Rumimmat ja kauneimmat koskaan kuulemani rumat ja kauniit sanat – muistutuksena sanojen voimasta

Olen kuullut elämässäni paljon rumia sanoja. Onneksi olen kuullut paljon myös kauniita sanoja. Eräs henkisesti väkivaltainen miesystäväni sanoi minulle (nauraen kun itse itkin) ettei minun kuulu loukkaantua hänen sanomistaan rumista sanoista sillä ”ne ovat vain sanoja”. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, ei rumat eikä kauniit, sillä niillä on uskomaton voima, hyvässä ja pahassa. Sanat voivat jättää sydämeen ikuisen muistijäljen (siinä missä vaikkapa mustelmat iholla haalenee pois tai lahjaksi annettua materiaa ei enää hetken päästä muista). Sanat voivat vaikuttaa paljon siihen mitä itsestämme uskomme. Ne voivat antaa valtavasti voimaa- tai aiheuttaa valtavasti tuhoa. Siksi haluan kirjoittaa tämän postauksen. Olen kuullut osan allamainituista sanoista vuosikymmeniä sitten. Ja muistan ne vieläkin.

Nämä saivat minut itkemään:

Vitun huora, saatanan apina, paskaläjä ja voisit vetää jojoon itsesi. Laitan tämän järkyttävän rimpsun heti alkuun jotta saan sen pois alta. Nämä inhottavat sanat olen kuullut entiseltä miesystävältäni, muiden muassa- lista on niin pitkä että valitsin tähän vain ”parhaat palat”. Henkinen (ja fyysinen) väkivalta parisuhteissa on yleistä, ja minulla on kokemusta molemmista. Olen kirjoittanut aiheesta myös laulun Ei rakkaus mee näin. Laulun sanoissa sanotaan mm. ”Jokaisen uuden alun olet rikkonut, selän takana mustaksi maalannut, heikoimmalla hetkellä kauas pois kadonnut, 110 rumaa sanaa mulle sanonut, enkä vain voi enää unohtaa. Ei rakkaus mee näin, sen kuuluu parantaa, tukea, kantaa, suojaa antaa. Ei rakkaus mee näin, sen kuuluu vahvistaa, sen kuuluu lohduttaa, ei toista musertaa”. Rumat sanat ei kuulu rakkauteen. Rakkaan ihmisen sanomana ne satuttaa enemmän kuin kenenkään toisen. On käsittämättömän vaikea ymmärtää miten ihminen jota itse rakastaa voi ja haluaa satuttaa niin kovin?

Sulla on kyllä aika iso nenä ja sillä toisella oli sentään tissit. Oman ulkonäön arvostelu tuntuu tuskin kenestäkään hyvältä. Kaikkein koviten se kolahtanee silloin, kun arvostelu osuu ns. herkkään kohtaan; asiaan, mistä tuntee jo muutenkin epävarmuutta. Olen saanut ”sukurasituksena” en niin siron nenän – äitini mielestä se tosin on ”kaunis kreikkalainen nenä”, mutta siskoni kanssa vitsailemme joskus olevamme ”vesinokkaeläimiä”. Joka tapauksessa olen aikoinaan suorastaan inhonnut nenääni ja muistan ikuisesti tuon kuulemani kommentin nenäni koosta. Satuin vielä kuulemaan sen murrosiän muutenkin herkässä vaiheessa, ja tuolloin se todella satutti. Nuorena naisena tunsin myös epävarmuutta ja huonommuutta siroista rinnoistani, jopa siinä määrin että koitin toisinaan peitellä niitä uimarannalla tai poikaystävieni edessä. Niinpä juurikin poikaystävän kommentti siitä kuinka hänen entisellä tyttöystävällään ”sentään oli tissit” on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Voiko mistään tulla pahempi mieli kuin suorasta palautteesta koskien sitä, ettei ole riittävä omalle kumppanilleen (ja vieläpä verraten siihen kuinka aiempi kumppani oli parempi)?

Voisit kyllä vähän katsoa peiliin ennenkuin lähdet ulos ja tuo mekko ei sovi sinun ikäisellesi. Myös pukeutumisen arvostelu voi satuttaa, sillä vaatteet ovat osa ihmisen identiteettiä ja minuutta, eivät ”vain vaatteita” (näin on ainakin omalla kohdallani). Nämä kaksi kommenttia olen saanut kuulla täysin ventovierailta ihmisiltä ja ne loukkasivat kyyneliin saakka. Olen tarkka pukeutumisestani ja haluan korostaa sillä naisellisuuttani. Omasta mielestäni ikä ei myöskään liity mitenkään siihen miten on ”soveliasta” pukeutua. Tuntui pahalta, että herätin (ilmeisesti) muissa ihmisissä jotain sellaisia mielikuvia mitä en halunnut herättää. Tuntui pahalta että yritykseni näyttää kauniilta ja naiselliselta käännettiin päinvastaiseksi – ja, haluttiin ilmeisesti tarkoituksella, jostain syystä, loukata (mitenkään muutoin en pysty ymmärtämään tuollaisten kommenttien laukomista ventovieraalle).

Voisit keskittyä opettamiseen. Tämän kommentin olen kuullut oppilaani äidiltä, jonka mies oli (kuulema) rakastunut minuun ja kertonut sen vaimolleen. Minulla ei ollut tuohon tilanteeseen (tai ”rakastumiseen”) osaa eikä arpaa. En ollut ollut kyseisen miehen kanssa missään tekemisissä koulujuttujen ulkopuolella, eikä hän luonnollisestikaan ollut koskenut minuun pikkusormellansakaan. Toki hänen lähettämänsä rakkauskirjeet olin joutunut vastaanottamaan, ja reagoimaan niihin mahdollisimman neutraalisti ja hienotunteisesti. Jokainen minut tunteva tietää, että työmoraalini on tosi korkea. Teen työtäni sydämellä ja todellakin siihen ”keskittyen” (usein liikaakin). Muistan kuin eilisen päivän kuinka tuon kommentin kuullessani (nainen tuli kertomaan sen minulle kasvokkain luokkahuoneeseen oppilaiden lähdettyä) kuumat kyyneleet alkoivat samantien vieriä poskiani pitkin siinä määrin että pystyin niiden lomasta ainoastaan sopertamaan ”voisitko lähteä pois”. Taisin itkeä luokkahuoneessa noin tunnin naisen poislähtemisen jälkeen. Minusta tuntui erityisen pahalta myös se, että sain syytöksen asiasta missä en millään tavoin ollut syyllinen.

Lauluesityksesi oli kulahtanut. Tämän kommentin luin netin keskustelupalstalta osallistuttuani The Voice of Finlandiin (kutsuttuna). Kommentti tuntui pahalta sen vuoksi, että siinä ei annettu (rakentavaa) kritiikkiä laulutavastani-, taidostani- tai äänestäni, vaan kuvailtiin esiintymistäni adjektiivilla jonka tarkoitus oli luultavastikin nimenomaan ja ainoastaan aiheuttaa pahaa mieltä. Kappelevalintani oli Pave Maijasen Ikävä, yksi hienoimmista ja tyylikkäimmistä kappaleista ikinä, enkä usko lookinikaan olleen millään tavoin ”kulahtanut”. Myös laulusuoritukseni uskon olleen jotain muuta kuin kulahtanut. Musiikki on itselleni elämän tärkeimpiä asioita ja laulu instrumenttina on hyvin henkilökohtainen. Olin ylittänyt yhden suurimmista peloistani kilpailuun osallistuessani. Kun sohaistaan itselle jotain tärkeää ja suurta, se satuttaa.

Ymmärrän miksi sinua on lyöty. Tämä kohta ei juuri selittelyitä kaivanne. Voiko toiselle ihmiselle enää kamalammin sanoa?

Nämä sanat puolestaan ovat antaneet voimaa (heikolla hetkellä), valaneet uskoa omaan itseen, ja vaikuttaneet elämänkulkuuni ja onnellisuuteeni jopa merkittävällä tavalla:

Sinä säteilet puhdasta enkeli-energiaa. Tämän kommentin olen saanut Youtube- videooni koskien esikoissinkkuani. Jos jostain ihmisestä voi sanoa kauniisti on se esimerkiksi juuri noin. Tuota myös olen aina toivonut; että säteilisin vähintäänkin hyvää energiaa.

Olet ollut meidän lapselle tosi tärkeä. Nämä sanat olen kuullut useaankin kertaan oppilaideni vanhemmilta, ja joka kerta ne koskettavat syvästi. Jos jotain haluan opena olla niin juurikin tärkeä. Erityisen kaunista tärkeänä oleminen on silloin kun sitä voi olla lapselle.

Jos voisin niin rakentaisin täältä sillan luoksesi. Meistä suurimmalla osalla on luultavasti ollut joskus jonkinlainen ”risteily-romanssi”, niin minullakin. Kyseinen mies asui Ruotsissa, ja risteilyn jälkeen hän kirjoitti minulle kirjeen missä oli paljon muutakin kaunista, mutta erityisesti mieleeni painui tämä: joku tahtoi rakentaa sillan maasta toiseen päästäkseen luokseni.

Olet opettajuuteni esikuva. Näin minulle sanoi entinen oppilaani, joka opiskelee parhaillaan itse luokanopettajaksi. Amen ja kiitos!

Tässä liikkeessä on monta kaunista asiaa, mutta sinä olet niistä kaikkein kaunein. Nämä sanat kuulin opiskelu-aikoina kun olin kesätöissä toinen toistaan kauniimpia esineitä myyvässä käsi- ja taideteollisuusmyymällässä. Sanat lausui minulle ranskalainen, ehkä noin seitsemänkymppinen herrasmies. Ja kyllä, muistan ne vieläkin! Naisen ulkonäköä voi kehua monin sanoin, mutta tuo lause pääsee ehdottomasti omaan top- kolmoseeni!

Sinulla on ihana asenne vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään. Tämä on kommentti blogini lukijalta, ja se kosketti minua kovin. On ihanaa saada kehuja jostain itselle oikeasti tärkeästä. Minulle on tärkeää edes yrittää toimia jonkinlaisena esimerkkinä positiivisesta elämänasenteesta.

Vaikutat todella mukavalta ja fiksulta ihmiseltä ja olet varmasti täydellinen äiti lapsellesi. Myös tämä on kommentti blogini lukijalta, ja se sai minut itkemään liikutuksesta. Elin tuolloin pikkuvauva-arjen raskainta vaihetta imettämiseen liittyvien hankaluuksien keskellä. Nuo pienet mutta suuret sanat antoivat juuri tuolla hetkellä voimaa jaksaa eteenpäin.

Toivottavasti myös sinulla on syli johon voit mennä. Tällaisen kommentin minulle kirjoitti eräs opiskelu-aikojeni opettaja luettuaan jonkin muistaakseni henkiseen kasvuun liittyvän opintotehtäväni. Olin kirjoittanut tehtävässä mm. siitä, miten tärkeää empatia ja toisten ihmisten auttaminen minulle on, ja kuinka haluaisin sulkea syliini jokaisen jollain tapaa kärsivän ja lohduttaa. Muistan kuinka aikoinaan lentoemännäksi hakiessani sain pääsykokeiden psykologisista testeistä persoonani kuvaukseksi ”aito auttaja”. Minulle on tosiaan läpi elämäni ollut tyypillistä halu auttaa muita, joskus ehkä liikaakin, ja joskus ehkä oman itseni kustannuksella. Sen vuoksi opettajani sanat tuntuivat erityisen herätteleviltä ja koskettavilta.

Sinä ansaitset hyvää. Tämä liittyy edelliseen kohtaan. On ihanaa – ja tärkeää – kuulla ansaitsevansa hyvää. Erityisen tärkeitä nuo sanat ovat olleet itselleni kuulla silloin kun olen elänyt väkivaltaisissa parisuhteissa.

Oli ihana kuulla ääntäsi. Nämä ovat mielestäni yhdet kauneimmista sanoista ikinä.

Tulen tälle kurssille takaisin sitten kun Päivi palaa äitiyslomalta. Olen opettajana tunnollinen ja ajattelen oppilaitani paljon. Ajattelen paljon myös sitä, etten tuottaisi heille pettymystä. Äitiysloman kynnyksellä tunsin huolta siitä, muistavatko he minut vielä lomani jälkeen. On ihana kuulla olevansa oppilailleen tärkeä ja erityislaatuinen. Jopa korvaamaton.

Olet mieletön mimmi! On mielestäni enemmän ja eri asia sanoa ”olet mieletön mimmi!” kuin vaikkapa ”olet tosi kiva”(vaikka toki jälkimmäinenkin on mukava kuulla). Eräs ystäväni sanoo minua toistuvasti ”mielettömäksi mimmiksi”, ja joka kerta saan noista sanoista voimaa. Kerran ne lausui minulle eräs aikuinen, miespuolinen oppilaani saaden minut todella tuntemaan (onnellisuuden lisäksi) että olen mieletön!

Kiitos kun kirjoitat. Tämän kommentin olen saanut blogini lukijalta. ”Kiitos” on ihana sana, jota ihmiset (Suomessa) käyttävät mielestäni aivan liian harvoin. Kirjoitan blogiani ilmaiseksi, sydän verellä ja sielu auki, käyttäen tähän paljon aikaa joka viikko. Siksi ”kiitos” toi kyyneleet silmiin.

Viljamilla on äitinsä pusuhuulet. Ensinnäkin on kiva kuulla, että huuleni ovat jonkun mielestä pusu- sellaiset. Toisekseen on aivan ihanaa, että pojassani on jotain minua muistuttavaa.

Olet tärkeä. Mikä sen ihanampaa – ja tärkeämpää – kuin olla tärkeä jollekin. Sydämessäni läikähtää aina nuo sanat kuullessani. Ne tuovat merkitystä omaan elämään.

Minä tykkään sinusta. Jollekin ”minä tykkään sinusta” saattaa kuulostaa arkipäiväiseltä tai jopa tyhjänpäiväiseltä, mutta minusta noissa sanoissa kiteytyy oleellinen lyhyesti mutta ytimekkäästi! Erityisen ihanalta nuo sanat tuntui kun ne lausui minulle aikuinen oppilaani (nainen) täysin spontaanisti tunnin jälkeen, selkeästikin sanomaansa tarkoittaen. Opena saa usein kuulla kehuja vaikkapa juurikin opetus-tyylistään, mutta harvemmin lämpimistä tunteista joita oppilailla on itseä kohtaan.

Minä rakastan sinua. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että en ole ihan hirveän usein kuullut näitä sanoja elämässäni. Ne ovat jossain määrin vaikeita myös minulle ja miehelleni, mutta – haluan oppia ja opettelen. Ne ovat maailman kauneimmat sanat, jotka toivat minulle suuren voiman kuullessani ne mieheni suusta kun olin surkeana sairaalassa sektio-kompliaaktioni jälkeen (erossa lapsestani). Viljamille, pikkuiselleni, sanon ne joka päivä niin monta kertaa etten pysy laskuissa mukana.

… sekä kaikki lapseni kujertelut joista en vielä ymmärrä yhtään mitään mutta jotka vaikuttavat rakkaudentunnustuksilta!

Mietitään sitä miten toinen toisillemme puhutaan. Sanotaan hyvää, kaunista ja tärkeää aina kun voidaan (ja myöskin ennenkuin on liian myöhäistä) – ja lasketaan kymmeneen ennenkuin sanotaan mieleen tullut paha: se voi jäädä toisen sydämeen koko loppuelämäksi. Kuten sanomamme hyväkin.

Puheenaiheet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Minä suojelen sinua kaikelta – paitsi että aina en pysty. Kuinka elää (mahdollisimman) huoletonta vanhemmuutta?

Kirjoitin raskaana ollessani postauksen otsikolla ”kaunis, hyvä, ihana raskaus” syystä että halusin tietoisesti korostaa kaikkea sitä mikä raskaudessa voi mennä hyvin – netissä ja yleisessä keskustelussa kun huonot puolet ja riskit tuppaa korostumaan (varsinkin omalla kohdallani, kuuluinhan 44- vuotiaana moniin riskiryhmiin). Nyt mieleni tekee kirjoittaa saman positiivisen näkökulman postaus arjesta pikkuvauvan äitinä, sekä vanhemmuudesta ylipäätään. Siitä miten elää huolien täyteisessä maailmassa (mahdollisimman) huoletonta vanhemmuutta. En halua kirjoittaa univelasta ja väsymyksestä, en imettämisen hankaluudesta, enkä huolista vauvan kehityksen ja kasvun suhteen (vaikka ne ovatkin olleet osa myös omaa vanhemmuuttani). Kirjoitan tämän tekstin myös itselleni. Heti ensi alkuun totean, että keskustelupalstat on paikka mistä kannattaa pysyä kaukana niin raskausaikana kuin lapsen synnyttyäkin. Itse en sairaalasta kotiutumisemme jälkeen heti malttanut olla googlaamatta kaikkea mahdollista- nyt olen tajunnut sen olleen virhe jota ei (pääsääntöisesti) kannata tehdä. Netin informaatiotulva on valtava, ja sillä saa helposti päänsä ja mielensä (huolesta) sekaisin, varsinkin jos henkilökohtaista kokemusta tietyistä asioista ei ole. Näkeekö lapsi normaalisti, kuuleeko hän hyvin, onko katsekontakti riittävä ja oikeanlainen, viihtyykö hän sylissä riittävästi, onko motorinen kehitys normaalia, kasvaako hän tarpeeksi, onko pulauttelu liiallista ja merkki sairaudesta ja niin edelleen. Tuossa kysymyksiä joita pyörittelin itse päässäni yhteisen elämämme ensi viikkoina ja kyllä, olin usein huolesta sekaisin, suorastaan peloissani. 3kk neuvolan jälkeen, kun lapsemme todettiin kaikin puolin terveeksi ja hyvinvoivaksi, päätin yksinkertaisesti lopettaa googlaamisen. Tein tietoisen päätöksen siitä, etten enää murehdi yhtään mitään, vaan aloitan lapsestani iloitsemisen ihan oikeasti. Olenhan itse kirjoittanut monesti blogissani siitä kuinka asioiden etukäteen murehtiminen ei auta mitään, vaan päinvastoin syö ajan kaikelta siltä ilolta ja onnelta minkä ansaitsemme tuntea. Myös lapsi ansaitsee vanhemman joka on iloinen ja huoleton, sekä suhtautuu luottavaisin mielin lapsen kehitykseen ja ylipäätään tulevaan. Jos jokin myöhemmin meneekin vikaan on huolen aika vasta kyseisellä hetkellä, ei aiemmin.

Tiedän kyllä, kuten varmaan jokainen meistä, mitä voin itse tehdä lapseni hyvinvoinnin eteen jo sikiövaiheesta eteenpäin. Tuohon tietämykseen, kuten myös kaikkiin mahdollisiin äidinvaistoihin, on syytä luottaa. Paljon on kuitenkin sellaista mitä en voi tehdä. Lapselleni saattaa tulevaisuudessa tulla sairauksia, allergioita, tai vaikkapa oppimisen haasteita joille en vanhempana voi yhtään mitään. Viimeksi mainittu asia on ajankohtainen koulujen juuri päätyttyä. Olen itse ollut lapsena kympin tyttö, jolle koulu oli aina helppoa ja joka kahmi niin stipendejä kuin hymytyttöpatsaitakin. Oman lapseni koulupolku ei välttämättä ole samanlainen- hän ei välttämättä opi ja oivalla kuten äitinsä, ja syitä voi olla monia. On tärkeää oppia hyväksymään oman lapsen ainutlaatuisuus ja erityislaatuisuus. Vasta oman lapsen saatuani olen alkanut kyseenalaistamaan monien stipendien antamisperusteita, sekä ylipäätään lasten kouluarvosanojen painottamista (vaikka olenkin itse aikoinaan työskennellyt luokanopettajana 11 vuotta). Miten pahalta voikaan tuntua lapsesta joka yrittää tosissaan ja parhaansa, muttei silti saa koskaan stipendiä tai koskaan kiitettävää arvosanaa? Miten sydäntäsärkevää on miettiä lasta joka kenties pienessä mielessään alkaa yhdistää omaa arvoaan ja arvokkuuttaan arvosanoihinsa? Eläköön kaikki koulut joissa jaetaan stipendejä myös muin kuin arvosana-perustein, ja eläköön kaikki opettajat, valmentajat ja vanhemmat jotka näkevät lapsensa jonain aivan muuna kuin numeroina.

Olen toisinaan tuntenut huolta jo nyt siitä, jos lastani kiusataan koulussa, tai siitä jos hän ei saa ystäviä. Mieheni on rauhoitellut minua sanoin ”ei tietenkään kiusata” ja ”tottakai saa”. Nuo rauhoittelut saattavat kuulostaa vain helpoilta sanoilta, mutta toisaalta elämässä aika moni asia sujuu itsestään ja luonnostaan hyvin, omalla painollaan. Onneksi (koulu)kiusaamisesta ja sen ehkäisystä puhutaan koko ajan enemmän ja näkyvämmin, ja asiaan myös panostetaan tuntuvammin. Onneksi uskon oman lapseni (kuten ihmisistä suurimman osan) olevan huipputyyppi, jonka kyllä toiset huipputyypit löytävät.

Tältä sivuraiteelta takaisin ihanaan, hyvään ja kauniiseen vauva-arkeen. Todellakin, meillä arki on helpottunut joka päivä, ihan joka päivä. Opin itse äitinä koko ajan lisää ja lapseni oppii lisää. Tähän mennessä hän on mm. oppinut vuorokausirytmin ja nukkuu lähes yhtenäisiä öitä, hän on oppinut pitämään itse tuttipullosta molemmin käsin kiinni, ja hän on oppinut kääntyilemään lattialla ja tarttumaan esineisiin, sekä kujertelemaan ihastuttavasti ollen selkeästikin tyytyväinen elämäänsä. Vauvamme ei enää juurikaan itke ”huutoitkua” (muuta kuin säikähtäessään, tai jos väsymys menee yliväsymyksen puolelle), mikä on tietenkin ollut helpottavaa meille vanhemmille. Se mitä itse olen oppinut vauvan viestien tulkitsemisen lisäksi on juurikin rento ja positiivinen suhtautuminen äitiyteen ja vauva-arkeen. En enää murehdi enkä googlaa, vaan nautin ja iloitsen. Koti saa olla enemmän tai vähemmän rempallaan, ja ruoaksi kelpaa einekset ihan hyvin. Ai niin, lopetin myös imetyksen sillä lapseni antoi siitä selvän viestin alkaessaan imemisen sijaan itkeä rinnalla. Koin että päätös oli tuossa kohtaa varsin helppo tehdä- samalla sain yhden stressin aiheuttajan karistettua hartioiltani. Vielä olen oppinut sen, että niin ihanaa kuin vauvan ihastelu onkin, koen voimaantumista (myös) kaikista pienistä omista hetkistä – kauppareissuista, jutteluista ystävän kanssa, lehden lukemisesta häiriöttä parvekkeella, kasvonaamiosta saunan lauteilla, ja niin edelleen. Pienet omat hetket pois vauva-arjesta ovat oiva keino saada mieli huolivapaaksi.

On tärkeää puhua vanhemmuuden haasteista ja vaikkapa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. On kuitenkin tärkeää puhua myös kaikesta siitä mikä voi mennä hyvin ja kivuttomasti. Olen joskus lukenut ettei pikkuvauvan äiti ehdi käydä edes suihkussa tai että univelka on täysin kestämätöntä. Itse olen kokenut suihkussa käymisen olevan järjestelykysymys, ja vaikka yöuni jäisikin liian lyhyeksi ja katkonaiseksi, olen itse usein jatkanut sitä aamupäiväunilla sängyssä vierekkäin lapseni kanssa- tänäänkin kahteentoista saakka! Välissä olen toki syöttänyt, vaihtanut vaippaa ja vähän seurustellutkin. Helpotusta lapsi-arkeen saa sillä, että hyödyntää kaiken mahdollisen tuen, avun ja vastuun jakamisen (toisilla tähän on toki mahdollisuuksia toisia enemmän) – sillä, että uskaltaa antaa lapsensa välillä myös toisten käsiin. Itse olen monesti vauva ojossa miestäni vastassa kun hän palaa töistä, ja mieheni teini-ikäinen poika on toisinaan syöttänyt vauvan antaen meille mahdollisuuden tehdä muuta sillä välin. Ja – vaari lupasi hoitaa Viljamia juhannuksena kun olemme porukalla mökillä, jotta äiti voi rentoutua 🙂

Lasta ei voi suojata kaikelta maailman pahuudelta- mutta omasta kodista voi tehdä lapselle turvapaikan. Myös äidin ja isän keskinäinen rakkaus voi olla osa lapsen turvasatamaa. Asioista voi opetella huolehtimaan terveen järjen ja luottamuksen säestyksellä- ei olemaan niistä (vain) huolissaan.

Äidit ovat varmaan aina hiukan sydän syrjällään lapsensa vuoksi, kuten laulussakin todetaan. Onneksi kuitenkin myös äitiydessä elämän kolme suurta pätee ja riittää: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Ps. Mitä ajatuksia ylläkirjoittamani, ja vanhemmuus ylipäätään, teissä herättää?

Puheenaiheet Mieli Lapset Vanhemmuus