Elämäni aakkoset – ja mitä olen itselleni tärkeistä asioista oivaltanut

Aurinko. Rakastan aurinkoa ennenkaikkea valon takia. Talvessa itselleni pahinta on pimeys, ei niinkään lumi tai kylmyys. Aurinkoa ei kuitenkaan koskaan tulisi ”ottaa” tai ”palvoa”, eikä mikään kemiallinen aurinkosuoja yksinään ole riittävä suojaamaan ihoa haitalliselta uv- säteilyltä – toivottavasti tämä on nykyisin suurimmalle osalle ihmisiä itsestäänselvää. Auringon valonsäteiden lisäksi rakastan ihmisiä jotka säteilevät valoa, ja joiden rinnan alla asuu aurinko.

Bändi. Olen elämäni aikana laulanut mm. irkku- ja bilebändin kuin myös usean humppaorkesterinkin solistina.Varsinaista omaa bändiä minulla ei koskaan ole ollut, mutta haave siitä elää yhä. Jokainen muusikko tietää miten upealta tuntuu musisoida yhdessä toisten kanssa – olla osa elävää musiikkia. Bändi-toiminnassa ihanaa on myös ja ennenkaikkea yhteisöllisyys.

Chili. Chili on ruokarakkauteni jo nuoruudesta saakka. Maustan sillä niin keitot, padat, wokit kuin kastikkeetkin – oikeastaan minkä tahansa. Onnekseni chili on antioksidantteineen myös terveellistä. Etnisistä keittiöistä meksikolainen, intialainen ja thaimaalainen ovat suosikkejani, ja näissä keittiöissähän chiliä ei tunnetusti säästellä.

Delfiini. Kolme lempieläintäni ovat koira, hevonen ja delfiini. Viimeksimainitussa minua kiehtoo älykkyys, lempeys ja leikkisyys; luonteenpiirteet joita itsessänikin mielellään näkisin. Toiveammattini lapsena oli delfiininhoitaja, vaikkakaan näin aikuisena en oikein pysty ymmärtämään eläinpuistoja tai niihin liittyvää eläinten vangitsemista ja erottamista niiden luonnollisesta elinympäristöstä. Ihmisen tulisi aina kunnioittaa eläimiä, eikä koskaan asettua niiden yläpuolelle. Eläimiä ei pitäisi ikinä käyttää minkäänlaisessa viihdyttämistarkoituksessa tai vaikkapa turismiin liittyvissä bisneksissä. Toivon että maailma muuttuu tämän asian suhteen tulevaisuudessa, mielellään jo omana elinaikanani.

Elämännälkä. Buddhalaisuuden oppeihin kuuluu elämänjanon sammuttaminen, ja jollain tasolla pystyn tuon ajatuksen ymmärtämään – jos jotain janoaa tai haluaa liikaa voi se aiheuttaa kärsimystä. Koen kuitenkin, että on hyvä tuntea nälkää elämää kohtaan. Elämännälkä tarkoittaa mielestäni uteliaisuutta elämää kohtaan, sekä uskoa siihen että uusi päivä on aina uusi mahdollisuus. Jos kadottaa elämännälän tarkoittaa se passivoitumista, tylsistymistä ja toivon menettämistä elämän edessä – tämän vuoksi elämännälkä on tärkeä tunne. Ja – Pave Maijasen kappale Elämännälkä on yksi upeimmista koskaan kirjoitetuista lauluista.

Feminiinisyys. Pidän tuoksuista, korkeista koroista, off shoulder – paidoista ja lyhyistä helmoista. Pidän myös naisellisuuden henkisistä puolista; herkkyydestä, pehmeydestä, empaattisuudesta, analyyttisyydestä, tunteellisuudesta, romanttisuudesta, hellyydestä, äidillisyydestä. Naisellisuus, niin henkinen kuin fyysinenkin, on osa identiteettiäni. Toki tässä yhteydessä on pakko korostaa, että tokihan meissä kaikissa sukupuolesta riippumatta on sekä maskuliinisuutta että  feminiinisyyttä, ja hyvä niin. En koe mitään tarvetta korostaa sukupuolten välisiä eroja, mutta koen itse olleeni lapsena hyvinkin tyttömäinen tyttö, ja näin aikuisena hyvinkin naisellinen nainen.

Greippi. Greippi on lempihedelmäni. Allergioiden vuoksi pystyn syömään hedelmistä ainoastaan sitrushedelmiä ja banaania, mutta viimeksimainittu on omaan makuuni turhan makea. Greippi on vakio-osa aamiaistani.

Herkkyys. Aikaisemman blogini ja kotisivujeni nimi oli Päivisusanna – Vahvasti herkkä. Herkkyys on aina ollut osa minua, kuten varmasti ihan jokaista ihmistä (osa vaan piilottaa herkkyytensä muita paremmin). Herkkyys tarkoittaa itselleni sitä, että elää elämää ilman teflonpintaa: läsnäolevana, toisinaan suorastaan vereslihalla. Herkkä ihminen tuntee vahvasti niin ilot kuin surutkin (omansa ja toisten), tai vaikkapa epäoikeudenmukaisuuden ympärillään, mutta usein myös erilaiset fyysiset tuntemukset. Herkkyys ei tee elämästä kepeää tai helppoa, mutta se tekee siitä väkevää, aitoa ja todellista. Minusta on ihanaa olla herkkä!

Inhimillisyys. Tämä liittyy paljolti edelliseen kohtaan. Herkkyys on inhimillistä ja inhimillisyys herkkyyttä. Inhimillisyys tarkoittaa myös ihan konkreettisesti sitä, että ihminen ei ole kone – ei yhtään minkään asian suhteen. Ei työntekemisen, ei jaksamisen muttei myöskään vaikkapa loukatuksi tulemisen suhteen. Inhimillisyys on virheiden tekemistä ja monenlaista epätäydellisyyttä, kantapään kautta oppimista, haavoittuvaisuutta, rosoisuutta ja epävarmuuden tunteita. Rakastan ihmisiä jotka eivät koita peitellä inhimillisyyttään. Ainoa tapa kohdata toinen aidosti on riisua maskit ja olla ihminen ihmiselle.

Juhlat. Elämä on suurimmaksi osaksi arkea, siksi ajattelen että kaikki syyt juhlaan tulee käyttää. Olen itse juhlinut niin 3- kuin 4- kymppisiänikin, ja tällä hetkellä yksi suurimpia arjen ilojani on lapseni tulevan kastejuhlan suunnittelu. Olen myös aina tykännyt viettää – siis juhlia – niin pääsiäistä, vappua, juhannusta, itsenäisyyspäivää, joulua kuin uutta vuottakin.

Kiltteys. Kiltteydestä puhuttaessa sanaan liitetään usein hiukan negatiivinen leima, ja monesti ihmisiä saatetaan kuvailla ”liian kilteiksi”. Itse kuitenkin uskon kiltteyteen: kiltti ihminen ei mielestäni koskaan ole liian kiltti, ainoastaan maailma saattaa olla kiltille liian paha. Kiltteys on hieno ja arvostettava ominaisuus, ja myöskin asia josta olen itsessäni ylpeä. Kiltti ihminen ei kiltteydessään menetä mitään; menettäjiä ovat ne jotka käyttävät toisen kiltteyttä hyväkseen. Pehmeys on kaunista ja hyväätekevää, ja asia jota tulee vaalia. Yksinkertaisimmillaan kiltteys on mielestäni sitä, että haluaa hyvää toisille. Tyhmyyden tai sinisilmäisyyden kanssa kiltteydellä ei ole mitään tekemistä.

Lapseni. Mitä muuta voisin tähän kohtaan kirjoittaa?

Musiikki. Musiikki on ensimmäinen ja suurin rakkauteni. Se on myös lohtuni ja turvapaikkani. Vielä se on väylä itseilmaisulle ja apu rentoutumiseen. Ja paljon enemmän. Ilman musiikkia elämäni olisi tyhjää. Olen onnekas sen suhteen, että saan tehdä työtä musiikin parissa, ja näin ollen toteuttaa työssäni kaikkein syvintä olemustani. Allaoleva kuva on otettu töissä ja suklaapatukka lahja muskari-oppilaaltani.

Nöyryys. Nyöryys on mielestäni elämässä tärkeä ominaisuus ihan jokaiselle. Se ei tarkoita itsekunnioituksen puutetta, vaan sitä että kunnioittaa muita ihmisiä. Aina.

Opettajuus. Lapsena en koskaan haaveillut opettajan ammatista (halusinhan olla delfiininhoitaja), enkä ikinä ole erityisemmin nauttinut ryhmän ohjaamisesta, johtajana toimimisesta tai vaikkapa asioiden organisoimisesta. Opettajan työ ei ole ollut itselleni ns. kutsumus-ammatti, ja koen että persoonassani on paljon sellaista mikä ei varsinaisesti tue opettajuutta. Opettajavuosieni aikana olen kuitenkin kasvanut opettajuuteen, ja oppinut kääntämään mm. herkkyyteni ja lempeyteni opettajuuteni vahvuuksiksi. Arvostan opettajan työtä, ja tiedän olleeni tärkeä monelle oppilaalleni, niin lapselle kuin aikuisellekin. Koen myös olleeni ja olevani monella tapaa hyvä opettaja. Uskon silti etten tule eläkeikään saakka tekemään (pelkästään) opettajan töitä.

Positiivinen energia. Positiivinen energia ei ole lässynläätä tai elämän rankkojen puolien kieltämistä. Se ei myöskään ole defenssi tai pakokeino, ainakaan itselleni. Minulle positiivinen energia tarkoittaa ratkaisujen pohtimista ongelmien pohtimisen sijaan. Se tarkoittaa asioista huolehtimista sensijaan että olisi niistä huolissaan. Positiivinen energiaa tarkoittaa keskittymistä siihen mikä omassa elämässä on hyvin, ja aktiivista otetta asioiden suhteen jotka ehkä eivät ole niin hyvin (älä valita jos voit valita – ja useinhan me voimme). En halua ympäröidä itseäni negatiivista energiaa virtaavilla ihmisillä, sillä he saavat minut uuvuksiin jo sekunneissa. En myöskään itse halua tummentaa kenenkään päivää, vaan tuoda ennemmin valoa toisten elämään; ratkaisuja, rohkaisua, keinoja, toivoa, luottamusta, uskoa, kepeyttä, iloa, huumoriakin.

Rakkaus. Tottakai. Rak-kaus.

Suudelma. Olen aina tykännyt pussailla- niin eläimiä kuin ihmisiäkin- ja uskon ehdottomasti Tommy Tabermannin runon sanoihin ”älä koskaan, koskaan suutele otsalle jos voit suudella suulle”. Tässä maailmassa ei varmasti ole liikaa hellyyttä, läheisyyttä tai lämpöä. Siis – suudellaan!

Tahdonvoima. Tahdonvoima on voimista suurin. Olen itse päässyt sen avulla elämässäni pitkälle, ja juuri niihin paikkoihin mihin olen halunnutkin päästä.

Uskallus. Uskallus on mielestäni yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Uskallus muutokseen, uskallus unelmien tavoitteluun, uskallus uuteen, uskallus rakkauteen, uskallus oman itsen haastamiseen, uskallus hypätä tuntemattomaan silloin kun on aika hypätä tuntemattomaan. Elämä on liian lyhyt antaa pelolle valta. Itse olen uskaltanut elämässäni monen monta kertaa, enkä ole koskaan jälkeenpäin joutunut katumaan uskallustani.

Viini. Viini on viisasten juoma, mutta elämässä kuuluu ehdottomasti olla nautintoja – sellaisia kuin lasillinen jääkaappikylmää Rieslingia kuumalla rantakalliolla paahteisena kesäpäivänä, tai karahvissa sopivasti hapettunut mausteinen Malbec kynttilänvalossa ja hyvässä seurassa. Joku on joskus sanonut, että ihmisellä kuuluu olla yksi pahe (vaikkakaan en sanasta tykkää; mitään itselle hyvää tekevää tai iloa aiheuttavaa ei mielestäni ole syytä kutsua ”paheeksi”) – minä kun en tupakoi enkä syö karkkia tai roskaruokaa, niin aion jatkossakin nauttia viinini hyvällä omallatunnolla.

X-asento. Moni ihminen lepää ihan liian vähän. Myös itseni on toisinaan ollut haastavaa löytää aikaa riittävälle levolle (varsinkin nuorempana kun yli-suoritin kaikkea tekemääni, ja toki näin pikkuvauvan äitinä kun jokainen yöuni on katkonainen). Levonpuute on tuhoisaa paitsi fyysiselle niin myös henkiselle hyvinvoinnille. Omasta kokemuksestani tiedän sen myös tehokkaasti tappavan luovuuden. Hyvin nukutun yön jälkeen kaikki murheet puolittuvat (elleivät häviä kokonaan), eikä väsyneenä pitäisi tehdä mitään (suuria) päätöksiä. Levätään enemmän ja eletään hitaammin – ja ihmeitä alkaa tapahtua.

Yhdenvertaisuus. Me olemme kaikki yhdenvertaisia. Ihan kaikki.

Zen. Kaikista suurin toiveeni ja haaveeni elämän suhteen on jo lapsesta saakka ollut onnen ja mielenrauhan saavuttaminen.

Äitiys. Kirjoitin 17-vuotiaana päiväkirjaan haluavani neljä lasta. Sittemmin toiveeni supistui yhteen, kunnes toivo hiipui kokonaan. Viime maaliskuun kolmas päivä minusta tuli äiti, 44- vuotiaana. Lapseni on elävä todiste siitä, että ihmeitä tapahtuu. Hän muutti maailmani tehdessään minusta äidin. Rakkauden ja suojelunhalun määrä sydämessäni on ääretön. En tiedä mitään kauniimpaa kuin oma lapseni ja hänen äitinään oleminen.

Öö-nä oleminen. Tykkään olla öö- nä. Siis – eksyä kauppakeskuksiin, olla nauramatta vitseille joita en tajua, seota yrittäessäni kasata Ikean huonekaluja, parkkeerata auton ruudun päälle, heittää lusikan epähuomiossa pyykkikoriin, vastata unenpöpperössä hiustenkuivaimeen puhelimen sijaan, olla aivan onneton paperihommien- ja raha-asioiden hoidossa, käyttää vieläkin navigaattoria työmatkoilla, kuuden vuoden jälkeen, ja olla keksimättä q- kirjaimella alkavaa elämäni aakkosta. Oltaisiin kaikki useammin rehellisen tyhmiä kuin epärehellisen ja näennäisen fiksuja!

Ehkä tämä kirjoitus sai Sinut miettimään oman elämäsi aakkosia – ja miten voisit jatkossa pitää yhä tiukemmin kiinni itsellesi tärkeistä asioista!

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Babypink and babyblue

En ole itse tuntenut – tai ainakaan tunnistanut- itsessäni synnytyksen jälkeistä ns. babybluesia, eli ”normaalia” voimakkaampaa herkistymistä ja/tai masentuneisuutta. Sensijaan monenlaista tunteiden kirjoa olen kyllä tuntenut ja joukkoon on mahtunut myös raskaita tuntemuksia. Omalla kohdallani raskaat tunteet ovat liittyneet lähinnä fyysiseen väsymykseen sekä imetyksen hankaluuteen. Haluan kirjoittaa näistä ei niin vaaleanpunaisista tuntemuksista syystä että uskon niiden koskettavan monia vastasyntyneiden äitejä (toki myös isejä).  Neuvolassa kuten yleisessä keskustelussakin puhutaan aika vähän äidin henkisestä hyvinvoinnista ja ennenkaikkea siihen liittyvistä haasteista synnytyksen jälkeen. Eräs lukijani toivoikin minun kirjoittavan postauksen näihin asioihin liittyen.

Babybluesin kuten myös varsinaisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kokemiseen voi vaikuttaa hyvin moni asia. Sille voi altistaa mm. äidin aiemmin kokema masennus, vaikeasti sujunut raskaus sekä myös ja ennen kaikkea muutokset hormonitoiminnassa. Toisaalta masentuneeseen mielialaan ei välttämättä ole mitään erityistä syytä tai aiheuttajaa. Kaikki nämä ovat asioita joihin äiti ei itse voi vaikuttaa. Masennuksen tunteet voivat yllättää rankkuudellaan ja olla suorastaan lamaannuttavia. Asiaa ei luonnollisesti helpota se että elämä vastasyntyneen kanssa on raskasta ihan jo itsessään mm. toistuvien yöllisten heräämisten vuoksi. Itse kuvittelin alkuun isyysloman olevan minulle ja puolisolleni jotenkin romanttista ja auvoista aikaa, mutta se on kyllä ollut jotain ihan muuta – räpiköintiä ja väsymyksen sekaista selviytymistä päivä kerrallaan. Vauvamme on pääosin hyväntuulinen ja nukkuukin ilmeisesti keskivertoa hiukan paremmin, mutta silti yöstä toiseen jatkuvat pätkittäiset unet kirjaimellisesti raastavat hermoja. Valvominen öisin ja pimeään aikaan ei ole luonnollista. Luulen sen myös olevan hiukan raskaampaa näin päälle nelikymppisen elimistölle kuin mitä se ehkä on kymmenen tai parikymmentä vuotta nuoremmalle.

Kuten alussa totesin, imettäminen on meillä ollut kaikkea muuta kuin ruusunpunaa- ihan suoraan sanottuna se on ollut helvetin raskasta (lievemmin en asiaa voi ilmaista vaikka inhoankin kiroilemista, varsinkin julkisesti/muiden ihmisten seurassa). Tästäkin asiasta puhutaan mielestäni liian vähän. Maitoa ei tule (ainakaan suihkuamalla) kaikilta, vauvan imeminen voi tehdä todella kipeää, ja imetys voi muutoinkin olla monista syistä haastavaa. Itselläni jo lähtökohdat imetykseen olivat huonot syystä että sektio-komplikaationi erotti minut vauvasta synnytyksen jälkeen neljäksi vuorokaudeksi. Tämän vuoksi maitoa on itselläni erittynyt koko ajan niukanpuoleisesti. Lisäksi vauvan oli alkuun hankala saada rinnasta hyvää imuotetta, ja imeminen on myös tehnyt itselleni kipeää. Rintakumi on auttanut edellämainittuihin asioihin, mutta toisaalta myös hankaloittanut imetystä kumin irrotessa toistuvasti pois paikaltaan. Imetys onnistuu tällä hetkellä vain istuma-asennossa imetystyynyn kanssa, sillä makuulla tai kyljellä vauvan potkut tekevät kipeää leikkauksen jäljiltä vielä aralle vatsalleni. Tässäkin asennossa joudun kuitenkin käsilläni tukemaan ja auttamaan vauvaa, minkä seurauksena hartiat ja lapani ovat päivittäin tulessa. Tähän kun lisää vielä toistuvan käsikäyttöisellä rintapumpulla pumppaamisen (sähköiseen emme ainakaan vielä ole halunneet sijoittaa) on noidankehä lihaskipujen suhteen aika lailla valmis. Imetys on siis meillä ollut konkreettisesti hikeä ja kyyneleitä (veri sentään puuttuu vielä, lieneekö ajan kysymys milloin nännit menevät vereslihalle?) Luonteeni lujuus ei kuitenkaan ole sallinut minun antaa periksi ja luovuttaa, ainakaan vielä. Toiveeni imetyksestä on suuri myös sen vuoksi, että saan siinä olla lapseni kanssa lähekkäin ja ihokontaktissa – synnytyksen jälkeisinä päivinä kun emme tilani vuoksi pystyneet kokemaan läheisyyttä. Kysyin imetykseen apua eräänä päivänä Imetyksen tuki ry:n chatista, josta sainkin paljon konkreettisia vinkkejä. Kuitenkin nuo vinkit (kuten vaikkapa ”nänninkohottimen” askartelu lääkeruiskusta) tuntuivat lähinnä lisätyöltä tilanteessa jossa koen jo muutenkin olevani täystyöllistetty, minuuttiaikataulutettu ja lopenuupunut (varsinkaan jaksaakseni askarrella erilaisia apuvälineitä tai opetella uusia ja taas uusia kikkakolmosia.) Muutoin kaipaan kyllä vertaistukea imetyksen haasteisiin – jotain mikä oikeasti helpottaisi (ei aiheuttaisi lisätyötä), joten otan kommentteja aiheesta vastaan lämmöllä!

Koen olevani onnekas siinä suhteessa, että omalla kohdallani mitkään edellä mainitsemani negatiiviset tunteet eivät ole kohdistuneet vauvaan (mikä sekin olisi täysin luonnollista ja ymmärrettävää). Vauvaa kohtaan tunnen väsyneenä ja turhautuneenakin vain puhdasta, kärsivällistä ja lempeää rakkautta. Koen että hän yrittää parhaansa niin nukkumisen (vauvathan eivät vielä tunnista vuorokausirytmiä) kuin vaikkapa maidon imemisenkin suhteen. Koen että hän yrittää auttaa minua parhaansa mukaan kaikessa missä pystyy. Lapsemme on sinnikäs, hyvää tarkoittava ja viaton. Hän on myös jotain mitä olen toivonut koko tähänastisen elämäni. Ehkä kärsivällisyyteni ja rakkauteni on ääretöntä osin senkin vuoksi.

Olen onnekas myös siinä suhteessa että mieheni auttaa minua parhaansa mukaan- imuroi, tekee ruokaa, antaa vauvalle öisin korviketta jotta saisin itse nukuttua edes yhden hiukan pidemmän pätkän, hieroo kipeitä hartioitani ja käyttää koiran ulkona. Olemme hyvä tiimi vauva-arjen pyörittämisessä. Silti on selvää että nyt jos koskaan parisuhde tarvitsee hoitamista. Tai tarvitsisi, jos sille löytyisi jostain aikaa. Olemme yrittäneet vauvan nukkuessa nipistää pieniä hetkiä toisillemme halein, suukoin ja vaikka hätäisinkin yhdessä nautituin kahvikupposin. Kumpikaan silti tuskin tuntee juuri nyt olevansa millään tavoin kaikista parhain kumppani tai puoliso. Itse olen suuren osan päivästä kireä kuin viulunkieli, ja lisäksi kuljen ympäriinsä tukka pystyssä, paita maitotahroissa ja silmänaluset mustat kuin pandalla – asia mikä harmittaa, sillä minulle on aina ollut tärkeää olla naisellinen ja huoliteltu, ihan jo oman itsenikin takia. Tunnen huonommuutta paitsi toistuvasta ärtyneisyydestäni (vaikkakin ymmärrän sen olevan suora ja inhimillinen seuraus univelasta) myös nuhjuisesta fyysisestä olemuksestani.

Haluan tämän kirjoituksen myötä toivottaa kaikille pikkuvauvojen äideille kovasti voimaa, tsemppiä ja ennenkaikkea armollisuutta omaa itseä kohtaan. Hyvä äiti voi olla monella tapaa- hyvä äiti voi olla omalla tapaa. Kaikkea, jos juuri mitään, ei tarvitse tehdä ns. yleisten ohjeiden tai suositusten mukaisesti. Uskon vahvasti ajatukseen siitä että jokainen äiti on oman lapsensa paras asiantuntija- jo lapsen vauva-ajoista saakka. On myös täysin ok ja ymmärrettävää olla väsynyt ja/tai masentunut- enemmän tai vähemmän, tai vielä enemmän. Väsymyksellä ja masennuksella on aina tärkeä viesti, jota pitää kuunnella eikä koskaan ohittaa. Oma vinkkini vauva-arjen ei niin vaaleanpunaisiin tai jopa tummanpuhuviin hetkiin on pyytää ja ottaa vastaan kaikki mahdollinen apu mitä saatavilla on. Itse kävin juttelemassa sektio-traumastani neuvolapsykologin kanssa, mikä auttoi todella paljon. Olen myös jakanut niin pieniä kuin suurempiakin raskaus- ja vauva-arjen murheita (toki myös iloja) luottoystäväni kanssa – häneltä saamani tuki ja vinkit ovat olleet korvaamattomia. Äitiäni olen pyytänyt tuomaan ruokaa pakastimeen, vaippoja vauvalle, sekä kauratyynyn kipeille hartioilleni. Oman jaksamiseni rippeiden kannalta on myös ollut ehdottoman tärkeää nukkua päiväunia aina kun vaan suinkaan mahdollista, ihan aina. Ja käydä lenkillä raittiissa ulkoilmassa päivittäin. Vielä itseäni on auttanut ajatus siitä, että kaikki nyt raskaalta tuntuva on kuitenkin vain väliaikaista, suorastaan ohikiitävää. Raskaiden hetkien vastapainoksi olen etsinyt iloa pienistä asioista- lapseni mustikansinisten silmien tuijottelusta hukkuen niihin pidempään kuin vain hetkien ajaksi, kastekimpun kukkien valinnasta, vaunulenkeistä kevätauringon jo lämmittäessä ihoa tuoden toivoa energisemmistä ja valoisammista päivistä.

Kannan sylissäni elämäni suurinta lahjaa. En vaihtaisi sekuntiakaan. En yhtään vaaleanpunaista mutten sinistäkään hetkeä.

Ps. Mitkä on teidän parhaat vinkit vauva-arjessa jaksamiseen?

Puheenaiheet Oma elämä Mieli Vanhemmuus