Päiväkoti – siunaus vai kirous?

Poikamme aloitti päiväkodin osa-aikaisesti viime syksynä, juuri 2,5 vuotta täytettyään. Ensimmäisenä päiväkoti-päivänään hänet laitettiin nukkumaan kerrossängyn yläpetiin – vastoin kaikkia suosituksia, niiden mukaan aikaisintaan 3-vuotiaana lapsi voi nukkua yläpedissä – josta hän tippui lattialle saaden useita mustelmia eri puolille kehoaan. Säikähdys oli kova (sekä lapsella että vanhemmilla). Muutamaa viikkoa myöhemmin poikamme putosi päiväkodin penkiltä lyöden otsansa voimakkaasti penkin kulmaan. Hän oli kuulema noussut penkille seisomaan ja kurkottanut jotain lokerostaan. Aivotärähdyksen oireita seurattiin, mojovalla kuhmulla&mustelmalla onneksi selvittiin. En oikein ymmärrä kyseistä tapahtuma-kulkua. Kotona lapsemme ei tuon ikäisenä ollut vielä koskaan noussut millekään tuolille seisomaan. Hän ei vieläkään erityisemmin pidä kiipeilystä, ja on luonteeltaan muutoinkin enemmän varovainen ja rauhallinen, kuin ”koheltaja”. Väkisinkin tulee mieleen oliko henkilökunnalla kenties liian kiire – tai oliko henkilökunnassa vajausta – eivätkä he ehtineet auttaa poikaa saamaan lokerosta haluamaansa. Ymmärrän hyvin sen ettei päiväkodissa voi välttyä pikku-havereilta, eivätkä työntekijät pysty näkemään ja estämään jokaista vaara-tilannetta. Lapsi voi kompastua tai liukastua juostessaan, hän voi törmätä kaveriin, tai vaikka tipahtaa vahingossa kiipeilytelineeltä. Meidän pojallemme sattuneiden tapaturmien kaltaiset onnettomuudet pitäisi mielestäni kuitenkin pystyä ehkäisemään.

Onnettomuuksia ei ole – toistaiseksi – sattunut enempää (en laske pieniä mustelmia, haavoja tai kuhmuja – niitä on kyllä tullut ihan tarpeeksi). Lapsen hyvinvoinnista huolehtimisessa on kuitenkin toistuvasti ollut puutteita. Koko viime syksyn ajan ja vielä alkuvuodestakin lapsi kotiutui päiväkodista lähes poikkeuksetta kakat housussa. Mainitsimme asiasta henkilökunnalle useita kertoja. Kakan haistoi (tuulen mukana) jo metrien päässä lapsesta. On aika epämukava ajatus, että lapsemme on joutunut toistuvasti ulkoilemaan ehkä tunninkin verran likaisella vaipalla. Tämän lisäksi hänellä on ollut useita kertoja kotiin haun yhteydessä kasvot yltä päältä kurassa/hiekassa, vaatteet päällä nurinpäin, heijastinliivi auki vain puolittain päällä, sekä vaatetus sen hetkiseen säätilaan nähden sopimatonta (olen aina huolehtinut siitä että lapsella on koko ajan reilusti monenlaista niin sisä-kuin ulkovaatettakin lokerossaan). Erityisen ikävä oli eräs helteinen iltapäivä pari viikkoa sitten kun hain lapsen päiväkodin pihalta ja hän oli silminnähden läkähtymis-pisteessä – iho nahkea, posket tulipunaiset ja koko olemus aivan uupunut. Kannoin pojan autoon, annoin hänelle välittömästi vettä ja riisuin turhat vaatteet pois päältä. Kotiin päästyämme poika ei jaksanut seistä lainkaan, vaan halusi koko ajan istua sylissä. Hän oli myös kovin itkuinen ja ärtyisä. Jalkapallo-treeneistä jouduimme lähtemään pois ensi-minuuteilla, koska lapsi ei jaksanut kuin istua varjossa kentän laidalla. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta ilmeisesti kyseessä oli lievä auringonpistos. Päiväkodin pihalla ei ole minkäänlaista varjopaikkaa (muuta kuin rakennuksen katoksen alla asfaltilla). Aurinkoisella säällä lapset joutuvat käytännössä leikkimään koko ajan auringossa. Paahteinen piha ei ole kyseisen päiväkodin ainoa turvallisuus-riski. Olen ihmetellyt sitä, että vasta 2-vuotiaiden lasten ryhmätila sijaitsee rakennuksen toisessa kerroksessa, pitkien kiviportaiden päässä. Kulkuväylät varsinkin naulakoiden yhteydessä ovat ahtaat. Matalalla sijaitsevia teräviä kulmia löytyy sieltä täältä.

