Uskon korkeampaan voimaan – mutta en välttämättä sen määrittelemiseen

Muistan lapsena uskoneeni Jumalaan. Puhuin hänestä Rakkaana taivaallisena isänä. Muistan myös että äitini vei minut ja siskoni pyhäkouluun, ja opetti iltarukouksen. Itse asiassa rukouksia oli kaksi- toinen sänkyni yläpuolella olevassa posliinitaulussa lukeva Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi taivaaseen ota tykösi, ja toinen Minä lapsi pienoinen aamuin illoin rukoilen, pienet kädet yhteen liitän Taivaan Isää aina kiitän. Jälkimmäisestä tuli se rukous jonka luin sängyssäni joka ilta pitkälle teini-ikään saakka. Rukouksen lopuksi lisäsin siihen vielä aina joitain omia pyyntöjä ja kiitoksia. Usein pyysin suojelusta ja kaikkea hyvää läheisilleni. Ja aika usein sitä että matematiikan koe menisi hyvin (matematiikka oli itselleni ainoa vaikea aine koulussa käsityön ja tiettyjen palloilulajien lisäksi). Saatoin myös rukoilla etten saisi mahatautia, sillä se oli (ja on) ainoita juttuja mitä todella pelkään hämähäkkien lisäksi. Joskus muistan rukoilleeni muutoinkin kuin iltaisin, vaikkapa juuri silloin kun pelkäsin kovasti jotain. Muistan että rukoukset auttoivat; ne veivät pelon pois ja toivat rauhan, joskus suorastaan ihmeellisen sellaisen. Vielä muistan että kävimme silloin tällöin joulukirkossa, ja että kuuntelin yläaste-ikäisenä gospelmusiikkia ja osallistuin Maata näkyvissä- festivaaleille. Muistan että lapsenuskoni oli vahvaa ja muistan että uskoin myös ihmeisiin. Yritin joskus kävellä vetten päällä ja lentää (onneksi lentoyritys tapahtui talvella pehmeän hangen yläpuolella), sillä ajattelin että jos oikein kovasti uskoo johonkin niin se on mahdollista. Pikkuhiljaa kun lähestyin aikuisuutta aloin silloin tällöin kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa, ja iltarukouksetkin muuttuivat satunnaisiksi. Olen välillä miettinyt ettei mikään ole helpompaa kuin houkutella turvallisuushakuiset ihmiset uskomaan olevansa turvassa.

Kuitenkin olen myös aikuisena monesti tuntenut korkeamman voiman läsnäolon. Olen monissa asioissa luottanut korkeampaan voimaan. Ja koen monien asioiden tapahtuneen korkeamman voiman kautta. Aika usein olen pyytänyt ystävää lähettämään enkelin olkapäälleni sydänsurun tai muun kivun hetkellä. Joka kerta olen tuntenut nuo enkelit. Olen myös kohdannut elämässä(ni) monta ihmettä, joita ei voi selittää järjellä tai tieteellä. Raskaaksi tulemiseni (44-vuotiaana, ensimmäistä kertaa elämässäni) on yksi niistä. Raskaana ollessani luin joka ilta yhdeksän kuukauden ajan iltarukouksen jossa pyysin sikiölle suojelusta ja varjelusta. Joskus ristin käteni salaa yhteen jo nukkuvan mieheni käsiin. Saimme terveen vauvan. Sektiotani seurasi kuitenkin vakava komplikaatio, mikä olisi voinut (hoitamattomana) olla jopa hengenvaarallinen. Rukoilin sairaalassa ollessani monta kertaa päivässä että parantuisin. Ja parannuinhan minä. Aika usein elämäni aikana olen rukoillut myös muiden ihmisten paranemisen puolesta. Ystäväni, joka sairastui aivokasvaimeen kolmekymppisenä. Äitini, jonka leikkaus aikoinaan epäonnistui ja hän joutui teho-osastolle käyden lähellä kuolemaa. Muistan tuolloin isäni (joka on ehkä vähiten uskonnollinen tuntemani ihminen) kävelleen illalla minun ja siskoni huoneeseen sanoen: ”Oletteko jo rukoilleet iltarukouksen? Voisitte rukoilla että äiti paranisi”. Reilu viikko sitten rukoilin mieheni äidin puolesta, kun hänen leikkauksessaan tapahtui hengenvaaraan ja teho-osastolle johtanut hoitovirhe. Tuolloin myös mieheni rukoili, ainoita kertoja aikuisiällään. Heikolla hetkellä moni meistä rukoilee – tämä kertonee jonkinlaisesta uskosta korkeampaan voimaan.

Kaikki ihmiset joiden puolesta olen rukoillut ovat selvinneet. Toki maailmassa on paljon sairauksia ja onnettomuuksia kohdanneita ihmisiä, jotka eivät selviä- rukouksista huolimatta. Vielä maailmassa on paljon pahaa ja mustaa, mitä on vaikea ymmärtää uskoen samanaikaisesti korkeampaan voimaan.

Joka tapauksessa minä uskon. Uskoni on ennenkaikkea tunne, ei järkiperäinen asia. Tunne lohdusta, tunne turvasta, tunne suojeluksesta, tunne johdatuksesta, tunne rakkaudesta, tunne ihmeestä. En kuitenkaan (enää) koe tarvetta määritellä mikä minun korkeampi voima on. En myöskään koe tarvetta lokeroida uskoani, tai allekirjoittaa kaikkia jos suurintakaan osaa kirkon opeista tai toimintatavoista. Usko- tai uskomattomuus- on mielestäni hyvin henkilökohtainen asia. Usko myös on ja saa olla omannäköistä.

Minun uskoni on vahvimmillaan silloin kun katson lapseni mustikansinisiin silmiin – niihin, jotka ovat kuin enkelin. Myös minä aion opettaa lapselleni iltarukouksen, kuten oma äitini opetti aikoinaan minulle. Mitä lapseni rukouksellaan tekee, sen hän saa itse päättää. Äitinä haluan kuitenkin tarjota lapselleni kaikki mahdollisuudet elämänpolun pehmentämiseen. Omaa polkuani on pehmentänyt usko siihen, etten ole yksin. Usko itseäni suurempaan, suojelevaan voimaan.

Kaikkea tässä elämässä ei tarvitse selittää järjellä. Eikä se mitä sydän sanoo, uskoo ja tuntee ole koskaan väärin.

Ps. Minkälaisia teidän korkeammat voimat ovat – ne jotka tuovat voimaa, rauhaa, lohtua ja luottamusta – ja minkälaisissa tilanteissa olette itse tunteneet korkeamman voiman läsnäolon?

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Sinä täytit 3kk – ja äiti tuntee sinut jo niin hyvin että uskaltaa antaa muutaman vinkin vauva-arkeen!

Kirjoitin blogissani noin 1,5 kuukautta sitten postauksen siitä, kuinka jokainen päivä pikkuvauvan kanssa on kuin pyörremyrsky, vuoristorata-ajelu tai pyykinpesukoneen linkousohjelma. Noista ajoista ollaan päästy jo eteenpäin siihen pisteeseen, että meillä seilataan pääosin leppeässä tuulessa, yksittäisiä puhureita lukuunottamatta. Halusin koota tähän postaukseen pieniä vinkkejä jotka ovat meillä auttaneet vauva-arkeen, toivoen niistä olevan jotain hyötyä myös muille:

Suosin korvikeruokinnassa öisin pieniä 2dl:n tetroja (vaikka ne ovatkin toki suhteessa hiukan litran tölkkejä kalliimpia), sillä tuolloin pystyy useammin käyttämään jo valmiiksi huoneenlämpöistä maitoa eikä maidon lämmitykseen kulu aikaa. Tetrat ovat minulla valmiina makkarimme viereisessä wc:ssä, kuten myös kylmälaukku avattujen tetrojen säilyttämistä varten. Annan yö-maidot vauvalle makuuhuoneessa hämärässä yövalossa- mieheni ei tähän useinkaan herää sillä näillä vinkeillä ruokailu sujuu sutjakkaasti ilman suurempia itkuja (eikä vauva- tai äiti- virkisty liikaa). Meillä on yöruokinnan suhteen sellainen työnjako, että minä syötän arki-yöt ja mies hoitaa viikonloput – tämä on mielestäni reilua ja kohtuullista. Oma unentarpeeni on aina ollut iso, ja olen myös erittäin herkkä-uninen; miehen apu on sen vuoksi ollut korvaamatonta. En usko että kenenkään kroppa, päästä puhumattakaan, kestää univelkaa loputtomiin. Suosittelen siis jakamaan vastuuta mahdollisimman paljon, mahdollisuuksien mukaan.

Sukulaiset ja ystävät tulevat ymmärrettävästi innoissaan katsomaan uutta perheenjäsentä, mikä onkin ihanaa. Vinkkini vierailuihin on se, että vieraat tuovat ”kastettavat” itse tullessaan (äidin keittäessä kahvit.) Kun vauva on aivan pieni on myös mielestäni suotavaa ettei vierailut kestä tuntikausia – jokainen pikkuvauvan vanhempi tietää miten tärkeitä päivärutiinit ovat vauvalle, ja niiden rikkoutuessa menee koko loppupäivä helposti päin prinkkalaa väsyneen ja/tai hälinästä&muutoksista stressaantuneen vauvan kanssa. Pidempiin vierailuihin ja yhdessäoloon löytyy ihan varmasti aikaa myöhemmin.

Pikkuvauvan ja lemmikin hoito samanaikaisesti (puolison ollessa töissä) ei ole tehtävä helpoimmasta päästä, jos edes mahdollinen. Tämä on asia mikä pääsi yllättämään itseni. Meidän Olivia-chihu on kiltti tyttö eikä hänestä ole vauvalle mitään vaaraa, mutta luonnollisesti hänkin kaipaa huomiota, seuraa, silityksiä ja pissatuksia. Huomionarvoinen seikka on myös se, että vauvan (puru)leluja, tutteja ja tuttipulloja löytyy välillä väistämättä lattioilta ja sohvilta, ja niiden suojaamiseksi lemmikiltä täytyisi olla silmät selässä (vähintään). Luonnollisesti koira myös haukkuu milloin mitäkin, ja hyvin usein tuo haukku on meillä osunut samanaikaisesti vauvan unien kanssa. Niinpä annoin Olivian muutamaksi viikoksi hoitoon vanhemmilleni, mikä oli todellinen pelastus niin omille hermoilleni kuin varmasti myös koiran hyvinvoinnille.

Vielä olen oppinut sen, että vauvaa ei ole jokaisesta kitinästä tai suuremmastakaan itkusta tarpeen tai edes järkevää ottaa syliin. Aamuisin teen usein niin, että laitan herättyämme vauvan hetkeksi sitteriin jonkin mukavan katsottavan/kuunneltavan kanssa (Kari Kiituri heliumpallo sekä Muumisoittorasia ovat meillä olleet kova sana ilahduttamisessa ja auttaneet vauvaa viihtymään hetken itsekseen) jotta saan itse keitettyä kahvit (huom! keitin kannattaa ehdottomasti ladata tai ladatuttaa valmiiksi) ja käytyä wc:ssä. Päiväunille (sekä myös vaunulenkki- unille) kannan pikkuisen vasta kun hän on silminnähden väsynyt ja jo nukahtamaisillaan- tuolloin nukutukseksi riittää tutti suuhun, käsi hetkeksi rinnalle ja sanat: äiti on tässä, nuku vaan. Sama rituaali toimii myös yöllisissä heräilyissä kunhan niihin ehtii reagoida ennen itkun yltymistä. Näillä keinoin meidän ei ole missään kohtaa tarvinnut sen kummemmin nukutella tai hyssytellä vauvaa. Apua on varmasti ollut myös vauvan nukkumapaikan (makuuhuoneemme) hiljaisuudesta ja hämäryydestä, sekä unipesästä (jonka sisällä meillä on vielä toistaiseksi ollut myös unipussi mahdollisimman pesämäisen tunnelman luomiseksi). Pikkuisemme nukkuu tällä hetkellä jo lähes yhtenäisiä öitä.

Pulauttelun suhteen olen oppinut sen, että vaipanvaihto kannattaa tehdä ennen syöttöä tai jos syötön jälkeen niin mahdollisimman vähillä nosteluilla ikäänkuin liu’uttaen puhdas vaippa vauvan alle. Syöttöä kannattaa tauottaa – olen viime päivinä saattanut syöttää yhtä pullollista jopa tunnin ajan, antaen loppumaidot sylin sijaan sitterissä. Hyvät röyhtäytykset vauva pystyasennossa ovat toki myös tärkeät. Syötön jälkeen on luonnollisesti hyvä pitää vauvalla mahdollisimman liikkumattomat asennot, ei lennätysleikkejä tms. Myös innostamista on hyvä välttää – ei siis liian iloista, inspiroivaa ja ihanaa äitiä heti syötön jälkeen lähietäisyydelle (been there done that) 🙂 Nämä asiat ovat varmasti monelle itsestäänselvyyksiä, eivätkä toki mitään omia keksintöjäni; Google tietää. Rehellisyyden nimissä on vielä sanottava, että meillä kyllä pulautellaan edelleen ja välillä reilustikin – yllämainituista vinkeistä on kuitenkin ollut apua.

En itse ihan hirveästi pidä siitä, että jonkin raskaan asian edessä lohdutamme toisiamme sanoin: ajan kanssa helpottaa. Aika – tulevaisuuden ajatteleminen – kun ei mitään auta juuri siihen hetkeen. Jos esim. töissä on raskasta joka päivä, ei ajatus lomasta auta konkreettisesti yhtään mitään. Tai kun läpikäy sydänsurua ei juuri sen hetken tuskassa lohduta yhtään ajatus siitä kuinka ”aika parantaa haavat”. Näin ollen myöskään vauva-arjen pyörteisiin tai joka päivä toistuvaan univelkaan ei varsinaisesti ole apua ajatuksesta, että pian/joskus helpottaa. Sen voin kuitenkin sanoa, että olen itse huomannut selkeän eron arjen sujumisessa parin viime viikon aikana – vauvan lähestyessä kolmen kuukauden ikää. Opin itse koko ajan lisää, ja myös vauva oppii, kasvaa sekä kehittyy jatkuvasti. Se auttaa.

Sensijaan se mistä pidän ja mihin vakaasti uskon on se, että äidin kannattaa vauva-arjessa seurata ennenkaikkea omia vaistojaan sekä vauvan viestejä- ei sitä mitä neuvolassa tai yleisissä keskusteluissa (tai nimeltämainitsemattomassa blogissa 🙂 ) sanotaan. Uskon myös vauvantahtisuuteen – meillä mennään kaikissa yllämainituissa asioissa vauvan tahdin mukaan (ei kellon tai mikä vielä ”pahempaa” ns. lukujärjestysten mukaan). Vielä olen kaiken väsymyksen ja kaaoksen keskellä yrittänyt pitää mielessä ajatuksen kaikkein tärkeimmästä: siitä, että muistaa nauttia oman rakkaan lapsen läheisyydestä, ihmeellisyydestä ja kasvusta. Nämä hetket ovat ohikiitäviä. Minun tärkein tehtäväni äitinä ei kuitenkaan ole suorittaa vauvan hoitoa täydellisesti, vaan rakastaa lastani.

Antaa sija onnen tunteelle. Joka päivä.

Ps. Mitkä ovat teidän parhaat vinkit pikkuvauvan syöttöihin, nukkumiseen, rauhoittumiseen, pulautteluun ja ylipäätään vauva-arjessa selviytymiseen?

Puheenaiheet Oma elämä Lapset Vanhemmuus