Muovinen kauneus – kuinka voimme suojata lapsiamme ulkonäköpaineilta
Ihan alkuun varoituksen sana – puhun tässä postauksessa tytöistä ja pojista. Itse ajattelen sukupuolia olevan biologisesti kaksi (tämä on mielestäni osa luonnon logiikkaa/tarkoituksenmukaisuutta suvun jatkumisen kannalta). Sukupuolinen identiteetti voi olla mitä tahansa eikä sen tarvitse olla sidoksissa biologiaan. Kunnioitan jokaista erilaista näkemystä asiaan liittyen. Jos ruudun toisella puolella tyttö/poika – ajattelu triggeröi niin kannattaa tämä postaus ehkä jättää lukematta.
Kun sain 43- vuotiaana tietää olevani raskaana – ensimmäistä kertaa elämässäni – toivoin tulevan lapseni olevan tyttö. En sen vuoksi että rakastaisin tyttöä poikaa enemmän, tai että tyttölapsi olisi jotenkin poikaa parempi. Toivoin tyttöä koska olen itse tyttömäinen ”girly girl” – kivaa yhteistä puuhaa löytyisi ehkä tytön kanssa enemmän – ja koska perheessämme oli jo miesten ylivoima mieheni Sulo-pojan myötä. Miehenikin toivoi ”isin prinsessaa”. Prinsessaa emme saaneet (työnimeltään Kerttua), vaan maailman ihanimman pienen pojan. Oikeastihan sukupuolella ei ollut minkäänlaista merkitystä, mutta näin jälkeenpäin olen jopa tuntenut pientä helpotusta lapsemme sukupuolesta. Tytöt ovat, valitettavasti, yhä edelleen poikia altistetumpia ulkonäköpaineille. He ovat altistetumpia vertailulle ja epäterveille esimerkeille. Tyttöjä kohtaan kohdistuu enemmän uhkia ja vaaroja. Ehkä tyttöjen mieli saattaa joskus olla poikien mieltä hiukan herkempi, niin paljon kuin stereotypioita ja yleistämistä vihaankin.
Olen aiemmin blogissani kertonut seuraavani Love Island – televisiosarjaa. Viimeisimpänä olen katsellut alusta loppuun sekä Brittien että Usa:n versiot. Love Island on harmiton hyväntuulen ohjelma – mitä parhainta vastapainoa mm. sota – uutisille, niin sanotusti aivot narikkaan – tyyppinen keino rentoutua. Ohjelma on, esitysmaasta riippumatta, täynnä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Myös hyvin itsevarmoja ja ulospäin suuntautuneita ihmisiä. Vai – mites se menikään? Pari/kolmekymppinen nainen jonka kasvot ovat täynnä erilaisia täyteaineita voi kyllä vaikuttaa hyvin itsevarmalta, mutta hänen täytyy todellisuudessa olla jotain ihan muuta. Surullista, eikö? Aikuisia naisia, joiden sisällä asuu epävarma teinityttö. Aikuisia naisia jotka ovat jossain kohtaa, jostain syystä, astuneet pahasti harhaan siinä mikä on kaunista tai tavoiteltavaa. Toki kauneus on katsojan silmissä – ja aina toisarvoista – mutta – missä kohtaa kumiankkamaisista turbohuulista ja vahanukkemaisen ilmeettömistä kasvoista, lentopalloa muistuttavista rinnoista tai karvamadon kaltaisista silmäripsistä (lista on loputon) on tullut tavoiteltava asia tai kauneuden normi? Eivätkö nämä aikuiset naiset huomaa kuinka he eivät pysty enää edes ilmaisemaan tunteita kasvoillaan ihon kireyden vuoksi (todella, nauraminen ja itkeminen on näyttänyt todella vaivalloiselta)? Ajattelevatko he oikeasti voivansa pysäyttää ikääntymisen ja sen merkit? Luulevatko he miesten haluavan nimenomaan muovista kauneutta rinnalleen? Niin miehet, miten on asian laita?
Olen seurannut useampien Love Island – naisten Instagram – tilejä ihan pelkästä mielenkiinnosta heidän ulkoista ”muuntautumisleikkiään” kohtaan. Ennen ohjelmaa he ovat olleet luonnollisen kauniita, raikkaan näköisiä nuoria naisia. Ohjelmaan vain harva on uskaltautunut sellaisena kuin on. Ja – ohjelman jälkeen osa heistä on muuttunut lähes tunnistamattomiksi. Omissa silmissäni he ovat kadottaneet kaiken kauneutensa. Onko sosiaalisesta mediasta tullut kauneuden kilpajuoksua, josta kukaan ei lopulta selviä voittajana kun tusinassa on 13 toinen toisensa kaltaista muovista kopiota. Tämän erittäin hämmentävän ilmiön kohdalla olen onnellinen siitä että lapseni on poika. Ilman ulkonäköpaineita eivät toki pojatkaan nyky-yhteiskunnassa valitettavasti selviä. Olen aloittanut oman taisteluni trendiä vastaan.
Mielestäni paras ja ensisijainen keino suojata lapsiamme ulkonäköpaineilta on oma esimerkkimme. Olen itse tarkka siitä etten koskaan lapseni kuullen arvostele tai arvioi kenenkään ulkonäköä, en myöskään omaani. Vaikka kuinka hiljaa mielessäni ajattelisin olevani rupsahtanut ja turvonnut en mainitse asiaa ääneen. Jos lapseni taputtaa saunassa vatsaani sanoen ”äidillä on iso masu”, vastaan siihen jotain hyväntuulista ja kepeää. Kerran poikani kommentoi ratikassa erästä naista sanoin ”onpa tosi iso tyttö”. Vastasin että jokainen saa olla juuri sen kokoinen kuin on, ollen samalla tyytyväinen ettei poikani käyttänyt ilmaisuja ”lihava” tai ”läski”, ja oli ilmiselvästi havainnossaan hyvin vilpitön. Yritän lähtökohtaisesti poikani kuullen puhua kaikista ihmisistä hyvää ja kaunista. Vältän ihmisten ulkonäön arvioimista sanoilla ”kaunis” tai hyvännäköinen”- sanon mieluummin ihmisiä vaikka ihaniksi tai hienoiksi.
Onneksi nyky-yhteiskunnassa lasten kirjallisuudessa ja tv – ohjelmissa esiintyy kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä, myös eri etnisistä taustoista olevia ihmisiä, sekä vammaisia. Toista oli omassa lapsuudessani. Huomaan pojastani jo nyt ettei hän hätkähdä erilaisuutta – ei erilaisia ihonvärejä, ei eri mallisia vartaloita, ei pyörätuoleja tai avustaja – koiria. Jossain asiassa tämä maailma ja yhteiskunta on sentään mennyt eteenpäin.
Minulla ja pojallani on muuten ilta-rutiini. Luettelen joka ilta hänelle sängyssä kaiken sen mikä hänessä on ihanaa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Käyn läpi pään, hiukset, korvat, silmät, nenän ja suun. Selän, kädet, vatsan, pepun ja jalat. Ja tarkoitan joka sanaa. Poikani on mielestäni maailman ihanin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Sanon hänelle joka ilta – joka ilta – ”sinä olet maailman ihanin poika, ja äiti ja isi rakastaa sinua maailman eniten”. Vielä sanon hänelle joka päivä olevani hänestä ylpeä. Joka päivä kerron kuinka toivon ettei hän koskaan muutu. Kerron kuinka hän saa olla juuri sellainen kun on. Hän saa vihata ja pelätä, jännittää ja ujostella, itkeä ja nauraa, riehua ja rauhoittua. Hän saa pukea päälleen äidin mekon, tyttöjen balettiröyhelön tai vaikka Elsan jääprinsessa – asun jos niin haluaa (ja on pukenutkin – monta kertaa). En välitä siitä kuinka pitkäksi tai atleettiseksi hän kasvaa. Kunhan kasvaa oikeudenmukaiseksi, hyväksi ja onnelliseksi ihmiseksi.
Kunpa joku kertoisi kaikille maailman miljardeille pienille tytöille – ja pojille – että he ovat kaikkein ihanimpia, kauneimpia ja rakastettavimpia juuri sellaisina kuin ovat. Kunpa muovinen kauneusihanne saisi pian väistyä aidon ja luonnollisen kauneuden tieltä. Jokainen tehköön kropalleen mitä haluaa – vaan toivottavasti kukaan ei sen takia että olisi ihmisenä arvokkaampi.
Koen että minulla ja meillä kaikilla on tässä asiassa suuri vastuu. On merkityksellistä miten katsomme itseämme ja toisiamme – miten puhumme itsestämme ja toisistamme. Ja miten puhumme lapsillemme ja lastemme kuullen.
Ainoa asia millä loppupeleissä on tässä elämässä merkitystä on sydämen kauneus. Sydämellä katsominen ja kuuleminen.
Pelkään sitä kuinka moni lapsi ja nuori särkee sydämensä ja myy sielunsa ulkoisten asioiden tähden.
Tälle on tultava stoppi.