Edellämainittujen asioiden lisäksi huolta ja harmia on aiheuttanut se, ettei lapsemme saa nukuttua hoidossa päiväunia – koskaan. Kotona hän nukkuu joka päivä 2-3 tuntia, joten päivälevolle on selkeä tarve. Ymmärrän ettei olosuhteet nukkumiselle välttämättä ole päiväkodissa yhtä ihanteelliset kuin kotona (missä poikamme nukkuu pimeässä ja hiljaisuudessa, aikuisen läheisyydessä nukahtaen). On silti outoa ettei uni tule päiväkodissa edes joskus, edes hetkeksi aikaa (vaikka lapsi on kuulema lepohetken aikaan väsynyt ja makaa nukkarissa rauhallisesti paikoillaan). En voi välttyä ajatukselta että nukkarin täytyy olla jollain tapaa levoton. Aikuisilla kenties kiire, eivätkä he ehdi silittelyin tms. auttamaan lasta nukahtamaan. Kuulin myös että nukkarissa soi toisinaan ”uni-musiikki”. En itsekään pystyisi nukahtamaan musiikin,  rauhallisenkaan, soidessa. Päiväkoti-päivien jälkeen lapsemme on usein aivan yliväsynyt, itkuinen ja kärttyinen. Nämä illat ovat raskaita koko perheelle.

Päiväkodin aloitus on ollut perheessämme kovin huolentäyteinen. Odotin päiväkodin tuovan helpotusta arkeen, mutta on käynyt lähes päinvastoin. Usein olen ollut helpottuneempi niinä aamuina kun lasta ei ole tarvinnut viedä hoitoon. Nurinkurista. Oman iltapainotteisen työni vuoksi olen/olisin usein pystynyt hoitamaan lasta päivisin myös itse. Kotona hänellä on luonnollisesti kaikki hyvin. Puuhaamme samankaltaisia asioita kuin päiväkodissakin – piirrämme, muovailemme, maalaamme, pelaamme, leikimme, musisoimme ja ulkoilemme. Olen opettanut lapselle numeroita ja kirjaimia. Satuja luemme kolmesti päivässä, joten tietoa luonnosta, eläimistä, kulkuneuvoista, yhteiskunnasta – ylipäätään maailmasta ja elämästä – kertyy. Kotona saa hyvät unet, ja ikätasoista seuraa löytyy niin halutessamme naapurustosta. Kotona lapselle ei ole koskaan sattunut putoamis-onnettomuuksia, ja hyvin vähillä kolhuilla ollaan muutoinkin selvitty. Niinpä päiväkotiin vieminen on toisinaan tuntunut suorastaan pahalta ja jotenkin epäluonnolliselta. Lapsi ei ole koskaan vastustanut hoitoon lähtemistä, muttei myöskään ole ollut siitä (erityisen) innostunut tai iloinen.

Toki positiivistakin löytyy. Yksittäiset hoitajat ovat olleet ihania, sydämellisiä ja luottamusta herättäviä. Päiväkodissa on kivoja kavereita – erityisen tärkeitä naapureidemme lapset. Poika on oppinut  itsenäistä riisumista ja pukemista, sekä lähestulkoon kuivaksi. Toki hän on oppinut paljon muutakin – varmasti myös sellaista minkä oppiminen kotona olisi sujunut hitaammin. Retkipäivät ovat olleet mukavia. Ruoka on maistunut lapselle hyvin, ja hänen makutottumuksensa ovat taatusti monipuolistuneet (kotona kun syömme lähes joka viikko samaa ”ruokalistaa” – makaronilaatikkoa, pinaattilettuja/keittoa, kalapuikkoja, jauhelihakastiketta, perunamuusia ja kanapastaa). Päiväkoti on opettanut lasta luottamaan muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiin. Hän on – kuulema – ollut päiväkodissa lähes aina iloinen ja hyväntuulinen, tanssivainen, huumorintajuinen ja höpsöttelevä oma itsensä, kaikkien kaveri. Uskon että poikamme on ollut tärkeä monelle päiväkodin lapselle ja aikuisille. Hän on saanut ja antanut rakkautta. Tämä lämmittää ja koskettaa äidin sydäntä aivan erityisesti.

Arvostan suomalaista päiväkoti-järjestelmää paljon, ja tiedän sen olevan monen perheen arjen todellinen pelastus. Arvostan varhaiskasvatusta, ja itsekin kasvattajana (myös päiväkodissa työskennelleenä) uskon ymmärtäväni niin alan haasteita kuin hienouttakin. Arvostan päiväkotien opettajia ja hoitajia, joista varmasti suurin osa tekee työtään  sydämellä ja korkealla työmoraalilla. Epäkohtia on kuitenkin valitettavan paljon. Huonoa johtajuutta, huonoa työhyvinvointia, pätevän henkilökunnan puutetta, sijais-kierrettä, turvallisuuteen liittyviä ongelmia, ja niin edelleen. Meidänkin pojan kohdalla em. asiat ovat olleet keskeisessä roolissa ongelmien taustalla. Ei niin kivoja juttuja on sattunut eniten juuri silloin kun vakituinen henkilöstö on ollut vajaa.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on – varsinkin nykyisin, edelläkuvaamani johdosta – se, että pienen (ainakin alle 3-vuotiaan) lapsen paras paikka on kotona. Hän ei vielä ”tarvitse” päiväkotia, sen sosiaalista tai virikkeellistä tai opetuksellista antia. Pieni lapsi ei vielä osaa vuorovaikutteisia leikkejä. Pikkulapsi-aika kuluu nopeasti –  ”laitosmaisuuteen” ehtii aivan hyvin kasvaa myöhemminkin. Oman perheen ja omien aikuisten läheisyyttä ja rakkautta ei voi tankata liikaa silloin kun on pieni. Kodin turva ja lämpö varhaislapsuudessa on se mikä lasta kannattelee tulevaisuudessa kaikkein parhaiten.

Jos meille tulisi toinen lapsi hoitaisin hänet, vaikka väkisin, kotona ainakin 3- vuotiaaksi saakka. Mieluusti pidempäänkin. Saisinhan tuolloin myös itse enemmän aikaa kaikkein kalleimpani kanssa.

Se aika kun on joka tapauksessa liian vähäinen.

Ps. Tämä asia on herättänyt ja tulee herättämään paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Mitä mieltä sinä olet?

Pps. Ymmärrän sen ettei monessakaan perheessä ole mahdollisuutta valita. Ja sen, että oma kokemuksemme varhaiskasvatuksesta on vain yksi tuhansien joukossa.

Perhe Oma elämä Lapset

Ajatuksia äitiydestä 47-vuotiaana 3-vuotiaan esikoisen äitinä

Äidiksi tuleminen on kauneinta ja ihaninta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapseni on elämäni paras, kaunein ja ihanin asia. Hän tuo jokaiseen päivään niin paljon sisältöä, iloa, arvoa ja merkitystä, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Lapsi on syy jaksaa silloinkin kun ei muutoin jaksaisi. Lapsi on syy hymyillä silloinkin kun muutoin itkettäisi. Lapsi on asettanut minut elämäni vaativimman, tärkeimmän ja rakkaimman tehtävän eteen. Tehtävän, joka on toisaalta yksinkertainen – rajat ja rakkaus – mutta silti niin äärettömän monisäikeinen  (niin monessa kohtaa voi äitinä astua harhaan).

Äidiksi tuleminen ei ole muuttanut minuuteni syvintä olemusta. Olen edelleen sama Päivi kuin ennenkin – herkkä, iloinen, sisukas, kärsimätön, vahvatahtoinen, leikkisä, syvä. Toisaalta äitiys on tuonut pintaan enemmän vakavia ja totisiakin sävyjä minussa. Koen että lapseni on kuin hauras ja särkyvä timantti jota kannan käsissäni, joutuen joka hetki suojelemaan ja varjelemaan häntä. Se vetää vakavaksi. Kepeä elämänasenne on äitiyden myötä vakavoitunut. Minusta on kliseisesti kuoriutunut leijona-emo ja kontrollifriikki. Hallinnan tunne on ennenkin ollut minulle tärkeää, mutta lapsen saaminen on nostanut tämän potenssiin miljoona.

Suunnittelen ja varmistelen lapseen liittyviä asioita koko ajan. Nipotan aikatauluista; niiden on oltava minuutilleen. Seuraan ruutu-aikaa kello kädessä. Ksylitolipastilleja d-vitamiinilla ei saa unohtaa – vähintään kymmenen kertaa päivässä. Sään mukainen vaatetus on minulle sydämen asia. Olen lukenut lapsellemme satuja vauvasta saakka kolme kertaa päivässä, koska kielellinen kehitys. Vauvauintiin mentiin jottei tule vesipelkoa, taaperojumppaan jotta motoriikka ja liikunnallisuus kehittyy, muskariin musikaalisuuden ”varmistamiseksi”. Ravinnon on oltava monipuolista ja ravitsevaa, ateriarytmistä ei tingitä. Lautasmallin toteutumisesta sen sijaan olen joutunut tinkimään (sydämeni itkee verta). Lapsen uni on pyhä (aivojen kehitys), joten meillä nukutaan säkkipimeässä täydellisessä hiljaisuudessa. Säkkipimeässä kirjaimellisesti, sillä makuuhuoneemme ikkunoissa on sälekaihtimet, jätesäkit ja pimennysverhot. Hiljaisuus tarkoittaa sitä että lapsen nukkuessa tv on äänettömällä (mieluiten pois päältä), mikroa ei käytetä (mieluusti ei myöskään kahvinkeitintä), ja me aikuiset liikumme hiipien ja puhumme kuiskaten. Ulos mennään terassin oven kautta, ei ulko-oven. Näistä lapseen liittyvistä rutiineista ja säännöistä kehkeytyy usein sanaharkkaa minun ja mieheni välille. Tiedostan nipottavani ja haluaisin höllentää, mutten pysty. Samalla miehen höveliys ärsyttää suunnattomasti. Ymmärrän kontrolloinnin olevan osittain oman turvan tunteeni vahvistamista. Toisaalta ajattelen sen kumpuavan vilpittömästä halusta lapseni hyvään. Ihmiset rakastavat ja osoittavat rakkautta eri tavoin – minun rakkauteeni kuuluu tarkkuus niissä asioissa joiden uskon olevan oikeasti tärkeitä.

Tiedostan olevani vaativa niitä aikuisia kohtaan joiden ”huomaan” lapseni lasken. Päiväkodin työntekijöitä, harrastusten ohjaajia. Toisaalta olen ollut ihan yhtä vaativa itseäni kohtaan silloin kun olen ollut töissä päiväkodissa, koulussa ja esim. muskari – opena. En ajattele minun lapseni olevan paras ja siksi ansaitsevan parasta – hän ansaitsee parasta koska rakastan häntä niin paljon. Hän on minulle niin tärkeä. Haluan hänelle vain ja ainoastaan pelkkää hyvää. Turvallisuutta, onnellisuutta, iloa. Haluan että hän saa aina ja kaikkialla olla juuri oma itsensä, ja ettei häntä koskaan painosteta mihinkään muuhun. Haluan että hänen henkilökohtaiset vahvuudet huomataan ja että niitä tuetaan. Haluan että häntä kohtaan ollaan helliä. Haluan että häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Haluan että hänen fyysistä koskemattomuuttaan ei koskaan rikota.

En hyväksy sitä että minun lapseni olisi päiväkodissa vain ”säilössä” – haluan hänen saavan laadukasta ja yksilöllistä varhaiskasvatusta. En hyväksy sitä että hänen harrastuksiaan vedettäisiin vasemmalla kädellä, sinne päin tai suurin piirtein. Harrastusten täytyy oikeasti kehittää, sekä tuottaa lapselle elämyksiä ja aitoa iloa. Minulle on aina ollut tyypillistä halu miellyttää ja vaikeus osoittaa kritiikkiä toisia ihmisiä kohtaan. Kun kysymyksessä on lapseni loistavat nämä ominaisuudet poissaolollaan. Leijona ärjyy kun se on ärsytetty. En enää edes muista monta lähes tulikivenkatkuista viestiä olen lähettänyt lapseni päiväkodin johtajalle. Asiallisia toki, mutta hyvin, hyvin suoria.

Äitiys on mielestäni pääosin ihanaa. Univelka on ollut fyysisesti aivan järjettömän raskasta, mutta sen jaksaa kun on pakko. Kun syynä on maailman kallein asia. Kun tajuaa kaiken olevan väliaikaista ja loppuvan joskus. Lapsen hoitaminen on mielestäni pääosin kevyttä. Lapsen kanssa leikkiminen sen sijaan ei ole vahvin puoleni – omaan kyllä mielikuvitusta, huumoria ja leikkisyyttä vaikka muille jakaa, mutten millään jaksaisi leikkiä dinosauruksilla, pehmoilla tai palikoilla. Hippaa en varsinkaan jaksaisi. Enkä mitään riehumis-leikkejä. Kuvis-jutut tuntuu myös työläiltä (toki niitä silti tehdään koska kuvataiteellinen kehitys). Satujen lukeminen, saippuakuplien puhaltelu, muovailu ja keinuminen sen sijaan on aika jees. Haliminen ja suukottelu on suosikki-juttuni, sitä jaksaisin vaikka aamusta iltaan. Tykkään myös tehdä retkiä museoihin, kotieläinpuistoihin, eläintarhoihin ja huvipuistoihin – kuin saisi itsekin olla lapsi uudelleen! Uskallan väittää että pienessä perheessämme edetään hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Joka päivä mietin ja mietimme mikä lasta ilahduttaisi. Lapsi ei vain kulje mukanamme ja sopeudu meidän arkeen, vaan hän on tärkeä ja osallistuva osa perhettämme. Kauppareissun yhteydessä voidaan aivan hyvin pyörähtää leikkipaikassa. Arki ei ole vain kotitöitä ja työasioita ja aikuisten juttuja, vaan se on myös ja ennen kaikkea lapsen juttuja.

47- vuotiaana (tänä vuonna 48) 3-vuotiaan lapsen äitinä koen olevani jokseenkin erilainen. Tunnen kyllä vastaavassa tilanteessa olevia 42- ja 44- vuotiaita, vaan en omankäisiäni. Siinä mielessä tunnen itseni vanhaksi. Toisaalta tiedän olevani ”nuorekas” 47 vee. Jaksan hassutella, jaksan liikkua, jaksan innostua, jaksan panostaa ja omistautua. Enkä nyt kovin ryppyinenkään vielä ole (vaikkei rypyillä toki ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa). Olen myös terve – tämän lauseen kirjoitan pelonsekaisin tuntein puuta koputellen. Koen että vanhemmalla iällä lapsen saamisessa on paljon hyvää. Turut ja torit on jo kierretty, tutkinnot suoritettu, elämykset eletty, hölmöilyt hölmöilty. Sain olla itsekäs ja itsekeskeinen monen monta vuotta. Sain matkustella, sain toteuttaa itseäni ja intohimojani monin ja lukemattomin tavoin. Toki elämää, sitä kuuluisaa omaa-sellaista, voi olla runsain mitoin myös äitinä. Tai jokin mitallinen ainakin. Koen olevani viisas ja elämänkokema&koulima. Siinä on hyvää pohjaa äitiydelle.

Lapsen syntymän jälkeen minusta on tuntunut siltä ettei minulla ole enää sydäntä. Sydämeni on lapsellani. Ikuisesti. Omassa rinnassani on reikä, joka on huolella täytetty. Ymmärtääkö joku äiti ruudun toisella puolella tämän tunteen? Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin järisyttävän suurta että se tekee kipeää. Ikävöin lastani koko ajan vaikka hän olisi vierelläni. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että lapselleni tapahtuu joskus jotain pahaa. Liikenne-onnettomuus, koulukiusaaminen, leukemia, yksinäisyys. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että minulle tapahtuu jotain pahaa. Aivoverenvuoto, sydänkohtaus, aivokasvain. Pelossa ei voi elää, mutta tavallaan elän silti. Tässä kohtaa pelko on osa rakkautta.

Haluan lapseni kasvavan oikeudenmukaiseksi, empaattiseksi, onnelliseksi ja itseensä luottavaksi aikuiseksi. Hyväksi ihmiseksi. Onnelliseksi. Millään muulla ei ole mitään väliä. Uskon näin käyvän. Uskon itseeni äitinä (vaikka heikkoina hetkinä itseni soimaamisella ei ole mitään rajaa). Olen äitinä hellä ja turvallinen, tarkka ja tiukka. Olen lujan lempeä, hassu ja hauska. Olen tunteikas ja annan lapseni tuntea. Olen huolehtiva, loppuun saakka. Olen hyvä. Riittävän hyvä. Paras äiti juuri Viljamille. Rakastan palavasti ja ikuisesti. ”Meidän välillä on katkeematon lanka jota terät maalliset ei poikki saa.”

On kaunista ajatella oman elämäni jatkuvan pojassani. Kenties hänen pojassaan tai tytössään.

Äitiys on kaunista. Kiitos Luoja ja universumi!

Kiitos Viljami, äidin rakas.

Ps. Postauksen kuvat ovat juhannus-reissultamme!

Perhe Lapset Vanhemmuus Ajattelin tänään