Byebye uhmaikä ja uber raskas talvi – tervetuloa kepeä kevät ja LOMA!

Kulunut talvi ei ole ollut raskas pelkästään lapsen uhman vuoksi – itse asiassa uhma on ollut laantumaan päin jo hyvän tovin. Talvi nyt vaan ylipäätään on aina raskas – pimeys, jään rapsuttelut auton ikkunoista, ajomatkat lumipyryssä, flunssapöpöt, kaikki muut pöpöt, ja meidän perheen kohdalla lapsenhoidon ja työn yhdistäminen. Hoidan poikaamme arkena 2-3 (useimmiten kolme) päivää itse, ja näiden päivien jälkeen edessä on kansalaisopiston open iltatyöt. Toisin sanoen – joudun olemaan pirteä ja reipas (myös hyvin sosiaalinen ja seurallinen) lapseni kanssa päivisin, saman jatkuessa iltaisin oppilaiden kanssa. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä perhepedin rikkonaiset yöunet (keski-iän jo ylittäneenä) ei rasti ole ihan sieltä kevyimmästä päästä. Omaa valintaa silti kaikki, joten tämän enempää en valinnastani valita.

Se mistä sen sijaan on useammankin kerran tehnyt mieli valittaa on tämä: pikkulapsen kanssa loma ei ole lomaa. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikkulapsen kanssa lomallakin herätään jos ei kukonlaulun aikaan niin joka tapauksessa aina lapsen mukaisesti (= itselleni liian aikaisin). Pikkulapsen kanssa lomalla ei istuta terasseilla tai rentouduta jalkahoidoissa, juhlita ystävien kanssa, tai elvytetä omia harrastuksia. Pikkulapsen kanssa leikitään lomallakin dinosauruksia ja palomiehiä, lasketaan pulkkamäkeä, luetaan satuja, pelataan muistipelejä ja Afrikan tähteä, kokkaillaan kotiruokaa ja pestään pyykkiä. Tämä on itse asiassa syy sille minkä vuoksi olen toisinaan kokenut kommentit ”sullahan on nyt loma”/”ihanaa lomaa, muista nauttia!” jopa hiukan tympeinä.

Mieheni lomat ovat tähän saakka olleet  murto-osia omistani. Lapsen lomat päivähoidosta lähes identtisiä omieni kanssa (omaa valintaa tämäkin: haluan antaa aikaani kaikkein rakkaimmalleni mahdollisimman paljon). Lapsen syntymän jälkeen minulla on ollut omaa lomaa sanan varsinaisessa merkityksessä tasan yhden vuorokauden hotelli-reissun verran. Neljän vuoden aikana. Niinpä tämän juuri alkavan talviloman kynnyksellä mieleni tekisi huutaa ”jeeeeee!!” ja tuulettaa – miehelläni on loma ensimmäistä kertaa ikinä (talvella) yhtä aikaa minun ja lapsen kanssa! ”Jee!” jaetulle hoitovastuulle ja perheen yhteiselle aikatauluttomalle ajalle!

Takaisin uhmaan. Se loppui lapsellamme viime joulun aikoihin kuin seinään. ”Eieieieiei!!” ja ”haluaahaluaahaluaa!!” on nykyisin ”selvä”, ”olkoon” ja ”no hyvä on, tehdään sitten niin”. Ihan kuin lapsi olisi yhtäkkiä vaan yksinkertaisesti sisäistänyt sen, että on tiettyjä asioita joista isi ja äiti päättää, ja ettei näistä ole nokan koputtaminen. Halleluja. Uhma-ikä ei meidän perheessä varmasti ollut mikään keskivertoa pahempi (esim.itkupotkuraivareita kaupassa ei ole tullut kertaakaan), mutta silti ihan riittävän raskas. En tarkalleen muista milloin uhma alkoi, mutta arvioisin tahto-kauden kestäneen kokonaisuudessaan ehkä noin 1,5 vuotta. Näin jälkeenpäin oma olo on sekä helpottunut että tyytyväinen. Juuri näin sen piti mennä. Ihanaa että lapsellamme oli uhma-ikä (ihanaa että hän luotti meihin niin paljon! ). Ihanaa että se on nyt takanapäin (seuraavia toki odotellessa). Olkoon tämä myös rohkaisuna muille uhmaikäisten vanhemille – kyseessä on väliaikainen asia, mikä todella voi loppua ihan yhtäkkiä ja yllättäen.

Entä kauan kaivatun, yhteisen loman suunnitelmat? Tärkeimpänä se, ettei suunnitelmia ole. Muuta kuin se että olen varannut itselleni hieronnan heti ensimmäiselle lomapäivälle, ja mieheni on menossa lapsen kanssa katsomaan Molli ja suuri telttaretki- näytelmää (itse ajattelin viettää tuon noin 40 minuuttisen shampanja-baarissa), minkä jälkeen olen varannut meille pöydän Amarillosta. Toinen, tosin säistä hiukan riippuvainen suunnitelma, on metsäretki luontopolulle pidemmän kaavan mukaan, kera eväiden ja kuuman mehun. Harkitsen myös josko uskaltaisin osallistua ”paint and wine” – workshopiin – tämä olisi ainakin jotain erilaista, kirjaimellisesti omaa aikaa, sekä vastakohtaa lapsen kanssa touhuilulle! Muutoin en odota enkä kaipaa mitään muuta kuin näitä: hitaita aamuja, päiväsaunaa, nachopeltiä ja pitaleipiä ja jauhelihapizzaa ja lasagnea (ruokia joita emme arkisin kokkaile, viikonloppuisinkin vain harvoin), lepoa ja hengähdystä, hengittelyä. Toisaalta olisi ollut ihana varata lomalle vaikka kylpyläreissu/hotelli-viikonloppu koko perheelle, mutta – ruuhka ja meteli ja aikataulut on juuri nyt lomalta se mitä kaikkein vähiten haluan. Siispä kotoilu best. Haluan myös säästää rahaa jo pitkään haaveena olleeseen Italian matkaan (sekä en niin suurituloisena pitää tililläni hiukan puskuria mahdollisten yllättävien menojen varalle).

Tähän loppuun tekee mieli todeta jotain tärkeää. Aika moni tahattomasti lapseton on varmasti haaveillut tämän postauksen ensimmäisessä ja toisessa kappaleessa mainitsemistani asioista – aikaisista aamuista lapsen herättämänä, kotiruokien kokkailuista lapselle, dinosaurus – ja palomiesleikeistä lapsen kanssa. Niin minäkin aikoinaan haaveilin. Tavallaan haaveilen yhä (meillä on jo pitkään ollut toive toisesta lapsesta). Voin saman aikaisesti rakastaa lastani järjettömästi ja olla – joskus – järjettömän väsynyt pikkulapsi-arkeen. Nämä asiat eivät poissulje toisiaan. Silti, väsyneenäkään en vaihtaisi pois päivääkään. Olen kiitollinen.

Juuri nyt tunnen iloa ja onnea siitä, että yksi talvi on taas selätetty (kyllä, maaliskuu ON kevät-kuukausi ja jo nurkan takana). Siitä että uhma-ikä on (toistaiseksi) selätetty. Siitä, että voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Huh!

Minkälaisia suunnitelmia tai suunnittelemattomuuksia teillä muilla talvilomailijoilla on?

Ihanaa lomaa meille❣️

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Lapset

Kieksi – dokumenttisarja särkee sydämen

Suosittelen otsikon dokumenttisarjaa jokaiselle. Aivan erityisesti suosittelen sitä jokaiselle vanhemmalle, jokaiselle lasten ja nuorten kanssa työskentelevälle aikuiselle, sekä jokaiselle rikollisuuden polulle lähteneelle nuorelle. Suhtauduin sarjaan aluksi, esittelytekstin perusteella, hiukan kriittisesti – ajattelin että aiheen käsittely dokkareissa on ehkä jo hiukan nähty ja kulunut. En pitänyt siitä että sarjaa kuvailtiin ”rankaksi” – mieleeni tuli lasten ja nuorten ongelmilla mässäily. Onneksi en jäänyt ennakko-asenteeni vangiksi vaan katsoin sarjan. Katsoin ja itkin.

Aivan erityisesti itseäni kosketti nuoriso-rikollisuutta käsitellyt jakso. Olen itse pienen pojan äiti – jaksossa haastateltiin useampaa nuorta jotka olivat joskus olleet pieniä, viattomia poikia. He olivat jo 2- vuotiaana todistaneet, ehkä itsekin kokeneet, perheväkivaltaa. He olivat isiensä hylkäämiä. He olivat jääneet vaille rakkautta, täysin ja kokonaan. Sitä ainoaa asiaa elämässä mitä mikään ei korvaa ja minkä jokainen lapsi ansaitsee. En pysty hyväksymään yhteiskuntaa jossa lapset ja nuoret joutuvat elämään perhe-helvetissä ilman että yksikään ulkopuolinen aikuinen näkee tai kuulee. Ilman että kukaan auttaa. Usein vuosi toisensa jälkeen.

Kun rakkautta vaille jäänyt, väkivaltaan ”tottunut” lapsi, aloittaa koulun on syöksykierre usein jo valmis. Koulussa hän toistaa kotona oppimiaan toimintamalleja ja purkaa pahaa oloaan toisiin. Väkivalta on ainoa keino tunteiden käsittelyyn. Lapsi jää vaille kavereita, saa pahiksen leiman otsaansa, ja joutuu pallotelluksi paikasta toiseen ilman että kukaan osaa katsoa lapsen käytöksen taakse. Hän jää yksin ja ulkopuoliseksi. Entistä rakkaudettomammaksi. Hyväksyntää saa ainoastaan olemalla ”kovis”, joka hakkaa ja ryöstää, diilaa ja uhoaa. Kirjoitin blogissani jo aiemmin että kaikkein ilkein tarvitsee rakkautta kaikkein eniten. Kuulitteko opettajat – kaikkein ilkein tarvitsee rakkautta kaikkein eniten. Samaan hengenvetoon totean: en itsekään opettajana nähnyt ja kuullut – tajunnut – kaikkea.

Poikani on kuluneen talven aikana toistuvasti puhunut päiväkodissa olevasta pojasta joka kiusaa. Hän on kertonut pojan tönineen, lyöneen, kuristaneen ja sanoneen ”tulen rikkomaan teidän kodin”. Mieheni kanssa olemme ihmetelleet miten vasta neljävuotias (noin) on oppinut kuristamista ja väkivaltaista puhetta. Vaihtoehtoja ei voi olla kuin kaksi: koti ja/tai ruutu. Pojalleni olen noissa tilanteissa sanonut (sen toteamuksen lisäksi ettei kukaan saa vahingoittaa ketään): ”äiti ajattelee että sillä pojalla on varmaan aika paha olla kun käyttäytyy noin”. Olen puhunut pojalleni siitä kuinka tärkeää on aina yrittää olla hyvä kaveri kaikille, sillekin lapselle, joka ei itse aina välttämättä osaa. Toki olen myös kehottanut poikaani aina kertomaan kiusaamis-tilanteista niin päiväkodin aikuisille kuin myös isille ja äidille. Ja hän on onneksi kertonut. On mielestäni päivänselvää että kiusaavalla lapsella ei ole kaikki hyvin, kuten sekin ettei hänen kotonaan voi olla kaikki hyvin (varsinkaan silloin kun kyse on päiväkoti-ikäisestä lapsesta – kouluikäinen saattaa ehkä sortua kiusaamiseen jo pelkästään ryhmäpaineen/huonojen esimerkkien vuoksi).

Yhteiskunnan pitäisi mielestäni pystyä paljon nykyistä paremmin näkemään ja puuttumaan nimenomaan varhaislapsuudessa tapahtuviin ongelmiin perheissä. Kuten yllä kirjoitin, koulussa interventio saattaa olla jo liian myöhäinen. Lastensuojelu tarvitsee resursseja ja keinoja enemmän, mutta toisaalta pelkkä laitokseen siirtäminen ei useinkaan riitä (joskus voi olla päinvastoinkin – näin käy silloin kun lasta/nuorta ei laitoksessakaan kohdata). Tukea ja apua huonosti voiville ja huonoissa oloissa eläville lapsille ja nuorille tarvittaisiin yksinkertaisesti paljon paljon enemmän. Näistä asioista kyllä puhutaan paljon, mutta mitään ei tapahdu. Miksi mitään ei tapahdu? Lapset ja nuoret ovat tärkeintä mitä meillä on.

Pienen lapsen auttaminen on helpompaa kuin vanhemman lapsen, joka on kenties jo liian syvällä opitussa käyttäytymisessä, ongelmallisessa elämäntavassa, ehkä jo päihderiippuvainen ja niin edelleen. Pieni lapsi (kukaan lapsi) ei ole saanut itse valita kotiaan – hän on vanhempiensa armoilla. Jos vanhemmat eivät kykene kantamaan vanhemman vastuuta on pieni lapsi yhteiskunnan muiden aikuisten armoilla. Sinun ja minun. Meidän kaikkien. Kenen tahansa meistä.

Sami Kieksi on muuten tuottajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana tutustumisen arvoinen. Hän ei dokumenteissaan tee numeroa itsestään vaan kuulee aidosti haastateltavaansa ja antaa tälle tilaa. Hän pääsee helposti lasta ja nuorta lähelle. Kieksin uskottavuutta työssään lisää se, että hänen oma lapsuutensa on ollut rikkonainen.

En ole lastensuojelun, sosiaalitoimen tai nuorisotyön ammattilainen. En juurikaan osaa antaa konkreettisia neuvoja siitä mitä pitäisi tehdä. Alle saa mielellään kommentoida omia ajatuksia ja/tai kokemuksia aiheesta, ja erittäin mielellään  myös konkreettisia ratkaisu-ehdotuksia.

Tilanne on sietämätön. Lasten ja nuorten pahoinvointi hyvinvointi-valtiossamme on sietämätöntä.

Minun sydämeni särkyy.

Ps. Pieni henkilökohtainen tarttumispinta minulla aiheeseen on – työskentelin opiskeluaikoinani vapaaehtoisena nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn keskittyneessä nuorisotalo Päättymättömässä tarinassa. Talossa kohtaamieni nuorten inspiroimana – ja heitä haastatellen – tein kasvatustustieteen pro gradu – tutkielmani nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä. Postauksen kaavio – kuvat (itse laatimani) ovat gradustani, kuin myös alla oleva teksti.

Puheenaiheet Mieli Lapset Uutiset ja yhteiskunta