Kuten monissa muissakin perheissä, arki on alkanut myös meidän perheessämme. Päiväkoti-arki ja työ-arki. Syksyinen arki. Arki, jota on elämästä suurin osa, ja jonka soisi sen myötä olevan mahdollisimman hyvää ja tasapainoista. Oma työjärjestykseni on kevyempi kuin koskaan aiemmin. Olen tehnyt viisaan valinnan. Haluan hoitaa lastamme mahdollisimman paljon nyt kun hän on pieni. Ja koska tämä on mahdollista ilta-painotteisen työni vuoksi. Lapsenhoidon ja työn yhdistäminen ei kuitenkaan ole se kaikkein kevyin rasti (varsinkaan kun 48 vee kolkuttelee nurkan takana). Päiväunia on ollut ikävä.

Viljami lopetti päiväunet (jotka aika usein nukuin hänen kanssaan) juhannuksen aikoihin. Tuon jälkeen olen ehkä noin miljoona kertaa toivonut, että hän olisi vielä joskus kanssani yhtä aikaa väsynyt päivällä ja voisimme nukkua vaikka lyhyetkin päikkärit yhdessä. Tiedostaen toki että jos jotenkin niin sen täytyisi tapahtua ns. vahingossa.

Vietimme viime perjantaina aamupäivää srk:n kerhossa, kotiin päästyämme lounastimme, minkä jälkeen Viljamilla oli päivän ensimmäinen ruutu-aika. Siinä sohvalla vieressään istuessani tajusin kuinka väsynyt olin (takana pari erittäin huonosti nukuttua yötä – ja pari ensimmäistä työviikkoa loman jälkeen). Niin väsynyt etten millään jaksaisi leikkiä, pelata ja riehua siihen saakka kun mieheni tulee töistä. Kerroin Viljamille että nyt äidin täytyy hetki köllöttää sohvalla, ja että hän voisi leikkiä siinä lähelläni. No, käytännössä Viljami leikki päälläni (ei lähellä tai vieressä).

Hetken kuluttua Viljami ehdotti että menisimme Sulon (Viljamin 18- vuotias veli) huoneeseen kun sielläkin  voisi kuulema köllöttää. Mukaan hän otti discopallon, joka heijastaa eri värisiä vilkkuvia valoja seiniin ja kattoon. Laitoimme myös huoneessa olevan vilkkuvan led-valonauhan päälle. Köllöttelimme Sulon sängyllä disco-valojen loisteessa ja pelleilimme kaikenlaista. Yhtäkkiä keksin alkaa kertomaan Viljamille satua omasta päästäni. Sadun päähenkilöinä oli Viljami ja hänen paras kaverinsa, sekä tietenkin iso paha susi – kukas muukaan. Huomasin että Viljami rauhoittui sadun kuunteluun välittömästi – hän makasi hievahtamatta paikoillaan hiiren hiljaa. Tajusin hetkeni tulleen. Jatkoin satua kuiskaamalla. Viljami vaipui sekunneissa syvään uneen, minä heti hänen peräänsä. Kyllä, huoneessa jonka katto ja seinät olivat täynnä vilkkuvia valoja. Emme heränneet edes siihen kun mieheni tuli töistä. Jackpot ja halleluja. Jotenkin myös ihan tosi kaunista.

Niin, huonosti nukuttuja öitä on kuluneeseen 3,5 vuoteen mahtunut enemmän kuin tarpeeksi. On niitä tosin ollut aiemminkin. Jos saisin valita itselleni yhden supervoiman olisi se hyvät unenlahjat. Onnekkaita ovat kaikki he (varsinkin pikkulasten vanhemmat), jotka nukahtavat nopeasti ja nukkuvat sikeästi! Minä itse herään pienistä pienimpiinkin ääniin – enkä nukahda uudelleen sekunneissa tai minuuteissa, vaan pikemminkin tunneissa. Minua valvottaa myös ajatusten pyörivä kehä, öiset pissahädät, perhepedin ahtaus ja kuumuus, sekä toissayönä superkuu (näin oletan). Aivosumusta on todella tullut uusi normaali –  ja päästä keilapallo. Jotenkin tähän on tottunut ja oppinut luovimaan arjessa ei niin kirkkain ajatuksin. Väsymyksen seuralaisina on tulleet kärsimättömyys, ärtyneisyys ja itkuherkkyys. Yritän lohduttaa itseäni tiedostamalla kaiken väliaikaisuuden. Joskus tämä menee ohi. Joskus.

Pientä arjen kauneutta on ollut ulkoiluttaa väsynyttä minua raikkaan kuulaassa syysilmassa – rakastan lenkkeilyä syksyllä! Rakastan ilman happirikkautta, rakastan aurinkoa joka ei enää lämmitä liikaa vaan juuri sopivasti. Rakastan sitä että poikani on viime aikoina sanonut normaalia useammin: äiti mä rakastan sua ihan tosi paljon, näin paljon (levittäen samalla maailman suloisimmat pienet käsivarret äärimittoihinsa). Ehkä hän on aistinut sen, että äiti on nyt niin sanotusti vähän väsynyt. Rakastan sitä kuinka lapseni ei ole väsynyt. Rakastan enemmän kuin mitään nähdä hänen ilonsa ja onnensa joka päivä, kaikkien kiukunpuuskien ja uhmakohtausten keskelläkin. Niin ja seuraavan kirjoitan erittäin vahvasti mutta toiveikkaasti puuta koputellen – ihan kuin poikamme uhma olisi laantumaan päin. Tämä on minun ja mieheni yhteinen havainto. Sormet ristiin.

Vielä arjen kauneutta on se, että saa olla väsynyt ja epätäydellinen. Se, että oppilaani sanovat minun olevan valo (silloinkin kun oma oloni on kaikkea muuta). He sanovat ihailevansa minun positiivisuuttani ja musiikillista lahjakkuuttani (silloinkin kun tunnen itse olevani pikemminkin väsymyksestä johtuvan negatiivisuuden kourissa, enkä lainkaan eläväni musiikillisen lahjakkuuteni tähti-hetkiä). Minun arkeni onnea on se, että olen löytänyt oman näköiseni työn. Työn jossa voin antaa itsestäni jotain arvokasta ja tärkeää. Työn joka antaa enemmän kuin ottaa, väsyneenäkin. Arkeni onnea on työ musiikin parissa.

Odotan lokakuuta innolla, sillä se tulee olemaan meidän perheessä yhtä juhlaa. Ensin ystävän kuusikymppiset, sitten perhe-viikonloppu mieheni vanhempien mökillä, tämän jälkeen poikamme parhaan ystävän 3v.- synttärit, ja lopuksi kuun kruunaa naapureiden järjestämät naamiais-teemaiset Halloween-bileet! Mieheni aikoo pukeutua pelottavaksi klovniksi, minä pahaksi noidaksi, ja poikamme hämähäkiksi. Edes lokakuun loska ei pysty himmentämään edellä mainittujen juhlien hohtoa!

Arjen pieni kauneus ja pienet ilot on tärkeää huomata ja nähdä. Eikä vähiten  silloin kun kesä vaihtuu syksyksi, ja kun kellojen siirto tekee aamuista entistä pimeämpiä ja kylmempiä. Hetkinä kun oma olo ei ole kaikista pirtein ja kepein. Onneksi elämässä(ni) on enemmän arjen kauneutta kuin kauheutta (siksi sulkumerkit postauksen otsikossa). Univelka on kauheaa. Niin moni muu asia niin kaunista – joka päivä.

Lapsen ilo ja kyky olla läsnä joka hetkessä on paras esimerkki elämän kauneudesta. Maailma on lasten ja lasten kaltaisten. Yritän joka päivä oppia pojaltani.

Toissa-iltana Viljami katsoi isänsä kanssa ehkä tähänastisen syksyn kauneinta auringonlaskua kotimme parvekkeelta. Lennättivät kuulema välillä paperilennokkeja. Minä katselin samaista pinkin, oranssin, vaaleansinisen ja kullankeltaisen väristä taivasta työpaikkani parkkipaikalla.

Musiikin opena en voi välttyä näiltä mielleyhtymiltä:

”Samaa taivasta katsotaan” ja ”ilma jota hengitämme samaa ilmaa on, ja jalkojemme alla sama maa”.

Minkälaista arjen kauneutta Sinulla on elämässäsi? Vaalikaamme kaikkea sitä hyvää mikä meillä on. Raskaina ja väsyneinäkin hetkinä. ”Kauheus” menee ohitse.

Kauneus ei koskaan.