Sinä täytit 3kk – ja äiti tuntee sinut jo niin hyvin että uskaltaa antaa muutaman vinkin vauva-arkeen!

Kirjoitin blogissani noin 1,5 kuukautta sitten postauksen siitä, kuinka jokainen päivä pikkuvauvan kanssa on kuin pyörremyrsky, vuoristorata-ajelu tai pyykinpesukoneen linkousohjelma. Noista ajoista ollaan päästy jo eteenpäin siihen pisteeseen, että meillä seilataan pääosin leppeässä tuulessa, yksittäisiä puhureita lukuunottamatta. Halusin koota tähän postaukseen pieniä vinkkejä jotka ovat meillä auttaneet vauva-arkeen, toivoen niistä olevan jotain hyötyä myös muille:

Suosin korvikeruokinnassa öisin pieniä 2dl:n tetroja (vaikka ne ovatkin toki suhteessa hiukan litran tölkkejä kalliimpia), sillä tuolloin pystyy useammin käyttämään jo valmiiksi huoneenlämpöistä maitoa eikä maidon lämmitykseen kulu aikaa. Tetrat ovat minulla valmiina makkarimme viereisessä wc:ssä, kuten myös kylmälaukku avattujen tetrojen säilyttämistä varten. Annan yö-maidot vauvalle makuuhuoneessa hämärässä yövalossa- mieheni ei tähän useinkaan herää sillä näillä vinkeillä ruokailu sujuu sutjakkaasti ilman suurempia itkuja (eikä vauva- tai äiti- virkisty liikaa). Meillä on yöruokinnan suhteen sellainen työnjako, että minä syötän arki-yöt ja mies hoitaa viikonloput – tämä on mielestäni reilua ja kohtuullista. Oma unentarpeeni on aina ollut iso, ja olen myös erittäin herkkä-uninen; miehen apu on sen vuoksi ollut korvaamatonta. En usko että kenenkään kroppa, päästä puhumattakaan, kestää univelkaa loputtomiin. Suosittelen siis jakamaan vastuuta mahdollisimman paljon, mahdollisuuksien mukaan.

Sukulaiset ja ystävät tulevat ymmärrettävästi innoissaan katsomaan uutta perheenjäsentä, mikä onkin ihanaa. Vinkkini vierailuihin on se, että vieraat tuovat ”kastettavat” itse tullessaan (äidin keittäessä kahvit.) Kun vauva on aivan pieni on myös mielestäni suotavaa ettei vierailut kestä tuntikausia – jokainen pikkuvauvan vanhempi tietää miten tärkeitä päivärutiinit ovat vauvalle, ja niiden rikkoutuessa menee koko loppupäivä helposti päin prinkkalaa väsyneen ja/tai hälinästä&muutoksista stressaantuneen vauvan kanssa. Pidempiin vierailuihin ja yhdessäoloon löytyy ihan varmasti aikaa myöhemmin.

Pikkuvauvan ja lemmikin hoito samanaikaisesti (puolison ollessa töissä) ei ole tehtävä helpoimmasta päästä, jos edes mahdollinen. Tämä on asia mikä pääsi yllättämään itseni. Meidän Olivia-chihu on kiltti tyttö eikä hänestä ole vauvalle mitään vaaraa, mutta luonnollisesti hänkin kaipaa huomiota, seuraa, silityksiä ja pissatuksia. Huomionarvoinen seikka on myös se, että vauvan (puru)leluja, tutteja ja tuttipulloja löytyy välillä väistämättä lattioilta ja sohvilta, ja niiden suojaamiseksi lemmikiltä täytyisi olla silmät selässä (vähintään). Luonnollisesti koira myös haukkuu milloin mitäkin, ja hyvin usein tuo haukku on meillä osunut samanaikaisesti vauvan unien kanssa. Niinpä annoin Olivian muutamaksi viikoksi hoitoon vanhemmilleni, mikä oli todellinen pelastus niin omille hermoilleni kuin varmasti myös koiran hyvinvoinnille.

