Festarileski

Mieheni lähti viime torstaina ystäviensä kanssa Kuopion viinijuhlille – kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, vaan kuudestoista. Niinpä olen tottunut tähän joka kesä toistuvaan neljän päivän  festarileskeyteeni jo hyvin. On kiva että mies saa omaa aikaa ”äijäporukalla”, ja pääsee kerran vuodessa ns. rentoutumaan kunnolla. On myös ihan kiva että minä saan omaa aikaa (lapsen syntymän jälkeen äiti&poika- aikaa). Ennen nykyistä suhdettani seurustelin muutamaankin otteeseen ”pahojen poikien” kanssa – sitoutumiskammoisten, villien ja flirttailevien. Heidän kohdallaan sydämeni olisi varmasti ollut kovinkin kallellaan neljän päivän biletysputkesta toisella paikkakunnalla. He tuskin myöskään olisivat selvinneet reissuista puhtain paperein. Nykyiseen mieheeni luotto on 100%. En tuntisi minkäänlaista huolta tai mustasukkaisuutta tai epäilystä,vaikka hän juhlisi Rivieralla kuukauden. Hyvä niin.

Olin valmistautunut neljän päivän ”yksinhuoltajuuteen” mm. leipomalla kaksi pellillistä pizzaa valmiiksi (Viljamille jauheliha&ananas-täytteellä, itselleni salamilla ja herkkusienillä). Ostin myös ”selvitymisherkkuja” etukäteen – briejuustoa, foccaciaa, suolakinuskisuklaata. Virhe! Ehdin syömään näistä puolet ennenkuin miehen matka edes alkoi (sama on käynyt lukuisia kertoja aiemminkin ns. vierasvarojen suhteen). Kohtalotovereita?

Vanhempani, Viljamin mummu ja pappa, tulivat pitämään meille seuraa torstaina ja vielä perjantaina aamupäivällä. Mummu puistoili pojan kanssa minun saadessa hetken hengähdyksiä. Lauantaina lähdimme kauan odotetulle retkelle Kissakahvila Purnauskikseen, ohessa pyörähdimme myös lähellä sijaitsevassa Emil Aaltosen leikkipuistossa. Viljami oli kissoista aivan hurmaantunut – lapsen iloa on aina yhtä ihana katsella! Jäätelö maistui, minulle uuniperuna kinkkutäytteellä.

Jokaisena kolmena iltana kylvimme poreammeessa ja saunoimme – pitkän kaavan mukaan. Mieheni osti Viljamille hetki sitten sukellusmaskin, minkä kanssa poika oppi hetkessä sukeltamaan ihan kunnolla. Hänestä on kuoriutunut varsinainen vesipeto! Sisällä piirtelimme ja leikimme tyynysotaa – parasta. Kirjoitin taannoisessa postauksessani äitiydestä siitä, kuinka tarkka olen tietyistä nukkumiseen, syömiseen ja ruutu-aikaan liittyvistä säännöistä ja rutiineista. Noin muutoin olen kuitenkin aika rento – suorastaan hullunkurisen hassutteleva- äiti. Muistan kun kysyin aikoinaan neuvolassa hiukan huolestuneena voiko vauvalle pelleillä liikaa (kuulema ei voi). Satuja luettiin tuttuun tapaan myös – aamulla, iltapäivällä ja illalla. Niistä oli hauska tehdä versioita, joissa kaikki menikin eri lailla/päinvastoin kuin oikeasti. Olimme molemmat tikahtua nauruun! Ruutu-aika paukkui hiukan, lähinnä siitä syystä että keli oli osin hyvinkin epävakainen – ja koska tykkään itse seurata jalkapallon EM-kisoja. Nukkumaan kävimme yhtä aikaa ja vierekkäin klo 22-23 välillä (normaalia myöhemmin, sallittakoon poikkeuksena). Olin etukäteen odottanut mahdollisuutta nukkua leveämmin, mutta tapahtuikin päinvastoin – poika liimautui minuun kuin iilimato, pää omalla tyynylläni, sormet tiukasti korvalehdessäni kiinni. Suloista, mutta voi, niin kuumaa ja ahdasta! Nukuin huonosti kaikki kolme yötä.

Ensimmäisenä yönä sattui vielä niin, että asuinalueemme wa-ryhmään kilahti ilta-yhdeksän aikaan viesti alueella liikkuvasta ”huumehörhöstä”. Kierteli kuulema pihoilla ison kassin kanssa, myös meidän kotikadullamme. Viesteissä neuvottiin soittamaan poliisille, joka ilmeisesti myöhemmin oli tullutkin alueelle kiertelemään saamatta kuitenkaan kiinni kyseistä hiipparia. Kirosin mielessäni huonon tuurini – pelkään jo muutenkin nukkua omakotitalossamme ilman muita aikuisia, tähän päälle laitapuolen kulkija päätti rantautua lintukotoomme juuri viinijuhlien kanssa samaan aikaan.

Univelkaa kertyi festarileskenä – muutoin koin kahdenkeskisen ajan pojan kanssa hyvinkin kepeäksi ja helpoksi. Lapsella ei ollut minkäänlaista uhmaa tai kiukkua koko aikana, hän oli hyvin rauhallisen ja tyytyväisen oloinen. Jostain syystä poika myös toisteli minulle ”äiti tykkään sinusta” ja ”äiti sinä olet minun rakas” normaalia huomattavasti enemmän. Olen tehnyt saman havainnon useasti aiemminkin – lapsi ja äiti TAI isi on huomattavasti helpompi kombo kuin kolmen kopla. Saman on todennut myös moni vastaavassa tilanteessa elävä tuttavaperheemme. Syy piilee varmaan osin siinä, että yhden vanhemman kanssa elo on väistämättä johdonmukaisempaa ja seesteisempää kuin kahden. Vaikka kuinka yritämme mieheni kanssa puhaltaa yhteiseen hiileen ja vetää samaa köyttä, käy joskus väistämättä niin että äiti kieltää jonkin minkä isi ehti jo sallia – ja päinvastoin. On myös selvää että poikamme tuntee mustasukkaisuutta ollessamme kolmestaan. Ymmärrän tämän hyvin. Aikuisten ylivoima on koko ajan läsnä. Aikuisilla on aikuisten juttuja – kotitöitä, keskusteluita, jopa satunnaisia yrityksiä romantiikkaan – lapsi putoaa väistämättä hetkittäin ulkopuoliseksi ja kolmanneksi pyöräksi. On suorastaan huvittavaa miten lapsen koko luonne tuntuu muuttuvan silloin kun paikalla on vain äiti tai isi (isovanhemmillekin pitää nimittäin esittää, esiintyä, riehaantua ja pomottaa) – hänestä tulee itse rauhallisuus, ja oikeinkin yhteistyökykyinen pikku-enkeli. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Sain viikonlopun aikana myös pienen pähkinän purtavaksi liittyen blogiini. Perjantai-iltana äitiys-aiheeseen postaukseeni ilmaantui varsin ikävä (myös varsin pitkä) kommentti. Tälle seurasi jatkoa lauantaina, minkä jälkeen päätin blokata kyseisen kommentoijan kokonaan. Niinpä hän vaihtoi sähköposti-osoitettaan (Ip-osoite sama) ja kommentoi tänään sunnuntaina vielä kolmannen ikävän kommentin. Olen kohdannut ensimmäistä kertaa nettikiusaajan termin varsinaisessa merkityksessä. Olen kirjoittanut Kuningatarajatus-blogia lähemmäksi kolme vuotta, tätä ennen Vahvasti herkkä-blogiani niin ikään useamman vuoden. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jouduin blokkaamaan lukijan. En ole koskaan ennen saanut yhtäkään epäasiallista kommenttia – olen varmaan ollut onnekas. En halua blogini kommenttikentän  jatkossakaan olevan roska-astia johon itselleni tuntemattomat henkilöt oksentavat pahaa oloaan nimimerkkien takaa. En hyväksy sitä että minulle puhutaan ylhäältä alaspäin käskymuotoa käyttäen, lapsestani tehdään diagnooseja, hänen tulevaisuudestaan maalaillaan törkeitä uhkakuvia, ja minua kehotetaan hakeutumaan psykiatrin vastaanotolle – tästä kaikesta oli siis kyse. Aivan erityisesti itsessäni nousi pintaan voimakas suojeluvaisto lastani kohtaan (minua sopii yrittää kiusata, lastani ei koskaan ikinä missään). Kaikkein hämmentävintä on se, että kyseessä on ilmeisesti minua paljon vanhempi keski-iän jo ylittänyt henkilö. Epävarman ja itseään vielä etsivän teinin suusta (kynästä) olisin kyseisen kaltaiset kirjoitukset ehkä vielä jotenkin ymmärtänyt. Loppu hyvin, kaikki hyvin (onneksi tiesin etukäteen miten nettikiusaajien kanssa tulee toimia). Blogini tulee jatkossakin olemaan hyvänmielen ja positiivisen energian blogi (vaikka käsittelisin rankkojakin aiheita)!

Viljami sai viinijuhla-tuliaisina kolme pikkuautoa ja lentokoneen, minä (jo perinteiksi muodostuneet) ripsivärin, hiustenhoitoaineen ja kasvonaamioita. Kolmen kopla on taas koossa ja valtakunnassa kaikki hyvin. Oli mukavaa olla pojan kanssa kaksin – yhtä mukavaa on vastuun jakaminen.

Toki myös sen huomaaminen että ikävä ehti jo tulla. Minun pieni rakas perheeni. En vaihtaisi.

Suhteet Oma elämä Parisuhde Lapset

Päiväkoti – siunaus vai kirous?

Poikamme aloitti päiväkodin osa-aikaisesti viime syksynä, juuri 2,5 vuotta täytettyään. Ensimmäisenä päiväkoti-päivänään hänet laitettiin nukkumaan kerrossängyn yläpetiin – vastoin kaikkia suosituksia, niiden mukaan aikaisintaan 3-vuotiaana lapsi voi nukkua yläpedissä – josta hän tippui lattialle saaden useita mustelmia eri puolille kehoaan. Säikähdys oli kova (sekä lapsella että vanhemmilla). Muutamaa viikkoa myöhemmin poikamme putosi päiväkodin penkiltä lyöden otsansa voimakkaasti penkin kulmaan. Hän oli kuulema noussut penkille seisomaan ja kurkottanut jotain lokerostaan. Aivotärähdyksen oireita seurattiin, mojovalla kuhmulla&mustelmalla onneksi selvittiin. En oikein ymmärrä kyseistä tapahtuma-kulkua. Kotona lapsemme ei tuon ikäisenä ollut vielä koskaan noussut millekään tuolille seisomaan. Hän ei vieläkään erityisemmin pidä kiipeilystä, ja on luonteeltaan muutoinkin enemmän varovainen ja rauhallinen, kuin ”koheltaja”. Väkisinkin tulee mieleen oliko henkilökunnalla kenties liian kiire – tai oliko henkilökunnassa vajausta – eivätkä he ehtineet auttaa poikaa saamaan lokerosta haluamaansa. Ymmärrän hyvin sen ettei päiväkodissa voi välttyä pikku-havereilta, eivätkä työntekijät pysty näkemään ja estämään jokaista vaara-tilannetta. Lapsi voi kompastua tai liukastua juostessaan, hän voi törmätä kaveriin, tai vaikka tipahtaa vahingossa kiipeilytelineeltä. Meidän pojallemme sattuneiden tapaturmien kaltaiset onnettomuudet pitäisi mielestäni kuitenkin pystyä ehkäisemään.

Onnettomuuksia ei ole – toistaiseksi – sattunut enempää (en laske pieniä mustelmia, haavoja tai kuhmuja – niitä on kyllä tullut ihan tarpeeksi). Lapsen hyvinvoinnista huolehtimisessa on kuitenkin toistuvasti ollut puutteita. Koko viime syksyn ajan ja vielä alkuvuodestakin lapsi kotiutui päiväkodista lähes poikkeuksetta kakat housussa. Mainitsimme asiasta henkilökunnalle useita kertoja. Kakan haistoi (tuulen mukana) jo metrien päässä lapsesta. On aika epämukava ajatus, että lapsemme on joutunut toistuvasti ulkoilemaan ehkä tunninkin verran likaisella vaipalla. Tämän lisäksi hänellä on ollut useita kertoja kotiin haun yhteydessä kasvot yltä päältä kurassa/hiekassa, vaatteet päällä nurinpäin, heijastinliivi auki vain puolittain päällä, sekä vaatetus sen hetkiseen säätilaan nähden sopimatonta (olen aina huolehtinut siitä että lapsella on koko ajan reilusti monenlaista niin sisä-kuin ulkovaatettakin lokerossaan). Erityisen ikävä oli eräs helteinen iltapäivä pari viikkoa sitten kun hain lapsen päiväkodin pihalta ja hän oli silminnähden läkähtymis-pisteessä – iho nahkea, posket tulipunaiset ja koko olemus aivan uupunut. Kannoin pojan autoon, annoin hänelle välittömästi vettä ja riisuin turhat vaatteet pois päältä. Kotiin päästyämme poika ei jaksanut seistä lainkaan, vaan halusi koko ajan istua sylissä. Hän oli myös kovin itkuinen ja ärtyisä. Jalkapallo-treeneistä jouduimme lähtemään pois ensi-minuuteilla, koska lapsi ei jaksanut kuin istua varjossa kentän laidalla. En ole terveydenhuollon ammattilainen, mutta ilmeisesti kyseessä oli lievä auringonpistos. Päiväkodin pihalla ei ole minkäänlaista varjopaikkaa (muuta kuin rakennuksen katoksen alla asfaltilla). Aurinkoisella säällä lapset joutuvat käytännössä leikkimään koko ajan auringossa. Paahteinen piha ei ole kyseisen päiväkodin ainoa turvallisuus-riski. Olen ihmetellyt sitä, että vasta 2-vuotiaiden lasten ryhmätila sijaitsee rakennuksen toisessa kerroksessa, pitkien kiviportaiden päässä. Kulkuväylät varsinkin naulakoiden yhteydessä ovat ahtaat. Matalalla sijaitsevia teräviä kulmia löytyy sieltä täältä.

Edellämainittujen asioiden lisäksi huolta ja harmia on aiheuttanut se, ettei lapsemme saa nukuttua hoidossa päiväunia – koskaan. Kotona hän nukkuu joka päivä 2-3 tuntia, joten päivälevolle on selkeä tarve. Ymmärrän ettei olosuhteet nukkumiselle välttämättä ole päiväkodissa yhtä ihanteelliset kuin kotona (missä poikamme nukkuu pimeässä ja hiljaisuudessa, aikuisen läheisyydessä nukahtaen). On silti outoa ettei uni tule päiväkodissa edes joskus, edes hetkeksi aikaa (vaikka lapsi on kuulema lepohetken aikaan väsynyt ja makaa nukkarissa rauhallisesti paikoillaan). En voi välttyä ajatukselta että nukkarin täytyy olla jollain tapaa levoton. Aikuisilla kenties kiire, eivätkä he ehdi silittelyin tms. auttamaan lasta nukahtamaan. Kuulin myös että nukkarissa soi toisinaan ”uni-musiikki”. En itsekään pystyisi nukahtamaan musiikin,  rauhallisenkaan, soidessa. Päiväkoti-päivien jälkeen lapsemme on usein aivan yliväsynyt, itkuinen ja kärttyinen. Nämä illat ovat raskaita koko perheelle.

Päiväkodin aloitus on ollut perheessämme kovin huolentäyteinen. Odotin päiväkodin tuovan helpotusta arkeen, mutta on käynyt lähes päinvastoin. Usein olen ollut helpottuneempi niinä aamuina kun lasta ei ole tarvinnut viedä hoitoon. Nurinkurista. Oman iltapainotteisen työni vuoksi olen/olisin usein pystynyt hoitamaan lasta päivisin myös itse. Kotona hänellä on luonnollisesti kaikki hyvin. Puuhaamme samankaltaisia asioita kuin päiväkodissakin – piirrämme, muovailemme, maalaamme, pelaamme, leikimme, musisoimme ja ulkoilemme. Olen opettanut lapselle numeroita ja kirjaimia. Satuja luemme kolmesti päivässä, joten tietoa luonnosta, eläimistä, kulkuneuvoista, yhteiskunnasta – ylipäätään maailmasta ja elämästä – kertyy. Kotona saa hyvät unet, ja ikätasoista seuraa löytyy niin halutessamme naapurustosta. Kotona lapselle ei ole koskaan sattunut putoamis-onnettomuuksia, ja hyvin vähillä kolhuilla ollaan muutoinkin selvitty. Niinpä päiväkotiin vieminen on toisinaan tuntunut suorastaan pahalta ja jotenkin epäluonnolliselta. Lapsi ei ole koskaan vastustanut hoitoon lähtemistä, muttei myöskään ole ollut siitä (erityisen) innostunut tai iloinen.

Toki positiivistakin löytyy. Yksittäiset hoitajat ovat olleet ihania, sydämellisiä ja luottamusta herättäviä. Päiväkodissa on kivoja kavereita – erityisen tärkeitä naapureidemme lapset. Poika on oppinut  itsenäistä riisumista ja pukemista, sekä lähestulkoon kuivaksi. Toki hän on oppinut paljon muutakin – varmasti myös sellaista minkä oppiminen kotona olisi sujunut hitaammin. Retkipäivät ovat olleet mukavia. Ruoka on maistunut lapselle hyvin, ja hänen makutottumuksensa ovat taatusti monipuolistuneet (kotona kun syömme lähes joka viikko samaa ”ruokalistaa” – makaronilaatikkoa, pinaattilettuja/keittoa, kalapuikkoja, jauhelihakastiketta, perunamuusia ja kanapastaa). Päiväkoti on opettanut lasta luottamaan muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiin. Hän on – kuulema – ollut päiväkodissa lähes aina iloinen ja hyväntuulinen, tanssivainen, huumorintajuinen ja höpsöttelevä oma itsensä, kaikkien kaveri. Uskon että poikamme on ollut tärkeä monelle päiväkodin lapselle ja aikuisille. Hän on saanut ja antanut rakkautta. Tämä lämmittää ja koskettaa äidin sydäntä aivan erityisesti.

Arvostan suomalaista päiväkoti-järjestelmää paljon, ja tiedän sen olevan monen perheen arjen todellinen pelastus. Arvostan varhaiskasvatusta, ja itsekin kasvattajana (myös päiväkodissa työskennelleenä) uskon ymmärtäväni niin alan haasteita kuin hienouttakin. Arvostan päiväkotien opettajia ja hoitajia, joista varmasti suurin osa tekee työtään  sydämellä ja korkealla työmoraalilla. Epäkohtia on kuitenkin valitettavan paljon. Huonoa johtajuutta, huonoa työhyvinvointia, pätevän henkilökunnan puutetta, sijais-kierrettä, turvallisuuteen liittyviä ongelmia, ja niin edelleen. Meidänkin pojan kohdalla em. asiat ovat olleet keskeisessä roolissa ongelmien taustalla. Ei niin kivoja juttuja on sattunut eniten juuri silloin kun vakituinen henkilöstö on ollut vajaa.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on – varsinkin nykyisin, edelläkuvaamani johdosta – se, että pienen (ainakin alle 3-vuotiaan) lapsen paras paikka on kotona. Hän ei vielä ”tarvitse” päiväkotia, sen sosiaalista tai virikkeellistä tai opetuksellista antia. Pieni lapsi ei vielä osaa vuorovaikutteisia leikkejä. Pikkulapsi-aika kuluu nopeasti –  ”laitosmaisuuteen” ehtii aivan hyvin kasvaa myöhemminkin. Oman perheen ja omien aikuisten läheisyyttä ja rakkautta ei voi tankata liikaa silloin kun on pieni. Kodin turva ja lämpö varhaislapsuudessa on se mikä lasta kannattelee tulevaisuudessa kaikkein parhaiten.

Jos meille tulisi toinen lapsi hoitaisin hänet, vaikka väkisin, kotona ainakin 3- vuotiaaksi saakka. Mieluusti pidempäänkin. Saisinhan tuolloin myös itse enemmän aikaa kaikkein kalleimpani kanssa.

Se aika kun on joka tapauksessa liian vähäinen.

Ps. Tämä asia on herättänyt ja tulee herättämään paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Mitä mieltä sinä olet?

Pps. Ymmärrän sen ettei monessakaan perheessä ole mahdollisuutta valita. Ja sen, että oma kokemuksemme varhaiskasvatuksesta on vain yksi tuhansien joukossa.

Perhe Oma elämä Lapset