Naiseudesta ja naisen kehonkuvasta (raskauden tai muun kehollisen muutoksen jälkeen)
Seurustelin aikoinaan miehen kanssa, joka ei missään nimessä olisi antanut minun laittaa nettiin tämän postauksen kaltaisia kuvia itsestäni. Hän näki minut – naiset yleensäkin- objekteina, joita miehillä on oikeus esineellistäen katsoa. Hänen mielestään naisellinen pukeutumistyylini oli ”huorahtava”, ja hänen mielestään mies saa mennä yksin baariin mutta nainen ei (kyse on suomalaisesta miehestä, eli millään kulttuuri-erolla näkemyksensä ei ollut selitettävissä). Hän ei myöskään hyväksynyt jos postasin Facebookiin iloisen bikinikuvan etelänmatkalta. Hänen kaltaisiaan miehiä on valitettavan paljon, vaikka elämme 2021 vuotta jolloin olisi jo korkea aika naisten ja miesten väliselle tasa-arvolle. Mies saa näyttää paljasta pintaa ilman että häntä kutsutaan ”mieshuoraksi”, tai että paljaasta pinnasta ylipäätään ajatellaan mitään negatiivista. Nainen hyvin usein ei.
Toki minulla itsellänikin oli hiukan kynnystä laittaa nettiin itsestäni alusvaate-kuvia (sinänsä hassua, sillä pystynhän kuitenkin ihan avoimesti olemaan rannalla tai uimahallissa uikkareilla), mutta se johtuu ainoastaan siitä inhimillisestä epävarmuudesta mitä 45-vuotias juuri synnyttänyt nainen vartalostaan tuntee. Kuitenkin postauksen otsikon ollessa mitä on koen että juuri nämä kuvat sopivat tähän sisältöön parhaiten. Haluan myös omalta osaltani taistella sitä vastaan ettei nainen voisi esiintyä samoin kuin mies- tai ettei nainen voisi olla kaikkein luonnollisimmillaan myös kaikkein kaunein ja puhtain. Yritän ja haluan taistella naisten esineellistämistä vastaan. Vielä haluan taistella niitä älyttömiä ulkonäkö-kriteereitä vastaan jotka kohdistuvat usein nimenomaan naisiin. Harmaantunut ja vatsakas mies on charmikas- harmaantunut ja vatsakas nainen ”rupsahtanut”. Ei näin, eihän? Tämän postauksen kuvat olen ottanut kännykän etukameralla itselaukaisimella ilman mitään kuvanmuokkausta. Ehostus on tehty niin kiireessä kuin vain vastasyntyneen äiti voi tehdä, liivit ovat imetysliivit, eikä alushousut nekään mitään parempaa Seppälää. Tällainen minä olen juuri nyt. Tällaista on elämäni juuri nyt.
Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogissani pariin otteeseen aiemminkin, ja myös kertonut nuoruudestani jolloin esineellistin itsekin itseäni (antamalla miehille luvan tehdä niin). Elin ulkonäkökeskeistä elämää, pidin tiukalla kontrollilla kiinni hoikkuudestani, ja olin jossain määrin riippuvainen siitä huomiosta mitä fyysisellä olemuksellani miehiltä keräsin. Kuitenkin olen tuolloinkin pohjimmiltani ollut herkkä ja syvällinen nuori nainen joka on etsinyt ja halunnut vain rakkautta – itselleen väärin ja vahingoittavin keinoin. Uskon, tiedän, kaltaisiani nuoria naisia olevan monia. Asiaa ei varsinaisesti auta yhteiskunnan vanhanaikaiset, patriarkaaliset rakenteet, joiden mukaan nainen on yhä usein ikäänkuin miestä varten. Asiaa ei auta sekään minkälaista naiskuvaa media ja some yhä edelleen harmillisen paljon välittää. Onneksi tuon sairaalloisen laihan ja kuvanmuokkauksella käsitellyn naiskuvan rinnalle on kuitenkin enenevissä määrin noussut myös terveyttä ja luonnollisuutta arvostavia naiskuvia.
Painan tällä hetkellä, raskauden jälkeen, 12 kiloa vähemmän kuin ennen raskautta (mutta silti kymmenisen kiloa enemmän kuin alipainoisina nuoruusvuosinani). Raskausaika teki itselleni hyvää fyysisesti, sillä raskausdiabetes (toki muutoinkin sikiön hyvinvoinnista huolehtiminen) muokkasi ruokavalioni entistä terveellisemmäksi. Kävin myös koko raskausajan joka päivä lenkillä kuten olen käynyt synnytyksen jälkeenkin. Olen siis ihan hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta- kiinteys, siloisuus, jäntevyys ja – nuoruus- on aika lailla taaksejäänyttä elämää. Niin on myös huomion keskipisteenä oleminen. Ja hyvä niin. Olen omaan silmääni kaunis (myös) näin. Pidän hiukan pehmeästä vatsastani ihan aidosti ja alushousujen alle piiloonjäävää sektio-arpeani en ole edes katsonut (mieheni ja lääkärin mielestä se on tosi siisti). Raskautta edeltävät kiloni todennäköisesti edesauttoivat hedelmöittymistäni ja pesässään tuhisevan ihmeen vuoksi vatsani on juuri nyt juuri tällainen – siksi en voisi olla kiitollisempi tästä kaikesta. En voisi olla kiitollisempi kehoni muutoksesta.
Ikä on tuonut mukanaan myös sellaista viisautta, että terveyden arvostaminen on kiilannut ulkonäön arvostamisen edelle, ja vieläpä reiluin harppauksin. En enää halua olla alipainoinen jos en (huomattavan) ylipainoinenkaan. Tässä yhteydessä on tosin mainittava että painoa sinällään ei kannata liikaa tuijottaa, eikä myöskään sitä määrittäviä mittareita kuten painoindeksiä (BMI). Luin itse asiassa tällä samalla sivustolla taannoin erittäin mielenkiintoisen postauksen, joka käsitteli juurikin BMI:n määritelmää, ja sitä miten vanhasta ja osin puutteellisesta/harhaanjohtavasta laskukaavasta ko. indeksissä on kyse. Itse ajattelen niin että paino on sopiva silloin kun vaatteet tuntuvat hyviltä päällä, oma peilikuva näyttää omaan silmään hyvältä (ainakin jos oma ”näkökyky” asian suhteen ei ole vääristynyt), ja voi sekä fyysisesti että henkisesti hyvin. Raskauden myötä aloin myös kiinnostumaan erilaisista terveyden mittareista (enemmän kuin painon mittareista), kuten verenpaineesta, verensokereista, virtsan puhtaudesta ja hemoglobiinista. Kaikki nuo arvot olivat itselläni erinomaiset läpi raskauden, ja ovat sitä edelleen. Siitä jos jostain olen kiitollinen! Pienen lapsen äitinä oman terveyden merkitys on saanut ihan uuden paino-arvon. Haluan pysyä terveenä ennen kaikkea lapseni, en itseni, vuoksi. Juttelimme mieheni ja poikansa kanssa unelmista muutama viikko sitten. Hetkeäkään miettimättä sanoin että minun suurin unelmani tällä hetkellä on pysyä terveenä (ja päästä vielä joskus matkustelemaan sitten kun maailman- ja oma taloudellinen tilanteeni sen sallii). Niin ne unelmat muuttuu. Yksinkertaistuu ja paranee.
Näytän nykyisin aika erilaiselta kuin nuorena. Alipainon tilalle on tullut ”normaali” ruumiinpaino, ja lommolla olevien poskien ja vatsan (kuten myös tosi sirojen rintojen) tilalle on tullut aika lailla pehmeyttä (naisellisuutta, sanoisi joku). Kasvonpiirteissä on uurteita ja väsymyksen merkkejä. Jotain on toki pysynytkin- vaaleat hiukset, korkeat korot ja lyhyet helmat. Huomionarvoista on kuitenkin se, että epävarmuuden tilalle on tullut itsevarmuutta, ja miellyttämisentarpeen tilalle aitoutta. Kenen tahansa meistä ulkonäkö voi muuttua koska tahansa- toki vanhenemisen ja raskauden myötä, mutta myös esimerkiksi onnettomuuden tai sairauden vuoksi. Ylipäätään ihmisen ulkonäössä on aina paljon myös sellaista mihin ei voi itse vaikuttaa (muutoin kuin niillä kuuluisilla kuvanmuokkaus-ohjelmilla, täyteaineilla tai vastaavilla, ja tietenkin kirurgin veitsellä). Onneksi kukaan meistä tuskin haluaa oikeasti olla muille vain kuori. Tai kohdata vain kuoria ympärillään. Helpointa tämä on jos ei koskaan edes aloita oman identiteetin rakentamista ulkonäön varaan.
Ollaan ennemmin lihaa ja verta, sielua ja sydäntä. Minun kehoni on yhä kaunis ja se on yhä minun. Yhä edelleen se on naisellinen. Yhä edelleen se olen minä. Ehkä jopa enemmän kuin ennen.
Lapsi on iloinen- mitä pienimmistä asioista. Olen kuluneina viikkoina toistuvasti ihastunut ja liikuttunut siitä, miten pienistä asioista lapseni iloitsee. Hän sädehtii puhdasta onnea nähdessään tutut kasvot yläpuolellaan tai kuullessaan soittorasian musiikin. Hän hymyilee aseistariisuvaa hymyään pehmoleluille ja kuvakorteille. Hän tuntuu pakahtuvan onnesta milloin minkäkin pikkuriikkisen asian vuoksi – kosketuksen, äänen, heijaamisen, läheisyyden. Usein tuo puhdas onni alkaa rikkoutua jo varhain, jos lapsi saa kasvaessaan kaiken tahtonsa läpi, ja oppii näin vaativuutta ja tyytymättömyyttä. Juuri mikään ei ole surullisempi näky kuin lapsi joka jouluaattona viskoo tyytymättömänä saamiaan lahjoja nurkkiin koska ne ovat ”vääränlaisia” tai ”vääränmerkkisiä”. Tässä asiassa vastuu on aikuisella ja sillä, miten lapsiamme kasvatamme. Toivon että osaan itse kasvattaa lapseni niin että hän säilyttää kykynsä iloita ja olla kiitollinen pienestä – kaikesta siitä mitä hän saa (ja mitä moni lapsi jää valitettavasti vaille tässä epätasa-arvoisessa maailmassa).