Vielä olen oppinut sen, että vauvaa ei ole jokaisesta kitinästä tai suuremmastakaan itkusta tarpeen tai edes järkevää ottaa syliin. Aamuisin teen usein niin, että laitan herättyämme vauvan hetkeksi sitteriin jonkin mukavan katsottavan/kuunneltavan kanssa (Kari Kiituri heliumpallo sekä Muumisoittorasia ovat meillä olleet kova sana ilahduttamisessa ja auttaneet vauvaa viihtymään hetken itsekseen) jotta saan itse keitettyä kahvit (huom! keitin kannattaa ehdottomasti ladata tai ladatuttaa valmiiksi) ja käytyä wc:ssä. Päiväunille (sekä myös vaunulenkki- unille) kannan pikkuisen vasta kun hän on silminnähden väsynyt ja jo nukahtamaisillaan- tuolloin nukutukseksi riittää tutti suuhun, käsi hetkeksi rinnalle ja sanat: äiti on tässä, nuku vaan. Sama rituaali toimii myös yöllisissä heräilyissä kunhan niihin ehtii reagoida ennen itkun yltymistä. Näillä keinoin meidän ei ole missään kohtaa tarvinnut sen kummemmin nukutella tai hyssytellä vauvaa. Apua on varmasti ollut myös vauvan nukkumapaikan (makuuhuoneemme) hiljaisuudesta ja hämäryydestä, sekä unipesästä (jonka sisällä meillä on vielä toistaiseksi ollut myös unipussi mahdollisimman pesämäisen tunnelman luomiseksi). Pikkuisemme nukkuu tällä hetkellä jo lähes yhtenäisiä öitä.

Pulauttelun suhteen olen oppinut sen, että vaipanvaihto kannattaa tehdä ennen syöttöä tai jos syötön jälkeen niin mahdollisimman vähillä nosteluilla ikäänkuin liu’uttaen puhdas vaippa vauvan alle. Syöttöä kannattaa tauottaa – olen viime päivinä saattanut syöttää yhtä pullollista jopa tunnin ajan, antaen loppumaidot sylin sijaan sitterissä. Hyvät röyhtäytykset vauva pystyasennossa ovat toki myös tärkeät. Syötön jälkeen on luonnollisesti hyvä pitää vauvalla mahdollisimman liikkumattomat asennot, ei lennätysleikkejä tms. Myös innostamista on hyvä välttää – ei siis liian iloista, inspiroivaa ja ihanaa äitiä heti syötön jälkeen lähietäisyydelle (been there done that) 🙂 Nämä asiat ovat varmasti monelle itsestäänselvyyksiä, eivätkä toki mitään omia keksintöjäni; Google tietää. Rehellisyyden nimissä on vielä sanottava, että meillä kyllä pulautellaan edelleen ja välillä reilustikin – yllämainituista vinkeistä on kuitenkin ollut apua.

En itse ihan hirveästi pidä siitä, että jonkin raskaan asian edessä lohdutamme toisiamme sanoin: ajan kanssa helpottaa. Aika – tulevaisuuden ajatteleminen – kun ei mitään auta juuri siihen hetkeen. Jos esim. töissä on raskasta joka päivä, ei ajatus lomasta auta konkreettisesti yhtään mitään. Tai kun läpikäy sydänsurua ei juuri sen hetken tuskassa lohduta yhtään ajatus siitä kuinka ”aika parantaa haavat”. Näin ollen myöskään vauva-arjen pyörteisiin tai joka päivä toistuvaan univelkaan ei varsinaisesti ole apua ajatuksesta, että pian/joskus helpottaa. Sen voin kuitenkin sanoa, että olen itse huomannut selkeän eron arjen sujumisessa parin viime viikon aikana – vauvan lähestyessä kolmen kuukauden ikää. Opin itse koko ajan lisää, ja myös vauva oppii, kasvaa sekä kehittyy jatkuvasti. Se auttaa.

Sensijaan se mistä pidän ja mihin vakaasti uskon on se, että äidin kannattaa vauva-arjessa seurata ennenkaikkea omia vaistojaan sekä vauvan viestejä- ei sitä mitä neuvolassa tai yleisissä keskusteluissa (tai nimeltämainitsemattomassa blogissa 🙂 ) sanotaan. Uskon myös vauvantahtisuuteen – meillä mennään kaikissa yllämainituissa asioissa vauvan tahdin mukaan (ei kellon tai mikä vielä ”pahempaa” ns. lukujärjestysten mukaan). Vielä olen kaiken väsymyksen ja kaaoksen keskellä yrittänyt pitää mielessä ajatuksen kaikkein tärkeimmästä: siitä, että muistaa nauttia oman rakkaan lapsen läheisyydestä, ihmeellisyydestä ja kasvusta. Nämä hetket ovat ohikiitäviä. Minun tärkein tehtäväni äitinä ei kuitenkaan ole suorittaa vauvan hoitoa täydellisesti, vaan rakastaa lastani.

Antaa sija onnen tunteelle. Joka päivä.

Ps. Mitkä ovat teidän parhaat vinkit pikkuvauvan syöttöihin, nukkumiseen, rauhoittumiseen, pulautteluun ja ylipäätään vauva-arjessa selviytymiseen?

