei ollut minkäänlaista suurempaa agendaa tai tarkoitusperää. Aihe oli itselleni yksi muiden (tärkeiden) joukossa enkä postausta kirjoittaessani voinut kuvitellakaan sen herättämää kiinnostusta. En kirjaimellisesti ollut uskoa silmiäni kun näin seuraavana päivänä jutun saaneen tuhansia  lukijoita ja satoja tykkäyksiä – myös kommentteja runsain mitoin – ja alkaneen elää ns. omaa elämäänsä. Näköjään moni ihminen on pohtinut/ihmetellyt samoja asioita kanssani. Teksti puhutteli isoa joukkoa ihmisiä. Tämä tuli minulle yllätyksenä.

Jokainen minut tunteva tietää että kaihdan huomiota ja aivan ehdottomasti julkisuutta. En missään nimessä nauti siitä jos nimeni tai blogini nimi pyörii netin palstoilla, lehtien palstoista puhumattakaan. En kirjoittanut postaustani uusien lukijoiden/suuren näkyvyyden toivossa, eivätkä nämä asiat olleet minkäänlaisena tausta-vaikuttimena postaukselle. Olen ihan tavallinen keski-iän jo ylittänyt perheenäiti, joka käy töissä ja hoitaa&kasvattaa pian neljä vuotta täyttävää pientä poikaa yhdessä miehensä kanssa. Kirjoitan blogia koska tykkään kirjoittaa – en tienestien tai julkisuuden toivossa.

Ilmeisesti osan ihmisistä on nykymaailmassa vaikea ymmärtää/hyväksyä sitä, että ihmisen tarkoitusperien ei aina tarvitse olla itsekkäät tai ilkeät – ne voivat myös olla viattomat. Minä olen elämässäni kokenut sekä henkistä että fyysistä lähisuhdeväkivaltaa kuin myös narsismia (olen näistä blogissani aiemmin kirjoittanutkin). Tätä taustaa vasten koen Helena Koivun somekäyttäytymisen epäreiluna ja loukkaavana. Tämä ja vain tämä oli syy kirjoitukselleni.

Minua ei oltu lahjottu enkä ole saanut postauksestani senttiäkään (kirjoitan blogiani sydämellä – en ole lahjottavissa). Suhtaudun Mikko Koivuun täysin neutraalisti ja Helena Koivua vastaan minulla ei ole mitään henkilökohtaista.

Postaukseni jälkeen sain muutamia epäasiallisia viestejä joista kävi ilmi etteivät kirjoittajat olleet edes lukeneet postaustani kunnolla jos lainkaan. Näissä viesteissä mm. ”podettiin myötähäpeää”, kuvailtiin minua ”törkeäksi valehtelijaksi”, ja toivottiin että saan kunnianloukkaus-syytteen. Huutomerkkien käyttö oli runsasta. En tule jatkossakaan julkaisemaan blogissani yhtäkään epäasiallista, huutomerkkien säestämää viestiä (enhän itsekään kirjoita niin), enkä myöskään kommentteja joista paljastuu se ettei kirjoittaja edes tiedä mitä kommentoi (on ehkä lukenut tekstistäni sanan sieltä, sanan täältä, jos sitäkään). By the way, en julkaissut myöskään niitä muutamia kommentteja jotka olivat mielestäni epäasiallisia Helena Koivua kohtaan.

Minun oikeustajuni on aina ollut vahva, ja olen aina ollut suorapuheinen tärkeiksi kokemistani asioista – tulen jatkossakin kirjoittamaan oikeustajuani kuunnellen ja oikeudenmukaisuutta puolustaen (silti jokaista eriävää mielipidettä kunnioittaen – kaikilla on oikeus omaansa).

Tämän keskustelun tuoksinnassa olen miettinyt: voiko Helena Koivu ihan oikeasti käsi sydämellä ja kirkkain silmin väittää ettei hänen käytöksensä (Instassa) vaikuta – toisinaan – ihan hiukan ivalliselta/halveksuvalta? Tuota mielikuvaa vahvistaa naurahdukset stooreissa vakavista asioista puhumisen yhteydessä, kuin myös nauruhymiöt joita hän (kuulema) on lähettänyt postaustani kehuneille henkilöille väittäessään samalla että postaukseni on ”maksettua kuraa”. Joku kirjoitti minulle että Helena on oikeasti lämmin ihminen (miljoonan huutomerkin säestyksellä) – toivon ja oikeastaan uskonkin että hänessä on myös tuo puoli – valitettavasti edelläkuvaamani käytös somessa viittaa – no, johonkin muuhun.

Tämän keskustelun tuoksinnassa olen myös miettinyt: voiko Helena Koivu ihan oikeasti käsi sydämellä ja kirkkain silmin väittää että Mikko Koivu, hänen lastensa isä, on henkisesti väkivaltainen narsisti? Ja jos, niin milloin hän on nuo piirteet Mikossa huomannut – ensi treffeillä, kolmansilla, kuukauden päästä? Mitä Helena silloin ajatteli (he tekivät kuitenkin kolme lasta yhdessä)? Yleensä mahdollinen narsismi ja niin henkinen kuin fyysinenkin väkivalta tulevat suhteeseen mukaan jo sen ensimetreillä – ei ainakaan vasta vuoden/vuosien  päästä. ”Huomasiko” Helena kuitenkin nämä piirteet Mikossa vasta avioeron yhteydessä/jälkeen – tämä skenaario (Mikosta tulee väkivaltainen narsisti yhtäkkiä) kuulostaa kovin epäuskottavalta.

Helena Koivun jutun closaan nyt osaltani – lämmin kiitos kaikille hyvästä ja asiallisesta keskustelusta tärkeän aiheen tiimoilta❣️

Ps. Toivon hyvää Mikolle ja lapsille, mutta hyvää toivon myös sinulle Helena, kuten viestissäni sinulle kirjoitin, hyvä saa aina aikaan lisää hyvää, parempaa♥️

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta