Kokemukseni äitiysneuvolan ja synnytyssairaalan palveluista

Heti postauksen alkuun totean, että arvostan suomalaista sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää korkealle. Olemme monessa suhteessa etuoikeutettuja, ja siitä on syytä olla kiitollinen. Suomi on maailman parhaimpia maita sairastua vakavasti, olla raskaana tai synnyttää. On upeaa että meillä on maksuton neuvolajärjestelmä. Kuitenkin, näin aluevaalien alla sote-uudistuksen ollessa kuuma puheenaihe, halusin kirjoittaa omista, tuoreista kokemuksistani neuvolan ja synnytyssairaalan palveluista. Näkökulma tässä kirjoituksessa on kriittinen. Haluan korostaa etten missään nimessä kritisoi yksittäisiä hoitajia tai lääkäreitä – olen saanut osakseni ystävällistä palvelua ja osin myös hyvää hoitoa – vaan järjestelmää ja rakenteita. Paikkakuntaa en mainitse, sillä pointtini ei ole ”mustamaalata” mitään tai ketään.

Äitiysneuvolan parasta antia on mielestäni raskauden ja sikiön hyvinvoinnin huolellinen seuraaminen – asia, mitä en mitenkään olisi pystynyt kotioloissa yksin tekemään. Sensijaan, valitettavasti, en koe saaneeni paljoakaan neuvolan antamista ohjeistuksista ensin raskauteen ja sittemmin vauvan hoitoon liittyen. Saamani ohjeistukset ovat olleet maalaisjärjellä pääteltävissä tai parin google- näppäyksen päässä (en ole varmaan ainoa nainen joka on googlannut raskaudesta ja vauvanhoidosta kaiken mahdollisen). Neuvolan tarjoamasta palvelusta on oman kokemukseni mukaan puuttunut asiakkaan yksilöllinen ja kiireetön kohtaaminen, sekä konkreettiset asiantuntijatason neuvot haastaviin tilanteisiin. Mainitsen esimerkkinä vauvamme erittäin rikkonaiset, nyt jo melkein puoli vuotta kestäneet yöunet. Minulla on ollut asiasta todellinen hätä. Olemme olleet mieheni kanssa hyvin uupuneita. Olen tuonut hätäni esille neuvolassa, toistuvasti. Olen pyytänyt apua. Vastaukseksi olemme saaneet lauseita tyyliin ”kuulostaa ihan normaalilta vauvan nukkumiselta”, ”teette kaiken ihan oikein”, ”se helpottaa aikanaan” tai ”yrittäkää pitää huolta omasta jaksamisestanne”. Mutta miten? Ehdin jo huokaista helpotuksesta kun meille annettiin aika erilliseen uniohjaukseen, mutta pettymys oli suuri kun tuo ohjaus olikin 20 minuutin pituinen hätäinen diipadaapa- tuokio. Kerroin vauvamme nukkumisesta kaiken mahdollisen, hoitaja kuunteli empaattisena ja totesi sen jälkeen ”meiltä loppuu valitettavasti nyt aika, mutta teillä on kaikki rutiinit tosi hienosti hallussa, kyllä se siitä”. Ja tuonko takia olimme (jälleen kerran) rikkoneet vauvan päivärytmin ja raahautuneet neuvolaan rättiväsyneinä (mieheni uhraten tähän työpäivänsä lounastauon).

Synnytyssairaalassa koin saamani palvelun puutteena samaisen asian: hoitajilla tai lääkäreillä ei ollut aikaa kohdata potilaita yksilöllisesti. Hoidossa ja tiedonkulussa oli puutteita. En kokenut olevani turvassa. Tästä on useitakin esimerkkejä. Sektiokomplikaationi alkoi oireilla leikkausta seuraavana päivänä yhtäkisellä huonon olon tunteena. Painoin hälytysnappia, mutta jouduin odottamaan hyvän tovin ennenkuin kukaan saapui paikalle (tämä on varmaan yleistä). Kerroin hoitajalle tuntevani oloni huonoksi, johon hän vastasi ”no mä en tiedä mitään sun tilanteesta”. Seuraavassa hetkessä jo oksensinkin sänkyyn, mutta jouduin makaamaan oksennuksessani  jonkin aikaa ennenkuin minua ehdittiin auttamaan. Yöllä toinen hoitaja tuli kärräämään minua vatsan varjoainekuvaukseen. Kyseiseen toimenpiteeseen oli jonoa, joten jouduimme odottamaan sairaalan käytävällä puolisen tuntia. Koko tämän ajan hoitaja katseli minusta poispäin eikä sanonut sanaakaan. Ei mitään, vaikka minä olin – varmasti silminnähden – huonovointinen, peloissani, ja myös surullinen erossaolosta lapsestani. Tämä samainen hoitaja vaikutti useissa muissakin tilanteissa poissaolevalta, suorastaan tympääntyneeltä (en missään nimessä usko tämän johtuneen hoitajan persoonasta vaan työolosuhteista). Eräänä yönä kyselin hoitajalta olisiko heillä saatavilla minkäänlaista suun limakalvoja kostuttavaa suihketta, sillä tuossa kohtaa noin kahden vuorokauden juomattomuus oli kuivattanut suuni kuivaksi korpuksi (olin siis nenämahaletkussa). Minkäänlaista suihketta ei kuulema ollut saatavilla. Hoitaja toi minulle huulirasvan. En voi vieläkään uskoa etteikö suuressa sairaalakompleksissa todellakaan ollut suusuihketta.

Näin jälkikäteen mielessäni on herännyt kysymys siitä, olisiko sektiokomplikaationi (suolilama) ollut kenties estettävissä toisenlaisella leikkauksenjälkeisellä hoidolla. Muistan että minulle annettiin ennen komplikaatiota suonensisäisesti sekä vahvaa opiaattipohjaista kipulääkettä että pahoinvointi lääkettä – näistä googletin jälkeenpäin että ne jo itsessään lamaavat suolistoa ja siten lisäävät suolilaman riskiä (kipuni ja pahoinvointini olisi ollut siedettävissä ilman vahvoja lääkkeitä). Toisaalta ulostuslääkettä (tai purkkaa) en saanut, vaikka niistä olisi saattanut olla apua suolen toimintaan. Väistämättä tulee mieleen ajatus siitä, että kiireen vuoksi potilaita hoidetaan liukuhihna – mentaliteetilla ikäänkuin luottaen siihen ettei näitä harvinaisia komplikaatioita tarvitse hoidossa etukäteen huomioida. Toisaalta ymmärrettävää – toisaalta, olisin pahimmassa tapauksessa voinut kuolla kyseiseen komplikaatioon.

Vietin sairaalassa viikon ja kohtasin tuona aikana useita eri hoitajia ja lääkäreitä. Jokaisen toiminnasta huokui kiire – osa vaikutti tämän lisäksi väsyneiltä, osa poissaolevilta, osa hermostuneilta, tai hoitotoimenpiteissään suorastaan haparoivilta. Hyvin harvassa olivat sanat ”kuinka jaksat”tai ”kyllä sinut kuntoon saadaan”, vielä harvemmassa oli kuuntelevat korvat ja lämpö – vaikka itkin toistuvasti niin hoitajien kuin lääkäreidenkin nähden. Jälleen kerran en syytä henkilökuntaa vaan työolosuhteita. Olin sairaalassa ensimmäistä kertaa elämässäni, ja jossain määrin jopa järkyttynyt siitä kuinka vähän saamassani hoidossa oli hoivaa. Kaikki olivat kyllä ainakin näennäisen ystävällisiä, mutta hoitotoimenpiteet suoritettiin rutiininomaisesti, kiireisesti ja etäisesti. Virheitäkin sattui (nenämahaletkuni oli ensin mennä henkitorveen ja kun hoitaja lopulta ”osui” ruokatorveen ei hän kuitenkaan saanut letkua tarpeeksi syvälle – tästä seurasi se, että oksensin vielä letkun kanssakin muutamaan otteeseen, kunnes seuraavana päivänä toinen hoitaja asensi letkun uudestaan syvemmälle).

Tiedonkulun aukoista kertoo sekin, että minulle tuotiin sairaalassa toistuvasti annettujen ohjeiden vastaista ruokaa. Minulle oltiin määrätty nestemäistä tai pehmeää, mutta sainkin jotain ihan muuta/sitä mitä muutkin, terveet synnyttäneet saivat. Henkilökunta itse totesi minulle että heillä ei oikein ruokahuolto pelitä. Tämän seurauksena miehelleni tuli tavaksi tulla sairaalaan läheisen ruokakaupan kautta – hän toi minulle joka ilta sosekeittoa ja annospuuroja.

Viikon sairaalassa olostani sain lähemmäs 400 euron laskun. Se on aika paljon hoidosta joka oli kiireistä, osin virheellistä tai vähintäänkin huolimatonta. Se on aika paljon öistä jotka nukuin jaetussa ja meluisassa huoneessa. Wc:stä ja suihkusta jonka jaoin tietääkseni seitsemän hengen kanssa (joka tapauksessa niin monen, että sinne joutui usein jonottamaan – vaikka sitten kirjaimellisesti p***** housussa, suoleni kun ei toiminut). Ruoasta, jota en suurimmaksi osaksi voinut syödä.

Näin ollen johtopäätös lienee valitettavan selkeä – terveydenhuollon resurssit ovat puutteelliset ja riittämättömät. Henkilökuntaa on liian vähän, tiedonkulku ja perehdyttäminen on puutteellista, työhyvinvoinnista tuskin huolehditaan parhain mahdollisin keinoin, lähellekään.

Terveydenhuollon asiakas on usein, itsestäänselvästi, sairas, mutta usein hän on myös väsynyt, usein ehkä peloissaan, usein heikoilla, usein tietämätön, usein avuton, joskus suorastaan epätoivoinen. Asiakkaan pitäisi voida luottaa saamaansa hoitoon ja kokea olevansa turvallisissa käsissä. Neuvojen ja ohjeiden tulisi olla konkreettisia ammattilaisen neuvoja (ei yhtäläläisiä netin informaatiotulvan kanssa). Vielä lyhyt esimerkki järjestelmän yhdestä ns. porsaanreiästä. Varasin alkutalvesta ajan terveyskeskuslääkärille saadakseni apua tuolloin jo pitkittyneeseen unettomuuteeni. Meillä ei ollut lääkärin kanssa yhteistä kieltä. En tiennyt pitäisikö nauraa vai itkeä, kyyneleet olivat kyllä lähempänä. Lääkäri ei ymmärtänyt mitä hänelle kerroin, enkä minä puolestani ymmärtänyt hänen ohjeistaan muuta kuin sen että Youtubesta löytyy hyviä metsä-aiheisia rentoutusvideoita. Poliitikot ovat viime aikoina puhuneet ulkomaisen työvoiman tärkeydestä sote-uudistuksessa. Ajatus on hyvä. Käytäntö oli ainakin tällä kertaa omalla kohdallani jotain aivan muuta.

Pahoittelen tekstin kriittisyyttä ja suoruutta. En varmasti ole ainoa kokemusteni kanssa, joten postauksen fokus ei ole siinä mitä minä olen kokenut vaan järjestelmän puutteissa. Ainoastaan kaunistelemattomalla puheella voi saada muutosta aikaan. Ja lopuksi – iso hatunnosto kaikille hoitajille: teette työtänne suuren resurssipulan alla, riittämättömällä palkalla.

Kiitos jo etukäteen omien kokemustenne jakamisesta kommenteissa – aihe on paitsi tärkeä myös mielenkiintoinen!

Puheenaiheet Terveys Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta

Tanssiaskeleita ja uusia taitoja – sinä täytit 10kk!

Pieni suuri ihmeeni täytti 10kk tällä viikolla! Ihmeellisiä ovat myös hänen uudet taitonsa. Viljamista on tullut kova poika kiipeilemään- hän kapuaa ylös kaikkea mahdollista vasten kuin pieni nokipoika konsanaan, ja on oppinut sen lisäksi myös konttaamaan portaat yläkertaan (äidin pienellä avustuksella toki). Erityisen hurmaava uusi taito on ollut tanssiminen, eli villi hytkyminen musiikin tahtiin ja pään ”moshaus” samanaikaisesti. Tässä toimii loistavana taustana mm. Aarne alligaattorin tunnusbiisi. Uusi villitys on myös polvillaan istuminen ja siinä kaiken mahdollisen touhuaminen. Viljami osaa nykyisin antaa ja ojentaa, ja on muutoinkin alkanut jo hiukan leikkimään tavaroilla sen sijaan että vaan viskoisi niitä ympäriinsä. Palikat löytävät jo osin tiensä oikeisiin koloihin lelulaatikoissa! Puhetta hän ymmärtää jo jonkin verran, ja reagoi mm. sanoihin ”odota”, ”kiitos”, ”ole hyvä”, ”anna hali”, ”äitille suukko”, ”anna äidille”, sekä ”ei”. Hän osoittelee esineitä ja asioita etusormellaan. Jokeltelu ja kaikenlainen ääntely saa uusia sävyjä päivittäin (meillä toistuu mm. tavut nam, tä, mämmä ja gängäng). Karkeamotoriikan ohella hienomotoriikka on viime aikoina kehittynyt – Viljami on mm. oppinut käyttämään lusikkaa niin että jotain päätyy välillä jopa suuhun saakka (pöydän ja lattian lisäksi). Pehmokirjan sivut kääntyvät jo sujuvasti. Pukemisessakin pikkuinen osaa jo hiukan avustaa mm. työntämällä pontevasti käsivarsia hihansuihin. Vauvauinnissa Viljami on sukeltanut hienosti ja polskinut vettä jaloillaan uitettaessa. Kotona rummut, sähköpiano ja kellopeli saavat ”kovaa kyytiä”päivittäin (ehkei mikään ihme, ottaen huomioon äidin ja isin musiikki- harrastuksen).

Päikkärit ovat typistyneet kaksiin noin puolitoistatuntisiin- ensimmäiset reporangan äidin vieressä sängyssä aamupäivisin, toiset iltapäivän vaunulenkillä. Hampaita on tullut alas kaksi, ja ylhäällä etuhampaiden alut jo tuntuvat. Luulen että hampaidenteko on tehnyt jonkin verran kipeää Viljamille ja osin vaikuttanut viime kuukausien iltojen ja öiden levottomuuteen. Avuksi olemme antaneet niin jääkaapissa viilennettyjä puruleluja kuin toisinaan Panadolia yötä vasten. Potalla istumista ollaan toistaiseksi vain ”kuivaharjoiteltu”.

Joulupukki toi Viljamin huoneeseen uutta ilmettä ja ihasteltavaa pallomeren ja tiipii-teltan muodossa. Lahjapaketeista kuoriutui myös Brion kävelykärry, jota vasten pikkuisemme jo suht sujuvasti käveleekin.

Parasta pojassani juuri nyt on hänen kanelisokerilta, vadelmalta ja toffeelta tuoksuva ihonsa, jo mainitut kaksi helmenvalkeaa hammasta puremassa niin taitavasti, loputon uteliaisuus ja into ympäröivää maailmaa kohtaan, maailman kauneimmat silmät jotka ovat yhä taivaansiniset, pumpulinpehmeät kaulani ympärille kietoutuvat pullerokädet, hassu kikatus ja käkätys ruusunpunaisesta suusta, sekä pakahduttava rakkaus jota lastani kohtaan tunnen. Olen ottanut kymmeniä ja taas kymmeniä- satoja – valokuvia kännykällä, mutta sydämellä vielä enemmän. Olen kirjoittanut muistiinpanoja jokaisesta kuukaudesta ja tallettanut ne huolella Muumi-vauvakirjaan. Olen kirjoittanut lastenrunoja joissa seikkailee Viljamin pehmot (kuten Liisi-siili, Hertta- hurtta, Maija- papukaija, Nelli- nalle, Elli- elefantti ja Huuhkaija- pöllö), meidän isi, ja tietenkin sankari itse. Kenties nämä päätyvät joskus kirjaksi saakka, kuka tietää. Voi, näitä aikoja ja tätä vuotta tulee joku päivä varmasti vielä ikävä!

Sumuinen ja väsymyksensekainen, ihana ja ihmeellinen, kropalle raskas, hassunhauska, kaiken mullistanut vauvavuosi alkaa lähestyä loppuaan. On monta asiaa mitä en etukäteen aavistanut, kuten imetyksen hankaluus ja kuukausitolkulla jatkuvat ”yöhulinat”. Itse vauvanhoito on kuitenkin ollut simppelimpää kuin odotin, ja mieli on päässyt jopa huomattavan helpolla (kroppaan verrattuna). 45- vuotiaana äitinä on maailmaa nähnyt ja kokenut jo niin paljon, etten missään nimessä ikinä koskaan haluaisi olla juuri nyt missään muualla kuin tässä. Summaan pian blogissani yhteen vauvavuoden rakkaimmat ja raskaimmat asiat!

Meillä kävellään pian, luulen. Ensimmäistä sanaakaan joudumme tuskin enää kauaa odottamaan. Mitähän uutta sitä itse on viime aikoina oppinut- hiljaiseksi vetää!

Ps. Olisi mielenkiintoista kuulla muiden ”kymppikuisten” olosta ja elosta, ja toki myös ihan kaikenikäisten vauvojen (ja vauvojen vanhempien) – kiittelen kommenteista jo etukäteen, ihanaa viikonloppua kaikille!

Puheenaiheet Oma elämä Lapset Vanhemmuus