Puheenaiheet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Imettäminen, luonnollista mutta intiimiä – ja jokaisen oma asia

Imettäminen on mielestäni maailman luonnollisimpia asioita. Se on myös maailman kauneimpia asioita. Vielä se on- minulle– yksi maailman henkilökohtaisimpia ja intiimeimpiä asioita.

Eräs ystäväni aloitti viisi viikkoa esikoisensa syntymän jälkeen opiskelut. Samasta syystä heillä annettiin koko ajan imetyksen ohessa myös korviketta sekä pumpattua maitoa, ja imetys lopetettiin kokonaan kolmen kuukauden jälkeen. Ystäväni opiskelun tuoreena äitinä mahdollisti hänen miehensä työ, joka oli tuolloin joustavaa ajoiltaan ja tapahtui kotona. Ystäväni kertoi, että hän sai perheensä ratkaisusta osakseen aimo määrän syyllistämistä, myös ja jopa lääkäreiden taholta- heidän mielestään ystäväni oli itsekäs. Toisen lapsen saadessaan ystäväni ei imettänyt lainkaan syystä että hän sai erittäin kivuliaan rintatulehduksen. Syyllistämistä seurasi jälleen.

Minulle itselleni imetys on ollut hankalaa heti lapseni syntymästä alkaen (kuten olen blogissani aiemmin kirjoittanut). Osa-syynä tähän on ollut sektiokomplikaationi, minkä vuoksi en viikon sairaalassa olon aikana pystynyt imettämään lastani juuri lainkaan. Maidon tulo siis alkoi niukkana ja on ollut sitä koko ajan aina tähän hetkeen saakka (synnytyksestä on nyt kulunut noin kolme kuukautta). Lisäksi olen koko ajan tarvinnut imetyksen avuksi rintakumia, mikä puolestaan on aiheuttanut hankalat ja epämukavat imetysasennot. Lapsen riittävän ravinnonsaannin turvaamiseksi olemme koko tämän ajan antaneet hänelle myös korviketta sekä pumpanneet maitoa (öisin hän on alun jälkeen saanut vain korviketta pumpatun maidon ohessa, tämä ajan säästämiseksi sekä riittävien yöunien turvaamiseksi). Meillä, varsinkin minulla, on mennyt päivittäin aikaa tähän ”maitorumbaan” aivan kohtuuttoman paljon – ensin lapsi rinnalla noin 30min-60min, sen jälkeen pullomaito + röyhtäytykset noin 30min., tämä noin kuusi kertaa joka päivä. Päälle vielä pumppailut joihin on mennyt ehkä tunti päivässä. Ajankulun lisäksi maitorumba on aiheuttanut lihassärkyjä ja henkistä stressiä.

Miksi olen imetystouhuun kuitenkin lähtenyt? Pääosin sen vuoksi, että joka paikassa törmää siihen kuinka tärkeää nimenomaan äidinmaito on lapselle- mikään muu ravinto ei (kuulema) ole yhtä ravitsevaa, ja mikään muu kuin imettäminen ei (kuulema) luo yhtä hyvää pohjaa äidin ja lapsen kiintymyssuhteelle. Ja, tottakai, olen halunnut tarjota lapselleni mahdollisimman ravitsevaa ruokaa, ja tottakai tekisin mitä tahansa jotta hän kiintyisi minuun. Aikamoisen paineen nuo suositukset ja ohjeistukset siis aiheuttavat. Imetyksen tärkeyttä on puollettu myös sillä, että se ”auttaa äitiä karistamaan raskauskilot”. No, omalla kohdallani raskauskiloja tuli nolla, päinvastoin laihduin raskauden aikana noin 12 kiloa. Synnytyksen jälkeen vaa’an lukema on jämähtynyt joka päivä melkein grammalleen samaan lukemaan (vaikka olen imettänyt – ja syönyt terveellisesti ja käynyt lenkillä päivittäin).

On paljon naisia jotka eivät pysty itse valitsemaan sitä voivatko he imettää lastaan vai eivät. Maitoa ei heru (riittävästi) kaikilta, tai syynä imetyksen mahdottomuuteen voi olla jokin terveydellinen seikka. Toisaalta on myös paljon naisia jotka valitsevat korvikkeen imetyksen sijaan, ja heillä on siihen painavat – ja henkilökohtaiset- syyt. Tämän vuoksi toivoisin ettei imetyksen tärkeyttä korostettaisi niin paljon kuin sitä tällä hetkellä tunnutaan korostettavan niin yleisissä ohjeistuksissa kuin keskusteluissakin. Joillekin imettäminen on kuin uskontoon verrattavissa oleva asia, kuten edellämainittu ystäväni osuvasti sanoi. Kuitenkin elämä olisi paljon inhimillisempää ja reilumpaa meille kaikille jos voitaisiin ajatella – monesta muustakin asiasta kuin imetyksestä- että se on ja saa olla ihmisen henkilökohtainen valinta, eikä niitä valintoja voi arvottaa keskenään. Jos voitaisiin ajatella että asioita voi tehdä eri tavoin- ja silti aina yhtä ”hyvin”. Jos voitaisiin ajatella että meistä jokainen on oman elämänsä ja omien valintojensa suhteen kaikkein paras asiantuntija.

Olen itse ollut onnekas siinä, että minua ei ole neuvolassa painostettu imetykseen. Päinvastoin terveydenhoitaja on lähes jokaisen imetykseen liittyvän keskustelumme ohessa kysynyt ”onko sinulla itselläsi siis toive imetyksestä?”. Tuolla kysymyksellä hän on oletettavasti halunnut herätellä minua sen suhteen, että päätös on omani, enkä ole velvoitettu imettämään minkään ulkoapäin tulevan paineen vuoksi. Ehkä hän on myös nähnyt kasvoiltani sen henkisen kuorman mitä imetyksen hankaluus on minulle aiheuttanut. Mieheni on nähnyt tuon kuorman vielä paremmin- onhan hän ollut vierelläni ne lukemattomat kerrat kun olen nälkäänsä itkevä lapsi sylissäni vuodattanut lohduttomia kyyneleitä sopertaen samalla ”miksi tämä on näin vaikeaa” tai ”ei kukaan voi pystyä tällaiseen”.

Niin, kumpi on tärkeämpää äidin ja lapsen kiintymyssuhteelle: imettäminen- vaikka sitten poissaolevana, ärtyisänä ja uupuneena- vai korvikkeen antaminen virkeänä ja hyvinvoivana, samalla kertoen lapselle ääneen kuinka paljon häntä rakastaa? Ja- onhan lapsi myös pulloruokinnassa iholla ja lähellä. Tai- takaako todella ainoastaan rintamaito lapsen riittävän hyvän ja terveellisen ravinnon; kuinka monta täysin tervettä ja onnellista ns. korvikelasta maapallolla kuitenkin on?

Luulen että imetyksen suhteen eletään meillä tällä hetkellä lopun alkua. Vauva on alkanut osoittaa rinnalla ollessaan yhä useammin ja enemmän stressaantumisen merkkejä. Hänen stressinsä siirtyy luonnollisesti heti ja automaattisesti minuun. Stressin seurauksena maitoa tulee todennäköisesti entistä niukemmin. Alan myös olemaan aika todella väsynyt jatkuviin lihaskipuihin, ja siihen että suuri(n) osa päivästä kuluu hankalissa asennoissa olemiseen. Olen myös väsynyt arpomaan ja tuntemaan syyllisyyttä siitä ”saanko” lopettaa imettämisen vai en. Ajattelen yhä enemmän ja enemmän niin, että pääasia on kuitenkin se että lapsi saa ravintoa, oli se sitten korviketta tai rintamaitoa, riittävästi. Se, että hän on onnellinen ja hyvinvoiva. Se, että äitinsä on myös onnellinen ja hyvinvoiva. Minua hymyilyttää jo nyt kun mietin mihin kaikkeen ihanaan, iloiseen, onnelliseen ja rakkaudelliseen meillä jääkään aikaa sitten kun lopetan imetyksen.

Imettävä äiti on muuten mielestäni aivan erityisen kaunis. Minusta on ihanaa että monet äidit imettävät lapsiaan julkisesti kahviloissa, turuilla ja toreilla- siinä ei ole mielestäni mitään väärää tai häiritsevää, ei sitten yhtään mitään. Kuitenkaan, en itse koskaan voisi tehdä niin. Minulle on alusta saakka ollut itsestäänselvää että imetän ainoastaan yksin tai mieheni läsnäollessa. Minulle itselleni, henkilökohtaisesti, imettäminen on niin herkkä ja intiimi asia. Näin erilaisia me ihmiset olemme. Ja juuri näin erilaisia me saamme olla.

Ps. Imettäminen on itselleni itse asiassa niin henkilökohtainen ja intiimi asia että tämän postauksen kirjoittaminen jopa hiukan ärsytti ja arvelutti. Haluan kuitenkin kirjoittaa asioista jotka koen tärkeiksi ja joista haluan herättää keskustelua, ja sekä saada että antaa vertaistukea. Mitä ajatuksia teissä heräsi?

Puheenaiheet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään