Muovinen kauneus – kuinka voimme suojata lapsiamme ulkonäköpaineilta

Ihan alkuun varoituksen sana – puhun tässä postauksessa tytöistä ja pojista. Itse ajattelen sukupuolia olevan biologisesti kaksi (tämä on mielestäni osa luonnon logiikkaa/tarkoituksenmukaisuutta suvun jatkumisen kannalta). Sukupuolinen identiteetti voi olla mitä tahansa eikä sen tarvitse olla sidoksissa biologiaan. Kunnioitan jokaista erilaista näkemystä asiaan liittyen. Jos ruudun toisella puolella tyttö/poika – ajattelu triggeröi niin kannattaa tämä postaus ehkä jättää lukematta.

Kun sain 43- vuotiaana tietää olevani raskaana – ensimmäistä kertaa elämässäni – toivoin tulevan lapseni olevan tyttö. En sen vuoksi että rakastaisin tyttöä poikaa enemmän, tai että tyttölapsi olisi jotenkin poikaa parempi. Toivoin tyttöä koska olen itse tyttömäinen ”girly girl” – kivaa yhteistä puuhaa löytyisi ehkä tytön kanssa enemmän – ja koska perheessämme oli jo miesten ylivoima mieheni Sulo-pojan myötä. Miehenikin toivoi ”isin prinsessaa”. Prinsessaa emme saaneet (työnimeltään Kerttua), vaan maailman ihanimman pienen pojan. Oikeastihan sukupuolella ei ollut minkäänlaista merkitystä, mutta näin jälkeenpäin olen jopa tuntenut pientä helpotusta lapsemme sukupuolesta. Tytöt ovat, valitettavasti, yhä edelleen poikia altistetumpia ulkonäköpaineille. He ovat altistetumpia vertailulle ja epäterveille esimerkeille. Tyttöjä kohtaan kohdistuu enemmän uhkia ja vaaroja. Ehkä tyttöjen mieli saattaa joskus olla poikien mieltä hiukan herkempi, niin paljon kuin stereotypioita ja yleistämistä vihaankin.

Olen aiemmin blogissani kertonut seuraavani Love Island – televisiosarjaa. Viimeisimpänä olen katsellut alusta loppuun sekä Brittien että Usa:n versiot. Love Island on harmiton hyväntuulen ohjelma – mitä parhainta vastapainoa mm. sota – uutisille, niin sanotusti aivot narikkaan – tyyppinen keino rentoutua. Ohjelma on, esitysmaasta riippumatta, täynnä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Myös hyvin itsevarmoja ja ulospäin suuntautuneita ihmisiä. Vai – mites se menikään? Pari/kolmekymppinen nainen jonka kasvot ovat täynnä erilaisia täyteaineita voi kyllä vaikuttaa hyvin itsevarmalta, mutta hänen täytyy todellisuudessa olla jotain ihan muuta. Surullista, eikö? Aikuisia naisia, joiden sisällä asuu epävarma teinityttö. Aikuisia naisia jotka ovat jossain kohtaa, jostain syystä, astuneet pahasti harhaan siinä mikä on kaunista tai tavoiteltavaa. Toki kauneus on katsojan silmissä – ja aina toisarvoista – mutta – missä kohtaa kumiankkamaisista turbohuulista ja vahanukkemaisen ilmeettömistä kasvoista, lentopalloa muistuttavista rinnoista tai karvamadon kaltaisista silmäripsistä (lista on loputon) on tullut tavoiteltava asia tai kauneuden normi? Eivätkö nämä aikuiset naiset  huomaa kuinka he eivät pysty enää edes ilmaisemaan tunteita kasvoillaan ihon kireyden vuoksi (todella, nauraminen ja itkeminen on näyttänyt todella vaivalloiselta)? Ajattelevatko he oikeasti voivansa pysäyttää ikääntymisen ja sen merkit? Luulevatko he miesten haluavan nimenomaan muovista kauneutta rinnalleen? Niin miehet, miten on asian laita?

Olen seurannut useampien Love Island – naisten Instagram – tilejä ihan pelkästä mielenkiinnosta heidän ulkoista ”muuntautumisleikkiään” kohtaan. Ennen ohjelmaa he ovat olleet luonnollisen kauniita, raikkaan näköisiä nuoria naisia. Ohjelmaan vain harva on uskaltautunut sellaisena kuin on. Ja – ohjelman jälkeen osa heistä on muuttunut lähes tunnistamattomiksi. Omissa silmissäni he ovat kadottaneet kaiken kauneutensa. Onko sosiaalisesta mediasta tullut kauneuden kilpajuoksua, josta kukaan ei lopulta selviä voittajana kun tusinassa on 13 toinen toisensa kaltaista muovista kopiota. Tämän erittäin hämmentävän ilmiön kohdalla olen onnellinen siitä että lapseni on poika. Ilman ulkonäköpaineita eivät toki pojatkaan nyky-yhteiskunnassa valitettavasti selviä. Olen aloittanut oman taisteluni trendiä vastaan.

Mielestäni paras ja ensisijainen keino suojata lapsiamme ulkonäköpaineilta on oma esimerkkimme. Olen itse tarkka siitä etten koskaan lapseni kuullen arvostele tai arvioi kenenkään ulkonäköä, en myöskään omaani. Vaikka kuinka hiljaa mielessäni ajattelisin olevani rupsahtanut ja turvonnut en mainitse asiaa ääneen. Jos lapseni taputtaa saunassa vatsaani sanoen ”äidillä on iso masu”, vastaan siihen jotain hyväntuulista ja kepeää. Kerran poikani kommentoi ratikassa erästä naista sanoin ”onpa tosi iso tyttö”. Vastasin että jokainen saa olla juuri sen kokoinen kuin on, ollen samalla tyytyväinen ettei poikani käyttänyt ilmaisuja ”lihava” tai ”läski”, ja oli ilmiselvästi havainnossaan hyvin vilpitön. Yritän lähtökohtaisesti poikani kuullen puhua kaikista ihmisistä hyvää ja kaunista. Vältän ihmisten ulkonäön arvioimista sanoilla ”kaunis” tai hyvännäköinen”- sanon mieluummin ihmisiä vaikka ihaniksi tai hienoiksi.

Onneksi nyky-yhteiskunnassa lasten kirjallisuudessa ja tv – ohjelmissa esiintyy kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä, myös eri etnisistä taustoista olevia ihmisiä, sekä vammaisia. Toista oli omassa lapsuudessani. Huomaan pojastani jo nyt ettei hän hätkähdä erilaisuutta – ei erilaisia ihonvärejä, ei eri mallisia vartaloita, ei pyörätuoleja tai avustaja – koiria. Jossain asiassa tämä maailma ja yhteiskunta on sentään mennyt eteenpäin.

Minulla ja pojallani on muuten ilta-rutiini. Luettelen joka ilta hänelle sängyssä kaiken sen mikä hänessä on ihanaa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Käyn läpi pään, hiukset, korvat, silmät, nenän ja suun. Selän, kädet, vatsan, pepun ja jalat. Ja tarkoitan joka sanaa. Poikani on mielestäni maailman ihanin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Sanon hänelle joka ilta – joka ilta – ”sinä olet maailman ihanin poika, ja äiti ja isi rakastaa sinua maailman eniten”. Vielä sanon hänelle joka päivä olevani hänestä ylpeä. Joka päivä kerron kuinka toivon ettei hän koskaan muutu. Kerron kuinka hän saa olla juuri sellainen kun on. Hän saa vihata ja pelätä, jännittää ja ujostella, itkeä ja nauraa, riehua ja rauhoittua. Hän saa pukea päälleen äidin mekon, tyttöjen balettiröyhelön tai vaikka Elsan jääprinsessa – asun jos niin haluaa (ja on pukenutkin – monta kertaa). En välitä siitä kuinka pitkäksi tai atleettiseksi hän kasvaa. Kunhan kasvaa oikeudenmukaiseksi, hyväksi ja onnelliseksi ihmiseksi.

Kunpa joku kertoisi kaikille maailman miljardeille pienille tytöille – ja pojille – että he ovat kaikkein ihanimpia, kauneimpia ja rakastettavimpia juuri sellaisina kuin ovat. Kunpa muovinen kauneusihanne saisi pian väistyä aidon ja luonnollisen kauneuden tieltä. Jokainen tehköön kropalleen mitä haluaa – vaan toivottavasti kukaan ei sen takia että olisi ihmisenä arvokkaampi.

Koen että minulla ja meillä kaikilla on tässä asiassa suuri vastuu. On merkityksellistä miten katsomme itseämme ja toisiamme – miten puhumme itsestämme ja toisistamme. Ja miten puhumme lapsillemme ja lastemme kuullen.

Ainoa asia millä loppupeleissä on tässä elämässä merkitystä on sydämen kauneus. Sydämellä katsominen ja kuuleminen.

Pelkään sitä kuinka moni lapsi ja nuori särkee sydämensä ja myy sielunsa ulkoisten asioiden tähden.

Tälle on tultava stoppi.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

3,5 – vuotiaan taidot & touhut!

