En ole itse tuntenut – tai ainakaan tunnistanut- itsessäni synnytyksen jälkeistä ns. babybluesia, eli ”normaalia” voimakkaampaa herkistymistä ja/tai masentuneisuutta. Sensijaan monenlaista tunteiden kirjoa olen kyllä tuntenut ja joukkoon on mahtunut myös raskaita tuntemuksia. Omalla kohdallani raskaat tunteet ovat liittyneet lähinnä fyysiseen väsymykseen sekä imetyksen hankaluuteen. Haluan kirjoittaa näistä ei niin vaaleanpunaisista tuntemuksista syystä että uskon niiden koskettavan monia vastasyntyneiden äitejä (toki myös isejä).  Neuvolassa kuten yleisessä keskustelussakin puhutaan aika vähän äidin henkisestä hyvinvoinnista ja ennenkaikkea siihen liittyvistä haasteista synnytyksen jälkeen. Eräs lukijani toivoikin minun kirjoittavan postauksen näihin asioihin liittyen.

Babybluesin kuten myös varsinaisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kokemiseen voi vaikuttaa hyvin moni asia. Sille voi altistaa mm. äidin aiemmin kokema masennus, vaikeasti sujunut raskaus sekä myös ja ennen kaikkea muutokset hormonitoiminnassa. Toisaalta masentuneeseen mielialaan ei välttämättä ole mitään erityistä syytä tai aiheuttajaa. Kaikki nämä ovat asioita joihin äiti ei itse voi vaikuttaa. Masennuksen tunteet voivat yllättää rankkuudellaan ja olla suorastaan lamaannuttavia. Asiaa ei luonnollisesti helpota se että elämä vastasyntyneen kanssa on raskasta ihan jo itsessään mm. toistuvien yöllisten heräämisten vuoksi. Itse kuvittelin alkuun isyysloman olevan minulle ja puolisolleni jotenkin romanttista ja auvoista aikaa, mutta se on kyllä ollut jotain ihan muuta – räpiköintiä ja väsymyksen sekaista selviytymistä päivä kerrallaan. Vauvamme on pääosin hyväntuulinen ja nukkuukin ilmeisesti keskivertoa hiukan paremmin, mutta silti yöstä toiseen jatkuvat pätkittäiset unet kirjaimellisesti raastavat hermoja. Valvominen öisin ja pimeään aikaan ei ole luonnollista. Luulen sen myös olevan hiukan raskaampaa näin päälle nelikymppisen elimistölle kuin mitä se ehkä on kymmenen tai parikymmentä vuotta nuoremmalle.

Kuten alussa totesin, imettäminen on meillä ollut kaikkea muuta kuin ruusunpunaa- ihan suoraan sanottuna se on ollut helvetin raskasta (lievemmin en asiaa voi ilmaista vaikka inhoankin kiroilemista, varsinkin julkisesti/muiden ihmisten seurassa). Tästäkin asiasta puhutaan mielestäni liian vähän. Maitoa ei tule (ainakaan suihkuamalla) kaikilta, vauvan imeminen voi tehdä todella kipeää, ja imetys voi muutoinkin olla monista syistä haastavaa. Itselläni jo lähtökohdat imetykseen olivat huonot syystä että sektio-komplikaationi erotti minut vauvasta synnytyksen jälkeen neljäksi vuorokaudeksi. Tämän vuoksi maitoa on itselläni erittynyt koko ajan niukanpuoleisesti. Lisäksi vauvan oli alkuun hankala saada rinnasta hyvää imuotetta, ja imeminen on myös tehnyt itselleni kipeää. Rintakumi on auttanut edellämainittuihin asioihin, mutta toisaalta myös hankaloittanut imetystä kumin irrotessa toistuvasti pois paikaltaan. Imetys onnistuu tällä hetkellä vain istuma-asennossa imetystyynyn kanssa, sillä makuulla tai kyljellä vauvan potkut tekevät kipeää leikkauksen jäljiltä vielä aralle vatsalleni. Tässäkin asennossa joudun kuitenkin käsilläni tukemaan ja auttamaan vauvaa, minkä seurauksena hartiat ja lapani ovat päivittäin tulessa. Tähän kun lisää vielä toistuvan käsikäyttöisellä rintapumpulla pumppaamisen (sähköiseen emme ainakaan vielä ole halunneet sijoittaa) on noidankehä lihaskipujen suhteen aika lailla valmis. Imetys on siis meillä ollut konkreettisesti hikeä ja kyyneleitä (veri sentään puuttuu vielä, lieneekö ajan kysymys milloin nännit menevät vereslihalle?) Luonteeni lujuus ei kuitenkaan ole sallinut minun antaa periksi ja luovuttaa, ainakaan vielä. Toiveeni imetyksestä on suuri myös sen vuoksi, että saan siinä olla lapseni kanssa lähekkäin ja ihokontaktissa – synnytyksen jälkeisinä päivinä kun emme tilani vuoksi pystyneet kokemaan läheisyyttä. Kysyin imetykseen apua eräänä päivänä Imetyksen tuki ry:n chatista, josta sainkin paljon konkreettisia vinkkejä. Kuitenkin nuo vinkit (kuten vaikkapa ”nänninkohottimen” askartelu lääkeruiskusta) tuntuivat lähinnä lisätyöltä tilanteessa jossa koen jo muutenkin olevani täystyöllistetty, minuuttiaikataulutettu ja lopenuupunut (varsinkaan jaksaakseni askarrella erilaisia apuvälineitä tai opetella uusia ja taas uusia kikkakolmosia.) Muutoin kaipaan kyllä vertaistukea imetyksen haasteisiin – jotain mikä oikeasti helpottaisi (ei aiheuttaisi lisätyötä), joten otan kommentteja aiheesta vastaan lämmöllä!

Koen olevani onnekas siinä suhteessa, että omalla kohdallani mitkään edellä mainitsemani negatiiviset tunteet eivät ole kohdistuneet vauvaan (mikä sekin olisi täysin luonnollista ja ymmärrettävää). Vauvaa kohtaan tunnen väsyneenä ja turhautuneenakin vain puhdasta, kärsivällistä ja lempeää rakkautta. Koen että hän yrittää parhaansa niin nukkumisen (vauvathan eivät vielä tunnista vuorokausirytmiä) kuin vaikkapa maidon imemisenkin suhteen. Koen että hän yrittää auttaa minua parhaansa mukaan kaikessa missä pystyy. Lapsemme on sinnikäs, hyvää tarkoittava ja viaton. Hän on myös jotain mitä olen toivonut koko tähänastisen elämäni. Ehkä kärsivällisyyteni ja rakkauteni on ääretöntä osin senkin vuoksi.

Olen onnekas myös siinä suhteessa että mieheni auttaa minua parhaansa mukaan- imuroi, tekee ruokaa, antaa vauvalle öisin korviketta jotta saisin itse nukuttua edes yhden hiukan pidemmän pätkän, hieroo kipeitä hartioitani ja käyttää koiran ulkona. Olemme hyvä tiimi vauva-arjen pyörittämisessä. Silti on selvää että nyt jos koskaan parisuhde tarvitsee hoitamista. Tai tarvitsisi, jos sille löytyisi jostain aikaa. Olemme yrittäneet vauvan nukkuessa nipistää pieniä hetkiä toisillemme halein, suukoin ja vaikka hätäisinkin yhdessä nautituin kahvikupposin. Kumpikaan silti tuskin tuntee juuri nyt olevansa millään tavoin kaikista parhain kumppani tai puoliso. Itse olen suuren osan päivästä kireä kuin viulunkieli, ja lisäksi kuljen ympäriinsä tukka pystyssä, paita maitotahroissa ja silmänaluset mustat kuin pandalla – asia mikä harmittaa, sillä minulle on aina ollut tärkeää olla naisellinen ja huoliteltu, ihan jo oman itsenikin takia. Tunnen huonommuutta paitsi toistuvasta ärtyneisyydestäni (vaikkakin ymmärrän sen olevan suora ja inhimillinen seuraus univelasta) myös nuhjuisesta fyysisestä olemuksestani.

Haluan tämän kirjoituksen myötä toivottaa kaikille pikkuvauvojen äideille kovasti voimaa, tsemppiä ja ennenkaikkea armollisuutta omaa itseä kohtaan. Hyvä äiti voi olla monella tapaa- hyvä äiti voi olla omalla tapaa. Kaikkea, jos juuri mitään, ei tarvitse tehdä ns. yleisten ohjeiden tai suositusten mukaisesti. Uskon vahvasti ajatukseen siitä että jokainen äiti on oman lapsensa paras asiantuntija- jo lapsen vauva-ajoista saakka. On myös täysin ok ja ymmärrettävää olla väsynyt ja/tai masentunut- enemmän tai vähemmän, tai vielä enemmän. Väsymyksellä ja masennuksella on aina tärkeä viesti, jota pitää kuunnella eikä koskaan ohittaa. Oma vinkkini vauva-arjen ei niin vaaleanpunaisiin tai jopa tummanpuhuviin hetkiin on pyytää ja ottaa vastaan kaikki mahdollinen apu mitä saatavilla on. Itse kävin juttelemassa sektio-traumastani neuvolapsykologin kanssa, mikä auttoi todella paljon. Olen myös jakanut niin pieniä kuin suurempiakin raskaus- ja vauva-arjen murheita (toki myös iloja) luottoystäväni kanssa – häneltä saamani tuki ja vinkit ovat olleet korvaamattomia. Äitiäni olen pyytänyt tuomaan ruokaa pakastimeen, vaippoja vauvalle, sekä kauratyynyn kipeille hartioilleni. Oman jaksamiseni rippeiden kannalta on myös ollut ehdottoman tärkeää nukkua päiväunia aina kun vaan suinkaan mahdollista, ihan aina. Ja käydä lenkillä raittiissa ulkoilmassa päivittäin. Vielä itseäni on auttanut ajatus siitä, että kaikki nyt raskaalta tuntuva on kuitenkin vain väliaikaista, suorastaan ohikiitävää. Raskaiden hetkien vastapainoksi olen etsinyt iloa pienistä asioista- lapseni mustikansinisten silmien tuijottelusta hukkuen niihin pidempään kuin vain hetkien ajaksi, kastekimpun kukkien valinnasta, vaunulenkeistä kevätauringon jo lämmittäessä ihoa tuoden toivoa energisemmistä ja valoisammista päivistä.

Kannan sylissäni elämäni suurinta lahjaa. En vaihtaisi sekuntiakaan. En yhtään vaaleanpunaista mutten sinistäkään hetkeä.

Ps. Mitkä on teidän parhaat vinkit vauva-arjessa jaksamiseen?