En ole useinkaan ystävystynyt kovin itsestäänselvästi tai loogisesti. Parhaimmat ystäväni eivät ole olleet heitä, joilla on samanlainen elämäntilanne kanssani tai jotka ovat samanikäisiä kuin minä. He eivät myöskään, välttämättä, ole olleet kollegoitani tai opiskelukavereitani. He ovat niitä, joilla on samanlainen sielunmaisema kuin minulla. Heitä joiden kanssa on syntynyt selittämätön yhteys. Sekunneissa.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin Markusta. Markku oli portsari joka päästi minut baariin sisään alaikäisenä, koska hän näki ettei minusta olisi mitään harmia. Hän oli oikeassa. Saatoin juoda baarissa yhden tai kaksi siideriä, ja istua iltaa rauhaisasti yksin tai muutaman tuttavani kanssa. Vaihdoin silloin tällöin sanasen myös Markun kanssa, minkä seurauksena hänelle selvisi musiikki-harrastukseni, ja päädyin Markun tuolloin nelivuotiaan pojan piano-opeksi. Pian minusta tuli myös pojan lastenhoitaja (aika suuri luottamuksenosoitus). Joskus vietimme aikaa kolmestaan pojan kanssa nakkikeittoa syöden, joskus olimme Markun kanssa kahden- tuolloin hän kattoi pöytään sitruunateetä, patonkia ja valkosipulituorejuustoa. Jälkiruoaksi napsut konjakkia. Markun isän kuolinilmoitukseen valikoitui minun kirjoittamani runo. Meillä on Markun kanssa ikäeroa noin 25 vuotta ja välimatkaa on ollut vaihtelevasti 200-300 km. Silti olemme kaikkien näiden vuosien aikana nähneet silloin tällöin ja toivottaneet hyvät joulut joka vuosi. Kun vielä asuimme samalla paikkakunnalla sain Markulta joka joulu lahjaksi hänen itse puusepän taidolla tekemiään kauniita lastoja ja voiveitsiä.

Olen saanut muutaman läheisen ystävän oppilaistani. Nuorin heistä on ollut 9v., vanhin viisikymppinen, muutama siltä väliltä. Yhden oppilaani kanssa olemme tehneet duo-keikkaa kaksin, istuneet tapas-baareissa parantamassa maailmaa kera viinilasin, shoppailleet yhdessä samanlaisia vaatteita koska vaatemakumme on tismalleen samanlainen, nauraneet hysteerisinä ja kippurassa jutuille jotka ainoastaan me ymmärrämme, ja tehneet pitkiä kävelylenkkejä Pyynikinharjun upeissa maisemissa. Yhden oppilaani kanssa olemme käyneet karaokessa ja ulkona syömässä, pubissa kuuntelemassa jazz-musiikkia, sekä herkutelleet jäätelöllä kesähelteillä. Vaikka olemme nähneet vain muutamia kertoja olemme noiden kertojen aikana jakaneet suurimmat salaisuutemme ja synkimmät hetkemme. Koska jokin sanaton luottamus ja yhteys. Toisen oppilaani kanssa olemme käyneet kirjeenvaihtoa messengerissä milloin mistäkin, joskus kevyemmästä, joskus syvemmästä. Säännöllisesti jo kuuden vuoden ajan.

Olen saanut yhden läheisen ystävän pomostani ja yhden läheisen ystävän kanssani samaan hotelliin majoittuneesta etelänmatka-tuttavuudesta jota en ollut koskaan ennen matkaa tavannut. Nämä molemmat naiset ovat minua noin kymmenen vuotta nuorempia. Meitä yhdistää samanlainen elämänasenne, samankaltainen huumori, sekä samantyyppinen naiseus ja naisellisuus –  tiedättehän; rakkaus tuoksuja, meikkejä, kauniita vaatteita ja kenkiä, koruja ja miehiä (sinkku-aikoina) kohtaan.

Minulla on ollut elämässäni ajanjakso, kun muutin yhtäkkisesti ja kohtalon sanelemana yksin uudelle paikkakunnalle tuntematta sieltä entuudestaan ketään. Kuinka ollakaan, sain taloyhtiöstäni kuin hyvän haltijan taikasauvan heilautuksella kolme ihanaa ystävää (kaksi naista ja yhden miehen) joiden kanssa olimme kuin paidat ja peput useamman vuoden ajan. Meitä ei yhdistänyt ikä eikä ammatit tai edes harrastukset, vaan ennenkaikkea huumori ja halu nauttia elämästä. Teimme neljästään risteilyitä, kävimme pelaamassa tennistä, pystytimme kisastudioita milloin jääkiekon milloin euroviisujen merkeissä, järjestimme vaalivalvojaisia. Kesäisin teimme souturetkiä saareen kera eväiden  – tonnikalasalaattia ja termarikahvia – ja juhlimme juhannusta yhdessä (muistan vieläkin kuinka heitimme toinen toisemme ilkosillaan järveen yöttömän yön pikkutunneilla). Talvisin vietimme pikkujouluja porukalla. Joskus lauloimme yhdessä kovaan ääneen taloyhtiön pommisuojassa ettemme häiritsisi naapureita. Voi kuinka hauskaa meillä aina oli!

Opiskeluaikoina yksi läheisimmistä ystävistäni oli homoseksuaali mies. En tarkoita alleviivata tässä seksuaalista suuntautumista, mutta totean kuitenkin että kaikki tuntemani homo-miehet (heitä on paljon) ovat mielestäni kerrassaan hurmaavia tyyppejä! Jotenkin ja jostain syystä he ovat usein herkempiä, syvällisempiä, iloisempia ja positiivisempia kuin heteromiehet. Kyseisen opiskelukaverini kanssa olen käynyt varmasti elämäni syvällisimmät keskustelut. Meillä oli usein kesäisin tapana tehdä retkiä erääseen saareen, josta löytyi yleinen sauna. Saatoimme parantaa maailmaa saunan lauteilla usean tunnin ajan – arvioiden aina välillä toisten saunojien viehättävyyttä. Tämä jos jokin oli mielenkiintoista verrattuna naisten kanssa käytäviin keskusteluihin miesten ulkonäöstä!

Edelläkuvaamistani ystävyyksistä jokainen on säilynyt tähän päivään saakka ajatuksen tasolla ja sydämessä. Konkreettisesti ja käytännön tasolla, valitettavasti, kuitenkin vain muutama on kestänyt. Tähän on vaikuttaneet niin muutot, kiireet kuin muuttuvat elämäntilanteetkin, ja viimeisimpänä korona. Sittemmin sain lapsen, ja elämäni vauvan kanssa on pyörinyt kodin seinien sisällä entistä enemmän. Olen kohdannut elämäni suurimman yksinäisyyden. On ollut kovin yksinäistä tulla ensimmäistä kertaa äidiksi 44- vuotiaana. Tuttavissani saatika ystävissäni ei ole ketään vastaavassa elämäntilanteessa olevaa. Nuorimmat ystäväni elävät vielä (villiä) sinkkuelämää, vanhimmat ovat ohittaneet ns. ruuhkavuodet jo hyvä tovi sitten, ja keskittyvät nyt elämässään omien haaveiden toteuttamiseen vaikkapa intohimoisen harrastamisen tai aktiivisen matkailun muodossa. Työni on jo viimeiset kuusi vuotta ollut iltatyötä – olen itse töissä silloin kuin suurin osa ihmisistä, myös ystävistäni, on kotona. Työssäni en tapaa kollegoitani kuin joskus harvoin vilaukselta – useimmin olen toimipisteissä ylhäisessä yksinäisyydessäni (mistäköhän tuokin sanonta tulee). Nykyisiin naapureihin tutustuminen on suurelta osin jäänyt koronan vuoksi, vaikka ehdinkin jo kuluneena syksynä ideoimaan yhteisiä pikkujouluja ja lounasbrunsseja. Suurin osa naapureistamme on myös siinä mielessä eri tilanteessa kuin minä ja mieheni, että he ovat meitä ehkä kymmenisen vuotta nuorempia ja heillä on useampia lapsia.

Pidän itseäni ihmisläheisenä, avoimena, sosiaalisena ja empaattisena tyyppinä. Rakastan kosketusta, rakastan syvällisiä keskusteluita, rakastan olla kuuntelevana korvana. On outoa olla edelläkuvattua yksin. On outoa ja surullista tuntea yksinäisyyttä yhtäkkiä ja tämän ikäisenä. Mistä tämänikäinen (enää) löytää uusia ystäviä? Missä uusiin ihmisiin voi tutustua kun ei voi liikkua ja harrastaa vapaasti, vieläkään? Toisaalta vaikka voisikin, on minun tärkein ja aikaa vievin tehtäväni tällä hetkellä (ja vielä pitkään) olla äiti; viettää aikaa lapseni kanssa. Näitä asioita on miettinyt myös mieheni sillä hänkin on matkan varrella ”kadottanut” monia ystävyyksiä.

Se että tuntee suurta onnea jostain asiasta (monestakin) ei poissulje sitä että voisi tuntea suurta surua jostain toisesta.

Suomessa on paljon ihmisiä joiden kokema yksinäisyys on vielä paljon suurempaa, rankempaa ja kipeämpää kuin omani. Erityisesti näin joulun alla toivoisin että muistaisimme ihmisiä ympärillämme – emme lahjoilla, vaan läsnäololla ja läheisyydellä.

Ps. Onko ruudun toisella puolella kohtalotovereita – toisia keski-iässä itsensä yksinäiseksi kokevia?