Viljami täytti syyskuun alussa 3 ja puoli vuotta! Kulunut kesä oli varsinaista uusien taitojen kimaraa. Jokaisen uuden taidon kohdalla olen saanut todeta saman faktan (ainakin meidän poikamme kohdalla): lapsi ei opi opettamalla tai edes ohjaamalla, vaan luonnollisesti ja itsestään, omassa tahdissaan, oman (motorisen/hermostollisen/älyllisen) kypsymisensä mukaisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna suorastaan huvittaa muistella miten aikoinaan olen yrittänyt opettaa Viljamia esim. kävelemään ja pottailemaan. Istutin häntä jo 1- vuotiaana säännöllisesti potalle, luimme pottakirjaa ja kuuntelimme potta-lauluja. Kuitenkin jokainen, hyvin satunnainen, ”tuotos” oli puhdas vahinko ja sattumaa. Viljami oppi potalla käymisen paljon myöhemmin kun hoksasi itse mistä asiassa on kysymys (tarra-palkinnot edistivät oppimista hiukan mutta missään avain-asemassa eivät nekään olleet). Kävelemään oppiminen ei tapahtunut kävelykärryn avulla, vaan pitkään kestäneen tukea vasten seisomisen jälkeen yhtäkkiä ja yllättäen, hyvin varovaisin ja harkituin askelin. Lusikkaa ja haarukkaa Viljami oppi käyttämään 9kk:n iässä – täysin itsestään ja yhtäkkiä, ilman minkäänlaista vanhempien puuttumista asiaan.

Takaisin viime kesään ja viime aikaisiin uusiin taitoihin! Viljami oppi kesän aikana sukeltamaan, kellumaan ja jopa uimaan muutaman vedon verran. Vesi on ollut hänen elementtinsä jo pienestä pitäen – puoli vuotta kestänyt vauvauinti oli mieluisaa puuhaa, kuin myös omassa ulkoporeammeessamme ”lotraaminen” on ollut. Viljami ei ole koskaan arkaillut vettä, vaan on vedessä, kirjaimellisesti, kuin kala konsanaan. Uimataito on mielestäni yksi ihmisen tärkeimpiä taitoja, joten olen äitinä iloinen ja onnellinen.

Hän oppi kesän aikana myös ajamaan polkupyörällä, apupyörien kanssa toki. Taidon syntymisen kannalta oli oleellista ettemme me vanhemmat puuttuneet ”harjoituksiin”, tai varsinkaan patistaneet lasta polkemaan. Itse asiassa varmin keino saada Viljamin jalat pysymään visusti paikoillaan oli kehottaa häntä polkemaan. Ensimmäiset, toiset ja vielä kymmenennetkin pyöräilyreissut sujuivat ainoastaan ohjaussarvia käännellen (minä tai mieheni työnsimme pyörää). Polkemaan lapsi alkoi itsenäisesti ja yhtäkkiä (kun vaan muistimme mieheni kanssa pitää suumme kiinni). Nykyisin pyöräily on Viljamin lempipuuhaa – hän rakastaa pyöräillä hurjaa vauhtia äitiä ja isiä karkuun huutaen samalla: ette saa mua kiinni, lallala lalla lal lal laa!

Kesän alkupuolella Viljami oppi lähestulkoon kuivaksi. Hän tarvitsee enää yövaippaa – tosin sekin on usein aamuisin kuiva, joten piakkoin mennään varmasti yötkin pelkillä boksereilla. Kuivaksi oppiminen sujui positiivisen vahvistamisen, kiitosten ja kehujen kautta – päiväkodin ”vertaistuesta” oli varmasti myös hyötyä. Kertaakaan emme ole pissa – vahingoista toruneet emmekä altistaneet lasta minkäänlaiselle häpeän tunteelle asiaan liittyen.

Uusia taitoja ovat myös jalkapallon kuljettaminen sekä korien tekeminen koripallolla. Numerot Viljami osaa ja tunnistaa kuuteentoista saakka. Hän on oppinut piirtämään hämähäkkejä ja muitakin pääjalkaisia. Äitiin (ihmishahmoon) syntyvät myös kädet, suu ja mekko pienellä avustuksella. Ehdoton suosikkipuuha kotona on kaikenlaiset mielikuvitusleikit, joissa seikkailee useimmiten iso paha susi ja dinosaurukset. Makuuhuoneemme pallonmuotoinen paperivalaisin on ”oikeasti” kuumailmapallo tai jättimehiläisten pesä, ja mummin tekemässä valoryijyssä seikkailee tulikärpäset (ei pienet lamput). Tanssiminen ja musiikki ovat edelleen ihan ykkös-juttuja, ja myös asioita joissa lapsemme tuntuu olevan luontaisesti lahjakas. Hän tanssii tarkasti musiikin tahtiin, tekee hienoja koreografioita ja toisinaan suorastaan lennokkaita liikkeitä. Rumpukapulat ja kaikenlaiset rytmisoittimet pysyvät hyvin käsissä, perussyke on hienosti hallussa, pianon soitto sujuu kahdella kädellä (omia melodioita ja sointuja soittaen), ja onpa hän hoksannut mm. ukulelen, lotushuilun ja ksylofoninkin soiton ”perusteet”. Mielenkiinnolla odotan mikä instrumentti tulee tulevaisuudessa vakiintumaan poikamme pääsoittimeksi. Ellei sitten tanssi vie totaalisesti mennessään. Molempi parempi. Osa musikaalisuudesta ja tanssillisuudesta on varmasti tullut verenperintönä.

Monin tavoin on alkanut tuntua siltä, että kodissamme asustaa pieni poika  – ei enää taapero – joka itsenäistyy hurjaa vauhtia. Hän osaa pukea ja riisua itse, siivota lelunsa lelukoreihin, ja auttaa vanhempia monenlaisissa kotitöissä. Olemme leiponeet yhdessä unelmatorttua, mustikkapiirakkaa ja sämpylöitä. Viljami osaa auttaa aamupuuron hämmentämisessä ja kananmunien paistamisessa. Mausteiden lisääminen ruokiin on lempipuuhaa. Hän leikkaa itse omat banaani – ja kurkkuviipaleensa ihan oikealla veitsellä. Kahvinkeittimen, mikron ja pyykinpesukoneen käynnistys on peace of cake. Puhtaat pyykit laitamme usein yhdessä kuivuriin. Ruokailun jälkeen Viljami vie itse omat astiansa keittiöön ja roskat roskikseen (lajitellen bio& sekajätteen). Hän osaa laittaa astianpesukoneen päälle ja tyhjentää pesun jälkeen koneesta muoviset ja muut kevyet astiat. Imuroinnissa ja pölyjen pyyhkimisessä Viljami on innokas apuri. Hän tykkää myös kastella kukkia ja pestä autoja. Saunassa hän saa olla ”löylymestari”.  Meistä on mieheni kanssa ollut mukava osallistaa lasta pienestä pitäen koti-puuhiin ikätasoisesti. Samalla lapsi oppii luottamusta itseään ja omia taitojaan kohtaan – ja me vanhemmat saamme pieniä helpotuksia. Vielä enemmänkin voisimme osallistaa ja antaa lapsen tehdä itse – silloinkin kun se vie aikaa enemmän, synnyttää sotkua jne. Lapsen palveleminen johtanee harvoin mihinkään erityisen hyvään.

Ulkoilujen yhteydessä ja metsäretkillä Viljami jaksaa kävellä reippaasti ja ketterästi jo vähän pidempiäkin matkoja. Hän ei itse asiassa ole koskaan viihtynyt rattaissa, ja on siten myös tottunut kävelyyn pienestä pitäen. Kotimme läheisyydestä löytyy useita luontopolkuja pitkospuineen ja vaihtelevine maastoineen – Viljami ei näistä ”hätkähdä”. Hän rakastaa luontoa, luonnon tutkimista ja marjojen poimimista.

Tästä postauksesta paistanee läpi kuinka ylpeä olen – näin todella on, olen ylpeästi ylpeä! Mielestäni jokaisella vanhemmalla on oikeus olla ylpeä omasta lapsestaan. Yhtä usein kuin ylpeyttä tunnen myös syvää kiitollisuutta lapsemme terveydestä ja siitä että hän on kyennyt kaikki edellämainitut taidot oppimaan. Koen olevani vanhempana etuoikeutettu. Samanaikaisesti ajattelen myös niin että lapsemme on aivan yhtä ihana ja rakas, vaikka hän ei vielä osaisi sitä tai tätä. Hän saa tulevaisuudessakin edetä juuri omaan tahtiinsa, epäonnistua ja olla epätäydellinen, tehdä virheitä ja oppia kantapään kautta. Kaikista tärkeintä on se, että hän jatkossakin nauttii elämästä, tuntee ylpeyttä itsestään, ja kokee aina olevansa rakastettu juuri omana itsenään.

Hän on ihanimmillaan ”vain” ollessaan – äidin ja isin rakkaus ei riipu tiedoista, taidoista, tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Ps. Olisi todella mielenkiintoista kuulla muiden suht samanikäisten lasten menosta ja meiningistä!

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus