Ajatuksia äitiydestä 47-vuotiaana 3-vuotiaan esikoisen äitinä

Äidiksi tuleminen on kauneinta ja ihaninta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapseni on elämäni paras, kaunein ja ihanin asia. Hän tuo jokaiseen päivään niin paljon sisältöä, iloa, arvoa ja merkitystä, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Lapsi on syy jaksaa silloinkin kun ei muutoin jaksaisi. Lapsi on syy hymyillä silloinkin kun muutoin itkettäisi. Lapsi on asettanut minut elämäni vaativimman, tärkeimmän ja rakkaimman tehtävän eteen. Tehtävän, joka on toisaalta yksinkertainen – rajat ja rakkaus – mutta silti niin äärettömän monisäikeinen  (niin monessa kohtaa voi äitinä astua harhaan).

Äidiksi tuleminen ei ole muuttanut minuuteni syvintä olemusta. Olen edelleen sama Päivi kuin ennenkin – herkkä, iloinen, sisukas, kärsimätön, vahvatahtoinen, leikkisä, syvä. Toisaalta äitiys on tuonut pintaan enemmän vakavia ja totisiakin sävyjä minussa. Koen että lapseni on kuin hauras ja särkyvä timantti jota kannan käsissäni, joutuen joka hetki suojelemaan ja varjelemaan häntä. Se vetää vakavaksi. Kepeä elämänasenne on äitiyden myötä vakavoitunut. Minusta on kliseisesti kuoriutunut leijona-emo ja kontrollifriikki. Hallinnan tunne on ennenkin ollut minulle tärkeää, mutta lapsen saaminen on nostanut tämän potenssiin miljoona.

Suunnittelen ja varmistelen lapseen liittyviä asioita koko ajan. Nipotan aikatauluista; niiden on oltava minuutilleen. Seuraan ruutu-aikaa kello kädessä. Ksylitolipastilleja d-vitamiinilla ei saa unohtaa – vähintään kymmenen kertaa päivässä. Sään mukainen vaatetus on minulle sydämen asia. Olen lukenut lapsellemme satuja vauvasta saakka kolme kertaa päivässä, koska kielellinen kehitys. Vauvauintiin mentiin jottei tule vesipelkoa, taaperojumppaan jotta motoriikka ja liikunnallisuus kehittyy, muskariin musikaalisuuden ”varmistamiseksi”. Ravinnon on oltava monipuolista ja ravitsevaa, ateriarytmistä ei tingitä. Lautasmallin toteutumisesta sen sijaan olen joutunut tinkimään (sydämeni itkee verta). Lapsen uni on pyhä (aivojen kehitys), joten meillä nukutaan säkkipimeässä täydellisessä hiljaisuudessa. Säkkipimeässä kirjaimellisesti, sillä makuuhuoneemme ikkunoissa on sälekaihtimet, jätesäkit ja pimennysverhot. Hiljaisuus tarkoittaa sitä että lapsen nukkuessa tv on äänettömällä (mieluiten pois päältä), mikroa ei käytetä (mieluusti ei myöskään kahvinkeitintä), ja me aikuiset liikumme hiipien ja puhumme kuiskaten. Ulos mennään terassin oven kautta, ei ulko-oven. Näistä lapseen liittyvistä rutiineista ja säännöistä kehkeytyy usein sanaharkkaa minun ja mieheni välille. Tiedostan nipottavani ja haluaisin höllentää, mutten pysty. Samalla miehen höveliys ärsyttää suunnattomasti. Ymmärrän kontrolloinnin olevan osittain oman turvan tunteeni vahvistamista. Toisaalta ajattelen sen kumpuavan vilpittömästä halusta lapseni hyvään. Ihmiset rakastavat ja osoittavat rakkautta eri tavoin – minun rakkauteeni kuuluu tarkkuus niissä asioissa joiden uskon olevan oikeasti tärkeitä.

Tiedostan olevani vaativa niitä aikuisia kohtaan joiden ”huomaan” lapseni lasken. Päiväkodin työntekijöitä, harrastusten ohjaajia. Toisaalta olen ollut ihan yhtä vaativa itseäni kohtaan silloin kun olen ollut töissä päiväkodissa, koulussa ja esim. muskari – opena. En ajattele minun lapseni olevan paras ja siksi ansaitsevan parasta – hän ansaitsee parasta koska rakastan häntä niin paljon. Hän on minulle niin tärkeä. Haluan hänelle vain ja ainoastaan pelkkää hyvää. Turvallisuutta, onnellisuutta, iloa. Haluan että hän saa aina ja kaikkialla olla juuri oma itsensä, ja ettei häntä koskaan painosteta mihinkään muuhun. Haluan että hänen henkilökohtaiset vahvuudet huomataan ja että niitä tuetaan. Haluan että häntä kohtaan ollaan helliä. Haluan että häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Haluan että hänen fyysistä koskemattomuuttaan ei koskaan rikota.

En hyväksy sitä että minun lapseni olisi päiväkodissa vain ”säilössä” – haluan hänen saavan laadukasta ja yksilöllistä varhaiskasvatusta. En hyväksy sitä että hänen harrastuksiaan vedettäisiin vasemmalla kädellä, sinne päin tai suurin piirtein. Harrastusten täytyy oikeasti kehittää, sekä tuottaa lapselle elämyksiä ja aitoa iloa. Minulle on aina ollut tyypillistä halu miellyttää ja vaikeus osoittaa kritiikkiä toisia ihmisiä kohtaan. Kun kysymyksessä on lapseni loistavat nämä ominaisuudet poissaolollaan. Leijona ärjyy kun se on ärsytetty. En enää edes muista monta lähes tulikivenkatkuista viestiä olen lähettänyt lapseni päiväkodin johtajalle. Asiallisia toki, mutta hyvin, hyvin suoria.

Äitiys on mielestäni pääosin ihanaa. Univelka on ollut fyysisesti aivan järjettömän raskasta, mutta sen jaksaa kun on pakko. Kun syynä on maailman kallein asia. Kun tajuaa kaiken olevan väliaikaista ja loppuvan joskus. Lapsen hoitaminen on mielestäni pääosin kevyttä. Lapsen kanssa leikkiminen sen sijaan ei ole vahvin puoleni – omaan kyllä mielikuvitusta, huumoria ja leikkisyyttä vaikka muille jakaa, mutten millään jaksaisi leikkiä dinosauruksilla, pehmoilla tai palikoilla. Hippaa en varsinkaan jaksaisi. Enkä mitään riehumis-leikkejä. Kuvis-jutut tuntuu myös työläiltä (toki niitä silti tehdään koska kuvataiteellinen kehitys). Satujen lukeminen, saippuakuplien puhaltelu, muovailu ja keinuminen sen sijaan on aika jees. Haliminen ja suukottelu on suosikki-juttuni, sitä jaksaisin vaikka aamusta iltaan. Tykkään myös tehdä retkiä museoihin, kotieläinpuistoihin, eläintarhoihin ja huvipuistoihin – kuin saisi itsekin olla lapsi uudelleen! Uskallan väittää että pienessä perheessämme edetään hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Joka päivä mietin ja mietimme mikä lasta ilahduttaisi. Lapsi ei vain kulje mukanamme ja sopeudu meidän arkeen, vaan hän on tärkeä ja osallistuva osa perhettämme. Kauppareissun yhteydessä voidaan aivan hyvin pyörähtää leikkipaikassa. Arki ei ole vain kotitöitä ja työasioita ja aikuisten juttuja, vaan se on myös ja ennen kaikkea lapsen juttuja.

47- vuotiaana (tänä vuonna 48) 3-vuotiaan lapsen äitinä koen olevani jokseenkin erilainen. Tunnen kyllä vastaavassa tilanteessa olevia 42- ja 44- vuotiaita, vaan en omankäisiäni. Siinä mielessä tunnen itseni vanhaksi. Toisaalta tiedän olevani ”nuorekas” 47 vee. Jaksan hassutella, jaksan liikkua, jaksan innostua, jaksan panostaa ja omistautua. Enkä nyt kovin ryppyinenkään vielä ole (vaikkei rypyillä toki ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa). Olen myös terve – tämän lauseen kirjoitan pelonsekaisin tuntein puuta koputellen. Koen että vanhemmalla iällä lapsen saamisessa on paljon hyvää. Turut ja torit on jo kierretty, tutkinnot suoritettu, elämykset eletty, hölmöilyt hölmöilty. Sain olla itsekäs ja itsekeskeinen monen monta vuotta. Sain matkustella, sain toteuttaa itseäni ja intohimojani monin ja lukemattomin tavoin. Toki elämää, sitä kuuluisaa omaa-sellaista, voi olla runsain mitoin myös äitinä. Tai jokin mitallinen ainakin. Koen olevani viisas ja elämänkokema&koulima. Siinä on hyvää pohjaa äitiydelle.

Lapsen syntymän jälkeen minusta on tuntunut siltä ettei minulla ole enää sydäntä. Sydämeni on lapsellani. Ikuisesti. Omassa rinnassani on reikä, joka on huolella täytetty. Ymmärtääkö joku äiti ruudun toisella puolella tämän tunteen? Rakkaus omaa lasta kohtaan on niin järisyttävän suurta että se tekee kipeää. Ikävöin lastani koko ajan vaikka hän olisi vierelläni. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että lapselleni tapahtuu joskus jotain pahaa. Liikenne-onnettomuus, koulukiusaaminen, leukemia, yksinäisyys. Tunnen repivän raastavaa pelkoa siitä että minulle tapahtuu jotain pahaa. Aivoverenvuoto, sydänkohtaus, aivokasvain. Pelossa ei voi elää, mutta tavallaan elän silti. Tässä kohtaa pelko on osa rakkautta.

Haluan lapseni kasvavan oikeudenmukaiseksi, empaattiseksi, onnelliseksi ja itseensä luottavaksi aikuiseksi. Hyväksi ihmiseksi. Onnelliseksi. Millään muulla ei ole mitään väliä. Uskon näin käyvän. Uskon itseeni äitinä (vaikka heikkoina hetkinä itseni soimaamisella ei ole mitään rajaa). Olen äitinä hellä ja turvallinen, tarkka ja tiukka. Olen lujan lempeä, hassu ja hauska. Olen tunteikas ja annan lapseni tuntea. Olen huolehtiva, loppuun saakka. Olen hyvä. Riittävän hyvä. Paras äiti juuri Viljamille. Rakastan palavasti ja ikuisesti. ”Meidän välillä on katkeematon lanka jota terät maalliset ei poikki saa.”

On kaunista ajatella oman elämäni jatkuvan pojassani. Kenties hänen pojassaan tai tytössään.

Äitiys on kaunista. Kiitos Luoja ja universumi!

Kiitos Viljami, äidin rakas.

Ps. Postauksen kuvat ovat juhannus-reissultamme!

Perhe Lapset Vanhemmuus Ajattelin tänään

Minun ja mieheni kesäloma-suunnitelmat – ripauksella romantiikkaa!

Oma kansalaisopiston opettajan kesälomani on ruhtinaallisen pitkä – toukokuun alusta elokuun loppuun. Aika ison osan tästä olen lapsen kanssa, joten rannalla makoilua tai viinin siemailua terassilla ei minun lomani tarkoita. Myös miehelläni on tänä kesänä extra-pitkä loma, peräti kuusi viikkoa (työpaikan vaihdoksen ansiosta). Ah, sitä odotellessa (heinäkuu + 2 viikkoa elokuussa)! Lapsemme päiväkoti-loma on identtinen miehen lomapäivien kanssa.

Luin taannoin kirjoituksen jossa vanhempia arvosteltiin siitä, jos he pitävät lapsen päiväkodissa lomaillessaan itse. Meidän poikamme on tosiaan hoidossa vielä tämän kuun loppuun saakka 2-3 kertaa viikko (saman verran kuin hän muutoinkin on osa-aikaisena hoitolaisena). Pojan päiväkoti-päivinä en itse ole kertaakaan, edelliseen kappaleeseen viitaten, ollut rannalla tai terassi-viineillä – olen ollut kuntosalilla, kaupassa, kirpputorilla myymässä, apteekissa, pyykkäämässä, tiskaamassa, maksamassa laskuja, kastelemassa kukkia ja tekemässä ruokaa. Toisin sanoen kaikkia niitä arjen asioita joita ei pysty häiriöttä tekemään lapsen (3- vuotiaan) kanssa kahden. Ai niin, olen kyllä katsonut myös tv:tä, alle tunnin verran per päivä jonkin lempisarjani parissa. En ole vienyt lasta päiväkotiin sen takia, että kaipaan lomaa lapsestani tai sen takia etten viihdy hänen kanssaan. On ollut mukava hoitaa arkisia asioita rauhassa – ja kyllä, saada myös hetkiä olla rauhassa omien ajatusten kanssa. Uskon että olen päiväkoti-päivien ansiosta ollut kärsivällisempi, rentoutuneempi ja hyväntuulisempi äiti. Mikäs sen parempaa lapseni kannalta!

Mutta, niihin loma-suunnitelmiin. Minun ja mieheni suhteessa on lapsen syntymän jälkeen ollut vain ripauksia romantiikasta – sen verran tiivis kolmikko olemme poikamme kanssa olleet (syystä että pojalla ei ole kotona asuvaa sisarusta, eikä meillä mieheni kanssa minkäänlaisia tukiverkostoja). Niinpä viime lauantai olikin todella spesiaali kun pääsimme hetkeksi kahdestaan syömään ja karaokeen, kiitos ihanan ystäväperheen! Meillä on ollut tapana viettää erittäin harvinaislaatuiset treffi-iltamme aina saman, hyväksi havaitun kaavan mukaan: ensin pizzat Il postossa, sitten muutamat laulut jossain kivassa karaoke-kuppilassa. Alkuun nautimme Napue gin tonicit, mieheni syö  Spicy Rosson, minä Prosciutto cotton, ja nämä huuhdellaan alas talon punaviinillä. Karaokessa laulan Maaritia, Laura Närheä, Suvi Teräsniskaa, Johanna Kurkelaa ja Roxettea – miehen bravuureita ovat Kirka, Lauri Tähkä, Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri. Kuten aina, meillä oli lauantainakin ihan super-kivaa! Kivankin keskellä ikävä lasta on kuitenkin aina läsnä. Kotona olimme ennen puoli kymmentä. Perhepeti kutsui väsyneitä mutta onnellisia juhlijoita.

Juhannuksen viettoon suuntaamme perinteen mukaisesti miehen vanhempien mökille. Sinne saapuvat myös miehen kaksi siskoa puolisoineen. Mökki-juhannukseemme kuuluu keihäskisat ja lentopallo-ottelu mökki-naapureiden kesken, karaokea, grillausta, saunaa, uintia, veneilyä ja juhannuskokon polttelua. Viime vuonna poikamme voitti keihäänheiton lastensarjan ollessaan ainoa ko. sarjaan osallistunut – siitäkin huolimatta ettei turbokeihäs lentänyt pienissä käsissä juurikaan heitto-viivaa pidemmälle😁 Minä olen niin keihäänheitossa kuin lentopallossakin kannustusjoukoissa – mukavaa sekin. Anoppi on keittiössä aivan loistava, joten juhannus on tulvillaan kulinaristisia nautintoja. Aivan erityisellä innolla odotan tänä vuonna juhannukselta lapsen iloa – onhan hän jo monta kertaa kuluneen talven ja kevään aikana kysynyt milloin mennään mummin ja vaarin mökille. Nyt 3-vuotiaana uskon hänen nauttivan mökki-elosta vielä enemmän kuin aiemmin – trampoliinilla hyppelystä, simpukoiden keräilystä rannalla, mummin paistamista letuista, ja tietenkin huomion keskipisteenä olemisesta!

Heinäkuun alussa mieheni suuntaa perinteiselle ”äijien reissulle” Kuopion viinijuhlille. Tätä pakollista Kuopio-visiittiä ei jätetty tekemättä edes silloin kun viinijuhlat oli koronan vuoksi peruttu! Olen yrittänyt suhtautua asiaan positiivisesti niin, että saan noiden neljän päivän aikana kokata&syödä juuri omia lempiherkkujani (kevätkääryleitä, kanarahkapiirakkaa ja tonnikalapiirakkaa), nukkua lapsen kanssa hiukan leveämmin ja ilman korvatulppia, katsoa tv:stä rauhassa ”hömppää”, ja valloittaa poreammeen naisten kesken (toki yhden pienen Viljamin ollessa  itsestäänselvästi mukana). Olemme  mieheni kanssa sopineet että minä olen vastaavasti oikeutettu ”itsenäiseen” hotelli-reissuun kesän aikana. Minulla ei ole enää vuosikausiin ollut festari-perinteitä ystävieni kanssa, joten tavakseni on tullut tehdä hotelli-reissu ylhäisessä yksinäisyydessä. Nautin siitä kun saa olla ihan vain oman itsensä kanssa. Nautin hiljaisuudesta, omasta rauhasta hotelli-saunan lauteilla, siitäkin ettei tarvitse kenenkään kanssa sopia siitä mitä tehdään ja mihin mennään. Tämä johtuu varmasti osin myös työni sosiaalisuudesta – työssäni johdan koko ajan ihmisryhmää, olen äänessä, organisoin, vuorovaikutan. Hotelli-matkani on perinteisesti suuntautunut Hämeenlinnaan Vanajaveden rannalle Vaakuna-hotelliin. Tänä kesänä harkitsen vaihtoehtoisesti Vanhaa Raumaa, sillä siellä en ole koskaan käynyt. We’ll see!

Koska miehellä on oma kesälomareissu ja minulla omani, teemme toki myös perheen yhteisen reissun. Viime kesänä se suuntautui, onnistuneesti, Ähtäriin, tänä kesänä ajattelimme valloittaa Naantalin Muumi-maailman. Tarkoituksemme on yöpyä Naantalin Kylpylässä – minulle ja pojalle kyseessä on ensimmäinen kerta! Kahtena viime kesänä olemme käyneet lapsen kanssa myös Ruotsin risteilyllä, mutta nyt haaveenamme on päästä tekemään risteily kahden. Vuorokauden risteily on reissuna muutenkin lyhyt ja  aikataulutettu, mitä lapsen päiväunet ja toki myös yöuni ”tiukentavat” entisestään. Olisi mukava päästä olemaan aalloilla rauhassa ja romanttisesti – uskon että vanhempani pystyvät auttamaan tässä asiassa (vai mitä äiti jos luet tätä)😊

Muutoin kesämme koostuu pitkälti edellisessä postauksessa mainitsemastani kesäpuuhasta lapsen kanssa. Jos vielä yhden kerran pääsisimme treffeille ennen syksyä olisi se super-kivaa! Elokuun viimeisenä viikonloppuna olemme perinteisesti viettäneet venetsialaisia ystävä-pariskunnan mökillä paljuillen, saunoen, laulaen, grillaten ja ilotulitellen. Onneksi sitä ennen on vielä monta ihanaa, kesäistä viikkoa edessä.

Lomallakin yritän löytää ilon pienistä asioista – Italian matkaa emme vieläkään saaneet järjestymään, mutta onneksi kaikkein tärkeintä ja ihaninta on viettää aikaa omien rakkaiden kanssa – paikasta riippumatta. Kaikkein eniten odotan yhteiseltä kesältä kiireettömyyttä ja aikatauluttomuutta – kepeän stressitöntä olotilaa, kun voi vaan olla tai sitten tehdä ja mennä sen mukaan mitä milloinkin mieleen juolahtaa!

Ihanaa keskikesän juhlaa kaikille❣️

Perhe Oma elämä Parisuhde