Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin mielenhallinnan merkityksestä henkisesti haastavassa tilanteessa. Pelonhallinta on mielestäni ennen kaikkea mielenhallintaa. Tähän liittyy ajatus pelkoa päin ja kohti menemisestä, sensijaan että vastustaisi ja pakenisi pelkoa. Synnytyksestä ajattelen että kaikesta siihen liittyvästä pelosta huolimatta minun on pakko synnyttää, jotenkin, sisälläni kasvava lapsi. Synnytykseen tulee liittymään kipua, ennalta-arvaamattomuutta ja pelkoa. Sitä pelkoa kohden on pakko mennä. Tässä voi mielestäni auttaa mielikuva aallonharjalla surffaamisesta- kun kipu ja pelko alkaa vyöryä minua kohden voin hypätä niiden ”päälle” ikäänkuin aallonharjalla surffaten. Saan pelätä mutta pelon ei tarvitse hallita tai viedä minua. Pelko on kuitenkin vain tunne, se ei ole totuus. Uskon tämän auttavan myös siihen että pystyn ottamaan kivun paremmin vastaan; silloin kun en vastusta sitä tai anna kivun viedä itseäni pakokauhuun (jolloin todennäköisesti alkaisin jännittämään kroppani lihaksia ja hengittämään pinnallisesti tai katkonaisesti, mikä puolestaan pahentaisi kipua.)

Edellämainittuun liittyen, uskon pelottavissa tilanteissa erittäin vahvasti niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin hengityksen voimaan- hengitystä kannattaa jännittävässä tilanteessa ihan tietoisesti tehostaa ja rauhoittaa, eli oikeasti keskittyä hengittämiseen (toki oikeanlainen hengitystekniikka on synnytyksessä muutoinkin tärkeää, ja onneksi sitä voi harjoitella etukäteen). Uskon myös liikkumisen ja laulamisen auttavan itseäni (ainakin enemmän kuin se että makaisin kivuissani passiivisena ja avuttomana). Laulaminen ja musiikki on muutoinkin aina ollut turvapaikkani, ja pelottavissa tilanteissa omiin turvapaikkoihin kannattaa nojata ja tukeutua. Miettiä sitä mikä auttaa juuri omaa itseä. Aion synnytystilanteessa heittäytyä myös toisten ihmisten kannettavaksi heihin luottaen – mieheeni, kätilöön ja tilanteessa mahdollisesti oleviin muihin terveydenhuollon ammattilaisiin. Toisten ihmisten kannettavaksi heittäytyminen ei noin muutoin ole persoonalleni kovin tyypillistä, sillä yleensä haluan pitää langat ja tilanteenhallinnan omissa käsissäni. Synnytyksestä ajattelen kuitenkin niin, että olen yksin sen edessä aivan liian pieni, heikko ja tietämätön. On helpottavaa ja lohdullista ajatella, ettei minun tarvitse selviytyä synnytyksestä yksin sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään. Voin rauhassa ja suoraan pyytää apua, ja antaa toisten ihmisten kannatella minut yli synnytyksen.

Olen tietoisesti välttänyt ystävieni ja tuttavieni kanssa keskustelemista heidän synnytyksistään (puhumattakaan siitä että olisin lukenut netistä ja keskustelupalstoilta toisten naisten synnytyskertomuksia). Kenenkään toisen naisen synnytyskokemus ei kerro mitään siitä minkälainen minun synnytyskokemukseni tulee olemaan. En halua rasittaa mieltäni ns. liialla tiedolla (esim. siitä mikä kaikki mahdollisesti voisi mennä pieleen), tai keskittyä muutoinkaan asioihin jotka eivät konkreettisesti liity omaan synnytykseeni tai auta minua ko. tilanteessa. Yritän muutoinkin kaikin keinoin välttää etukäteen murehtimista, se kun ei auta mitään, enkä millään etukäteis-ajattelulla pysty mitenkään vaikuttamaan synnytykseni kulkuun. Yritän elää mahdollisimman normaalisti, rennosti ja rauhallisesti.

Jonkun mielestä hiukan lapsellista ja hassuakin ehkä, mutta itselleni jännittävissä tilanteissa on tärkeää myös se että pystyn keskittymään itse tilanteeseen ilman että mikään ulkoinen olosuhde häiritsee keskittymistäni. Tämä tarkoittaa synnytykseen liittyen mm. sitä, että olen jo nyt ostanut ja pakannut sairaalakassini, ja tiedän missä vaatteissa lähden sairaalaan ja missä vaatteissa olen itse synnytystilanteessa (kyllä – haluan synnyttää omissa vaatteissani vähän samoin kuin haluan olla kotona mahdollisimman pitkään ennen sairaalaan lähtemistä: oma koti ja omat vaatteet tuovat turvaa itselleni). Pukeutuminen henkisesti haastavassa tilanteessa ei ole itselleni merkityksetön asia, vaan haluan tuntea oloni hyväksi, kauniiksi ja omannäköisekseni. Saan siitä voimaa. Tiedän kyllä että h-hetkellä kivun ollessa hurjimmillaan tuskin ajattelen tippaakaan sitä miltä näytän, mutta näin etukäteen valmistautumisessa koen asialla olevan merkitystä. Mikään mistä saa itse voimaa ei ole liian hassua tai lapsellista tai vähäpätöistä tai turhaa. Haluan synnytystilanteessa hyödyntää myös veden kipua lieventävää vaikutusta, raitista ilmaa, janon tunteen välttämistä säännöllisellä juomisella, tens-laitetta sekä kaikkea mahdollista kipulääkitystä (vaikkakin olen muutoin lääkevastainen). Tiedän itse mitä haluan ja mitä tarvitsen. Se on tärkeää. Itsetuntemus ja rohkeus ilmaista omaa itseä on henkisesti haastavassa ja pelottavassa tilanteessa tärkeää.

Osa henkistä valmistautumista on myös se ettei valmistaudu liikaa (mikä johtaa helposti siihen että yrittää ylisuorittaa haastavan tilanteen), koska kaikkea ei voi hallita (oikeastaan vain omaa mieltä), eikä varsinkaan suunnitella etukäteen. Uskallus heittäytyä merkitsee enemmän kuin se että olisi yrittänyt ennakoida kaiken. Tampereella ei tällä hetkellä koronan vuoksi järjestetä synnytysvalmennuksia. Maksullisiin pienryhmä- tai henkilökohtaisiin valmennuksiin olisi toki mahdollisuus mennä, mutta olemme mieheni kanssa tehneet tietoisen päätöksen olla menemättä. Synnytystapani on edelleen epävarma, ja se saattaa joka tapauksessa itse synnytystilanteessa muuttua. Koen, että pystyn valmentautumaan itsenäisesti kotona mm. netistä, neuvolasta ja ystäviltäni saaman tiedon avulla. Minulle riittää se, että tiedän noin suurinpiirtein synnytyksen vaiheiden kulun, ja sen miltä synnytyskipu tuntuu tai mihin sitä voi verrata. Lisäksi aion kotona harjoitella hengitys- ja rentoutumistekniikoita. Mahdollisesti käyn myös kertaalleen juttelemassa ajatuksistani ja peloistani neuvolapsykologin kanssa, mahdollisuus sellaiseen kun on. Taustalla aion koko ajan pitää ajatuksen siitä, että kyseessä on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Joka hetki joku nainen synnyttää jossain päin maailmaa. Aion lähteä synnytykseen luottavaisin mielin – omaan kehooni ja sen tuntemuksiin, mieheeni sekä ympärilläni oleviin ammattilaisiin luottaen. Ehkä hassu ajatus, mutta aion luottaa myös vauvaani; siihen että selviydymme synnytyksestä yhdessä. Olen läpi raskauteni kokenut olevani tiimi sisälläni kasvavan lapsen kanssa. Kaikki on mennyt meillä molemmilla hyvin ja lempeästi tähänkin saakka- miksi se loppuisi synnytykseen?

Positiiviset mielikuvat eivät välttämättä aina ole itseään toteuttavia ennusteita, mutta uskon silti niiden voimaan – ei niistä ainakaan haittaakaan ole (kun taas kauhukuvien maalailu ei varmasti auta mitään). Olen yläpuolella kirjoittamassani kuvitellut mielessäni hyvin sujuvan, rauhallisen synnytyksen, jossa olen koko ajan tilanteen päällä. Osa henkistä valmentautumistani onkin ollut myös tämän blogitekstin kirjoittaminen. Olen kirjoittanut kaiken hyvin tietoisena siitä, että nyt minulla on mustaa valkoisella omista ajatuksistani synnytykseen liittyen – joudunko kenties ”nolosti” pyörtämään puheeni synnytykseni jälkeen? En usko. Uskon kaikkeen siihen, mitä olen edellä kirjoittanut. Synnytyksen (tai sektion, mikä yhtä lailla sekin on synnytys ja pelottava tapahtuma, vaikkakin huomattavasti lyhytkestoisempi kuin alatie-synnytys) aikana voi tapahtua mitä tahansa mutta uskon että ”mitä tahansakin” on mahdollinen ilman pakokauhua tai hätää.

Huomionarvoista on se, että tämän tekstin on kirjoittanut ihminen joka on kokonaisvaltaisesti hyvin herkkä (myös kipuherkkä), sekä monenlaisia asioita tunteva ja pelkäävä. Jos minä pystyn tähän, pystyt sinäkin. Meissä jokaisessa on voimaa huimasti enemmän kuin osaamme edes aavistaa- hetkellä kun sitä tarvitaan. Kaikkea edelläkirjoittamaani voi mielestäni hyvin soveltaa ihan mihin tahansa elämässä henkisesti haastavaan, pelottavaan tai jännittävään tilanteeseen: vaikkapa esiintymistilanteeseen, työhaastatteluun tai mihin vain lääketieteelliseen toimenpiteeseen (huomaat tämän kun luet kursivoidut kohdat, joissa ei erikseen puhuta synnytyksestä).

Onnea minulle synnytykseen- minä pieni urhea nainen! Hyvin se menee.

Ps. Mitkä ovat teidät parhaat vinkit henkisesti ja/tai fyysisesti kovista paikoista selviytymiseen (itseäni toki kiinnostaa juuri nyt erityisesti vinkit synnytykseen, lukijoitani varmasti kaikki muukin)?

Pps. Postauksen kuvat on otettu töissä tällä viikolla, toiseksi viimeisellä ennen äitiyslomaa. Olen kuvissa aidon onnellinen – kaikki on hyvin juuri nyt.