Lapsen oikeus on vanhemman velvollisuus

Tällä viikolla vietetään lasten oikeuksien viikkoa. Kun ajattelen spontaanisti lapsen oikeuksia tulee mieleeni ensimmäisenä nämä asiat:

Lapsella on oikeus fyysisesti, psyykkisesti ja emotionaalisesti turvalliseen kasvuympäristöön. Lapsella on oikeus olla lapsi ja lapsella on oikeus leikkiin. Lapsella on oikeus hellään hoivaan ja lapsella on oikeus tulla ehdoitta rakastetuksi juuri omana itsenään.

Kun googlaan lapsen oikeuksia löydän vielä näitä mielestäni erityisen tärkeitä asioita:

Lapsella on oikeus oppimiseen. Lapsen etu pitää ottaa huomioon, ja lapsen näkemystä tulee kunnioittaa. Lasta ei saa syrjiä ja kaikilla lapsilla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun.

Olen aina ajatellut vanhemmuuden olevan yksinkertaista: se on rakkautta ja rajoja. Kaikki edellämainitut lapsen oikeudet tuntuvat ”paperilla” aika helpoilta ja luonnollisilta toteuttaa (varsinkin Suomen kaltaisessa hyvinvointi-valtiossa). Ehkä suurimmat haasteet lapsen oikeuksien toteutumiselle meidän perheen – kuten varmaan monen muunkin perheen – arjessa aiheuttaa vanhempien kiire, stressi, väsymys, sairastaminen, riidat ja huolet. Silloin kun itsellä on kaikki hyvin on helppo huolehtia myös siitä että lapsella on kaikki hyvin. Levänneenä ja hyvinvoivana on helppo olla kärsivällinen, jaksava, hellä, huomioiva ja rakastava. Väsyneenä ja huonostivoivana tämä on vaikeampaa. Tästä päästään postauksen otsikkoon: lapsen oikeus on vanhemman velvollisuus, myös silloin kun vanhempi on väsynyt eikä hän jaksaisi ollahyvävanhempi. Näin ollen vanhemman velvollisuus on myös ja ennen kaikkea pitää huolta omasta itsestään. Lapsemme ovat niin sanotusti meidän armoillamme. Lapsemme eivät ole itse saaneet valita perhettä johon syntyvät.

Olimme mieheni ja poikamme kanssa muutama päivä sitten metsäretkellä. Kävelimme tutun luontopolun pitkospuita luonnon rauhasta nauttien kun yhtäkkiä jostain hieman kauempaa alkoi kuulua toistuvasti miehen huutoa ”Mene nyt siitä! No niin mene nyt jo! Nyt menet!”, ja huudon lomasta pikkulapsen sydäntä särkevää itkua. Miehen ääni oli erittäin vihaisen ja stressaantuneen kuuloinen, ja hän todella huusi, ei vain korottanut ääntään. Lapsen itku kuulosti hätääntyneen ja väsyneen lapsen itkulta. Tuli paha mieli. En ymmärrä miksi kyseinen perhe (oletan että kyseessä oli perhe) oli edes lähtenyt metsään retkeilemään. On selvää ettei pieni lapsi kulje muhkuraisia polkuja tai liukkaita pitkospuita välttämättä siihen tahtiin kuin aikuinen haluaisi. Metsään mennään rauhoittumaan ja rentoutumaan, ei  kiireessä ”suorittamaan” tiettyä reittiä. Tunsin myötätuntoa ennen kaikkea itkevää lasta kohtaan – samalla oli ilmiselvää ettei tuolla tavoin lapselleen huutava aikuinen voi hyvin.

Lapselle huutaminen on mielestäni lähtökohtaisesti aina väärin. Aikuisen huutaminen (stressi ylipäätään) saa lapsen hermoston ylivirittyneisyyden ja turvattomuuden tilaan. Huutaminen estää aidon yhteyden syntymisen lapsen ja aikuisen välille. Huutaminen ei auta. Olen toki itsekin korottanut ääntäni lapselle useammin kuin mitä yhden tai kahdenkaan käden sormilla on laskettavissa, mutta kyse on tuolloin ollut siitä että lapsi yrittää vahingoittaa jotain tai on itse vaarassa. Tai siitä että meillä on oikeasti ollut kiire ehtiä jonnekin. Tuolloinkin olen yleensä aina pyytänyt lapselta jälkikäteen anteeksi ja selittänyt miksi korotin ääntäni. Tilanteet joissa lapsen käytös on mennyt itsellä ns. tunteisiin ja/tai olen huomannut sisälläni vahvaa hermostuneisuutta ovat olleet myös tarpeellisia herätyksiä itselleni. Ne ovat kertoneet minulle että olen väsynyt. Ehkä olen tarvinnut hetken omaa tilaa ja aikaa. Levon ohella jonkinlaista tukea ja apua. Puolisolta, ystävältä, ehkä terveydenhuollosta. Nämä ovat jokaiselle vanhemmalle tärkeitä viestejä kuulla.

Joka päivä yritän haastaa itseäni aitoon läsnäoloon lapseni kanssa. Yritän sysätä aikuisten maailman (kaiken siihen kuuluvan kiireen, stressin ja negatiivisen) syrjään ja heittäytyä lapsen maailmaan. Tutustua oikeasti omaan lapseeni. Kuunnella ja kuulla häntä ajatuksella. Tämä voi tapahtua ihan yksinkertaisesti leikin tai pelailun ohessa, mutta joskus on hauska myös konkreettisesti haastatella lasta. Viime viikonloppuna saimme srk:n kerhosta Värinauttien lapsen oikeuksiin liittyvän  kyselylomakkeen. Näin kysyin ja näin poikani vastasi:

Mitä haluaisit oppia? Sukeltamaan oikeassa meressä.

Missä olet hyvä? Piirtämisessä ja leikkimisessä. (Äidin huomio: ja niin monessa muussa, hassua kun et maininnut tanssia!)

Mikä on lempijuttusi? Kun pompin trampoliinilla.

Kenen kanssa leikit? Siirin, Ahtin ja Eevin.

Mikä sinulle on helppoa? Pomppiminen. (Äitiä hiukan nauratti tämä).

Mikä sinulle on vaikeaa? Hyppynarulla hyppiminen.

Mikä tekee päivästäsi hyvän? Kun ollaan kivoja kavereita. (Äiti: 😭)

Kirjoitimme viikonloppuna myös yhdessä kirjeen joulupukille. Kerroin pojalleni että hän saa esittää viisi toivetta, koska joulupukin pitää ehtiä toteuttamaan myös muiden lasten toiveet. Puhuimme siitäkin että voisimme joulun alla lahjoittaa Viljamin muutaman lelun (joilla hän ei itse enää juurikaan leiki) toisille lapsille. Mietittiin sitä kuinka iloinen mieli tulee kun saa toisen iloiseksi.

Lapsen sanelemana kirje alkoi näin: ”Olipa kerran Viljami joka toivoi joulupukilta nämä”. Viljamin viisi toivetta olivat: monsteriauto, omat työkalut, dinosaurus-robotti, kauko-ohjattava helikopteri, sekä torvi tai huuliharppu. Hyviä toiveita, toteutettavissa olevia😊 Hyviä senkin vuoksi että nämä ovat kaikki sellaisia juttuja mitä Viljamilla ei vielä ole.

Lopuksi Viljami piirsi kirjeeseen kuvan joulupukille ja koristeli kirjeen jouluisilla leimoilla. Yhdessä piirsimme kirjeeseen Viljamin kädenjäljen.

Pidetään hyvää huolta meidän tärkeimmistä ja suojattomistamme.Vuoden jokaisena päivänä. Muistetaan nämä sanat:

Vaikka olen pieni
Niin mulla on asiaa
Älä ylenkatso mua, älä yritä ohittaa
Erehdysten kautta
Saan oppia kaiken tän
Joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän
Sä olet kaikkeni
Mä sinuun takerrun
En tartte krääsää vaan läheisyyttä sun
Olet turvapaikkani
Ole suoja kaikelta
Älä mua painosta, älä nurkkaan ahdista

Mulla yksi pyyntö ois
Älä vie lapsuuttani pois
Anna mun nauttia aika tää
Vaikka tieni murheita tois
Enkä paras missään ois
Anna elää täyttä elämää

Tervetuloa maailmaan
Jonka mä itse rakensin
Astu sisään
Sulle portin avasin
Mä tarinaa kerron
Vaikka vielä sanoja löydä en
Kuuntele tarkkaan
Ymmärrät kaiken

Mulla yksi pyyntö ois
Älä vie lapsuuttani pois
Anna mun nauttia aika tää
Vaikka tieni murheita tois
Enkä paras missään ois
Anna elää täyttä elämää

Nää hetket on niin hauraita
Pian ne on vain muistoja
Päästä mut lentoon
Siivet puhtaina

Mulla yksi pyyntö ois
Älä vie lapsuuttani pois
Anna mun nauttia aika tää
Vaikka tieni murheita tois
Enkä paras missään ois
Anna elää täyttä elämää
Anna elää täyttä elämää

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus

Suosikkijuttuja!

Tässäpä kepeä hyvän mielen blogihaaste marraskuun pimeyteen!

Suosikkijuttuja:

Kirja

Kaikkien aikojen suosikki-kirja on pakko valita erikseen lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Lapsena palasin yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen, Francesco Hodgson  Burnettin kirjaan Pikku prinsessa. Kirjan päähenkilö Saralla on mustat hiukset ja vihreät silmät, ja hän muistuttaa Lumikkia. Sara on syvällinen pohdiskelija ja herkkä haaveilija, joka selviytyy mistä vaan rikkaan mielikuvituksensa avulla. Taisin nähdä Sarassa ripauksen itseäni. Kirjan tarina ja tarinankerronta on todella kiehtovaa.

Aikuisena olen lukenut vähemmän kuin lapsena, mutta lukuelämys vertaansa vailla, ja kirja jonka suorastaan ahmin kannesta kanteen (en pystynyt lopettamaan edes syömisen ajaksi) on Mirkka Torikan Rakas katastrofini. Mirkka on mielestäni todella taitava kirjailija – huumori on terävää ja osuvaa, kielen käyttö mielikuvituksellista ja omaperäistä, ja itse tarina – no, vähintäänkin hengästyttävä. Mirkka kirjoittaa mielenterveys – ja päihdeongelmista raa’an realistisesti – samalla rakkaudesta riipaisevan kauniisti ja rehellisesti. Kirjan tarinassa on itselleni runsaasti samastumispintaa (postaukseni Narkomaanin nainen kertoo tästä lisää).

Biisi joka saa hyvälle tuulelle

Voi niin moni, mutta kyllähän Laid Backin Sunshine reggae (ja varsinkin kohta ”gimme just a little smile”) on hyväntuulen biisien aatelia! Koitapa itse kuunnella hymyilemättä😊 Nuoruusvuosina minulla oli vaihe kun en juuri muuta kuunnellutkaan kuin reggaeta. Yhä edelleen haaveilen ranta-bileistä, joissa juotaisiin pelkkää Pina coladaa ja tanssittaisiin reggae-musiikin tahtiin valkoisissa hapsu-uikkareissa koko yö. Ai niin, ja ei millään pahalla, mutta Jukka Poika EI sytytä.

Suosikkiruoka

Taidan olla aika huono haasteissa, joissa pitäisi valita vain yksi juttu kustakin kategoriasta. En nimittäin pysty valitsemaan suosikkiruokaa tex mexin ja aasialaisen välillä. Yhteinen nimittäjä lienee mausteisuus ja tulisuus. Vesi herahtaa kielelle pelkästä chicken tikka masalan ajattelusta, ja tortilloihin en kyllästy koskaan.

Esikuvani ja mitä olen häneltä oppinut.

Tätä asiaa on elämän varrella monesti ja monessa eri tilanteessa kysytty, ja vastaus on aina sama: minulla ei ole esikuvia. Helpompi on vastata kysymykseen siitä minkälaisia ihmisiä ihailen – valoisia, levollisia, ystävällisiä ja positiivista energiaa säteileviä ihmisiä! He voivat olla miehiä tai naisia, lapsia tai aikuisia. Heiltä voin oppia ottamaan elämän rennommin, hyväksymään itseni (vielä) paremmin, ja miettimään elämässä eteentulevien ei niin helppojen asioiden kohdalla: mitä rakkaus sanoisi tähän?

Paras lomakohde

Olen matkustellut aika paljon (viime vuosina vähemmän), joten ihan ensimmäiseksi tähän(kin) kohtaan tekisi mieli vastata luettelolla. Vastaan kuitenkin Pohjois-Espanjan San Sebastian. En tykkää perinteisistä löhöilyn täyteisistä rantalomista, mutten myöskään super-aktiivisista kaupunkilomista loputtomine nähtävyys-kierroksineen. San Sebastian mahdollistaa ”välimaaston” lomailun. Kaupunki on kaunis, ruoka keskivertoa parempaa, veneretkellä voi nähdä delfiinejä, ja tanssijalallekin löytyy tarvittaessa oikea osoite.

Lempielokuva

Sanon tähän spontaanisti The Piano. En pidä kauhusta, komediasta, toiminnasta, länkkäreistä, scifistä enkä ällö-romantiikasta. Hyvin ohjattu ja näytelty draama uppoaa parhaiten. Pianon tarina kiehtoo ja koskettaa. Ja pianistina – ylipäätään musiikin kautta itseään ilmaisevana ihmisenä – ymmärrän elokuvan päähenkilöä paremmin kuin hyvin.

Suosikkivuodenaika ja mitä siinä rakastan

Tästä on ollut puhetta aiemminkin ja kyllä vastaus on yhä syksy. Syksyssä rakastan: ruskaa, kynttilöitä, ilman raikkautta, uuden alkua, kirpeitä aamuja, hämyisiä iltoja, takkatulta, villasukkia, punaviiniä, tv – sarjojen uusia kausia, metsäretkiä (aivan erityisesti luontopoluille), sienipiirakkaa, sateen ropinaa, päikkäreitä, melankoliaa, poltettua oranssia, tuulessa huojuvia viljapeltoja, kasvissosekeittoa, uusia syksyn värisiä sohvatyynyjä. Hyväksytäänkö vastaus?

Suosikkiliike kuntosalilla

Tämä on mielestäni hauska kysymys ja vastauskin hauskan helppo: jalkaprässi (onkohan termi oikein?). Olen harrastanut kuntosalia säännöllisen epäsäännöllisesti, ja periaatteessa tykkään ”lajista” (ymmärtäen myös sen tärkeyden, varsinkin mitä tulee meihin keski-ikäisiin). Olen kapeaharteinen ja yläkroppani muutoinkin ehdottomasti enemmän heikko kuin vahva. Reisilihakset sensijaan on ihan täpäkät, joten jalkaprässi on tuntunut itselleni oikeinkin mukavalta ja palkitsevalta liikkeeltä. Helpolta ja kevyeltä. Lopussa kuitenkin polttelee sopivasti.

Paras lahja minkä olen saanut.

Lapseni (olipahan helppo kysymys)!

Jos puhutaan ajasta ennen äitiyttä (ja aikuisuutta) niin ehdottomasti Uppo Nalle – kirjat. Toivoin joka joulu yhtä ja joka joulu yhden sain. En pystynyt lopettamaan lukemista jouluaatto-yönä. Vaikka silmäluomet painoi raskaina luin aina vielä yhden luvun. Ja yhden. Ja vielä yhden. Uppo Nalle oli lapsuuteni lohtu.

Aikuisena arvostan materiaa aina vain vähemmän ja vähemmän. Mieluisin lahja on aina lahjakortti (hierontaan/kosmetologille/ravintolaan/kylpylään/hotelliin).

Mitkä asiat on sun suosikkijuttuja? Ihanaa viikonloppua vaikka just niiden parissa!

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään