Kodissamme asustaa ensi kuussa neljä vuotta täyttävä iloinen, touhukas, ihmisläheinen ja mielikuvitusrikas pieni poika. Poika, joka tykkää aivan erityisesti tässä postauksessa kuvailemistani puuhista!

Ehdoton ykkönen:

Erilaiset mielikuvitusleikit. Näissä saattaa seikkailla rapuja, astronautteja, sukeltajia, dinosauruksia, hämähäkkimiehiä, lääkäreitä ja potilaita, pikku – öttiäisiä, Röllinkäinen ja Menninkäinen, iso paha susi, Viljami – vauva perheineen, poliisi ja rosvo ja pieni nukkuva tyttö, lento-harakka (älkää kysykö enempää), supermiehiä ja – oikeastaan ihan mitä vaan, lista on loputon! Poikani mielikuvitus on ehtymätön ja hän omaa aivan huikean eläytymiskyvyn keksimiinsä leikkeihin. Ilmeet, eleet, liikkumistavat ja äänet ovat näyttelijäntyötä kerrakseen. Rapu – leikissä kävellään sivuttain, ja sormista tulee nakuttelevat sakset jotka etsivät saaliita ja aarteita. Dinosaurus- leikissä pieni Viljami dinonpoikanen herää isinsä ja äitinsä suojista, lähtee salaa seikkailemaan ja päätyy reissuillaan kaikenlaisiin vaaratilanteisiin. Isi rientää pelastamaan. Rosvo ja poliisi- leikissä minun roolini on esittää sohvalla unilelu kainalossa nukkuvaa pientä tyttöä, jonka lelun paha rosvo salaa varastaa. Poliisi kiiruhtaa herättämään tytön ja kertomaan että varas vei unilelun. Tyttö alkaa itkeä lohduttomasti mutta onneksi poliisi saa rosvon pian kiinni ja palauttaa lelun tytölle. Rosvo-lurjus (mieheni) joutuu kaltereiden taakse (esim. vessaan) ikuisiksi ajoiksi.

Vanhemman näkökulmasta mielikuvitusleikit ovat ihastuttavia ja super-hauskoja. Olen onnellinen siitä, että lapseni kykenee uppoutumaan mielikuvitusmaailmaan täysillä. Uskon ”lapsen olevan terve kun hän leikkii”. Mutta – nämä ovat myös ihan hiukan raskaita, päivästä toiseen! Varsinkin silloin kun mielikuvitusleikki alkaa sillä sekunnilla kun lapsi avaa aamulla silmänsä, ja kun äidistä tuntuu että olisi voinut nukkua vielä viisi tuntia – ainakin😄.

Erittäin hyvänä kakkosena:

Metsäretket – tästä olen hyvin onnellinen! Asuinalueemme ehdoton plussa ja bonus on useat luontopolut muutaman sadan metrin päässä kotiovelta. Lisäksi viiden minuutin automatkan päästä löytyy Kirskaanniemen upeat kalliot, joille johtava luontopolku on juuri sopivan pituinen leikki-ikäiselle. Käymme metsässä viikottain, ja hyvin usein idea tulee ensimmäisenä lapsen suusta. Joskus rakennamme risuista majan reitin varrelle, ja leikimme hetken majaleikkiä ennenkuin matka jatkuu. Lapsi saa määrätä metsäretkien tahdin ja pysähdysten määrät. Usein olemme tarkkailleet linnunpönttöjä tai katselleet hyvän tovin puunrunkoa koputtelevaa tikkaa. Kerran kohtasimme super-ison vesihämähäkin. Olemme ihastelleet lumpeenkukkia ja valtavia muurahaispesiä, poimineet vadelmia ja mustikoita suuhun matkan varrelta, tai seuranneet vikkelien oravien touhuja. Eväät pakataan yleensä aina mukaan – termarikahvia, pillimehua, ruisleipää, cocktailpiirakoita, smoothieita.

Lapsen luonto-suhdetta on ollut ihana seurata sivusta. Sitä kuinka hän ihailee ja ihmettelee luonnon ihmeitä, tietää ettei luontoon saa heittää roskia tai muutakaan sinne kuulumatonta, ja senkin että metelöidä ei sovi. Päiväkodista saimme kerran palautteen että lapsemme kulkee ketterästi hankalammassakin maastossa. Totta – harjoiteltu on!

Pronssi-sijan saa:

Uiminen ja kylpeminen. Vauvauinnissa kävimme aikoinaan yhden syksyn ajan (kunnes korona tuli väliin). Kotonamme on ulkoporeamme, johon oli erittäin sujuva siirtyminen aiemmista vauva-ajan kylpyhetkistä. Lapsi on pienestä pitäen tullut tutuksi veden kanssa ja ollut vedessä aina kuin kotonaan ja kala konsanaan. Silloin tällöin olemme käyneet myös kylpylöissä ja uimahalleissa – lasta ei millään meinaa saada altaasta pois!

Uimataito on tärkeä taito, joka voi parhaimmillaan pelastaa hengen. Luokanope-ajoiltani muistan useita vesi – pelkoisia – tai vettä vähintäänkin hyvin paljon arastelevia – lapsia, jotka saattoivat vielä ala-asteen viimeisillä luokilla uskaltautua ainoastaan pikkulasten altaaseen. Näin ollen olen hyvin iloinen oman lapseni tavasta suhtautua veteen hauskana ja turvallisena elementtinä. Hän osaa jo sekä kellua että sukeltaa, ja uida kellukkeilla. Minkäänlaisia kellunta-uikkareita tms. emme ole koskaan tarvinneet emmekä käyttäneet. Myös minulle itselleni uiminen on aina ollut mieluisaa, joten omena on pudonnut lähelle puuta.

Nelos-sijalle päätyy:

Kädentaitoihin ja luovuuteen liittyvät puuhat. Aivan erityisesti muovailu ja maalaaminen. Synttärilahjaksi poikamme on toivonut ”lasten työkaluja”, joten myös sentyyppinen käsillä tekeminen kiinnostaa. Piirtäminen on niinikään mieluisaa, ja pääjalkaiset saivatkin jo viime kesänä myös kädet, vartalon, silmät ja suun. Raketeistakin tulee jo ihan tunnistettavia. Vesiväreillä maalataan useimmiten sateenkaaria, aurinkoja, pilviä, ilmapalloja, sekä erilaisia jalanjälkiä ja ratoja. Värityskuvat eivät ole meidän lapsemme juttu (enkä toisaalta yhtään ihmettele – näitä taidetaan päiväkodissa tehdä vähän liikaakin, ja värittäminen ei ole kaikista luovinta puuhaa).

Listan viimeisenä vaan ei vähäisimpänä:

Lastenohjelmien katselu sekä Pikku Kakkonen – pelin pelailu – ruutuaika siis. Ruutuajasta on monenlaisia ohjeistuksia ja mielipiteitä. Mannerheimin Lastensuojeluliitto muistaakseni suosittelee alle kouluikäiselle lapselle maksimissaan tunnin ruutuaikaa per päivä. Tämä raja paukkuu (tuplaantuu) meillä aika usein niinä päivinä kun lapsi ei ole hoidossa tai harrastuksissa. Mielestäni oleellisempaa kuin kellon kyttääminen tietyn ruutuajan täyttymisestä on kaikki se muu mitä lapsen kanssa tehdään päivän aikana. Jos päivän puuhat ja toimet ovat muutoin monipuolisia ja vuorovaikutuksellisia en usko että hiukan runsaammastakaan ruutuajasta on mitään haittaa.

Me luemme satuja joka päivä sekä aamulla että illalla. Ulkoilemme päivittäin (ellei taivaalta sada sammakoita tai pakkanen pauku yli parinkymmenen asteen). Päivittäin myös leikitään, pelataan ja tehdään kuvisjuttuja. Lapsi on käytännössä koko ajan aikuisen/aikuisten seurassa. Ruutuaikanakaan hän ei ole koskaan yksin – minä tai mieheni on aina vähintään samassa huoneessa, mutta useimmiten konkreettisesti lapsen vieressä. Näin voimme jutella ohjelman/pelin tapahtumista yhdessä. Noudatamme luonnollisesti ikäsuosituksia joitain poikkeuksia lukuunottamatta – esim. Muumilaaksoa tai K-7 lastenelokuvaa olemme joskus katselleet yhdessä. Koen että tunnen lapseni ja hänen ”herkkyytensä” hyvin. Jostain syystä poikaamme ei tunnu pelottavan vähän jännittävämmätkään ohjelmat, eikä hän esim. näe painajaisia juuri koskaan (nukumme perhepedissä ja lapsen uni on yleensä hyvin rauhallista).

Ruutuaika voi parhaimmillaan olla opettavaista. Lapsi saa tietoa luonnosta, eläimistä, ihmisistä, maapallosta, tunteista, tekniikasta. Pikku Kakkonen – pelissä on myös kehittäviä pelejä, kuten muistipelit, sekä esim. kirjaimiin, numeroihin, kierrätykseen ja tunnetaitoihin liittyvät pelit.

Lapsen ruutuaika on meidän perheessä käytännössä ainoa aika jolloin me vanhemmat (vuorotellen) pystymme rauhassa tekemään jonkin kotityön tai työasian. Ja – ilman ruutuaikaa (ja sisaruksen/sisarusten seuraa) kotipäivät olisivat kyllä aika pitkiä. Kavereiden kanssakin ollaan vielä ainoastaan satunnaisesti, ja isi tai äiti on aina mukana. Lapsen ruutuajan ulkopuolella televisio pysyy kiinni. Katsomme mieheni kanssa ohjelmia ainoastaan iltaisin lapsen jo käytyä nukkumaan.

Olisipa todella mielenkiintoista kuulla muiden saman ikäisten lempipuuhista! Onkohan esimerkiksi legot tai palapelit jossain perheessä hitti (meillä ei lainkaan)? Entä minkälaisia käytänteitä teillä on leikki-ikäisen ruutuaikaan?