Se, mitä otsikossa kerron on ihme. Ihme, jonka äärellä olen lähestulkoon sanaton. Ihme, jonka vuoksi yhä vieläkin joskus nipistelen itseäni ja kysyn mieheltäni voiko jokin uni kestää näin pitkään. Miksi?

Kirjoitin kesäkuun lopussa blogiini postauksen otsikolla ”Minusta olisi tullut hyvä äiti – tarina erilaisesta lapsettomuudesta”. Noin viikko tuon postauksen kirjoittamisen jälkeen tein positiivisen raskaustestin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Me olimme todellakin mieheni kanssa jo luovuttaneet. Aikoja sitten. Olemme olleet yhdessä noin kuusi vuotta, tavatessamme olimme molemmat 38-vuotiaita. Lapsi on ollut tervetullut suhteeseemme melkein sen alkumetreiltä saakka. Vaan näin ei ole tapahtunut. Ei, vaikka olemme yrittämällä yrittäneet, joskus rennommin, joskus totisemmin (kuten esimerkiksi ovulaatiotestin näytettyä vihreää valoa kesken töiden lounastauolla). En ole myöskään koskaan aiemmin elämässäni ollut raskaana (ainakaan tietääkseni). En, vaikka minulla on ollut pitkiä suhteita ennenkin, enkä ole koskaan voinut syödä e-pillereitä niiden aiheuttamien voimakkaiden sivuvaikutusten vuoksi. Olin 99,9- prosenttisen varma etten (enää) vain yksinkertaisesti tule raskaaksi. En, vaikka lapsen saaminen ja äidiksi tuleminen on ollut yksi elämäni suurimpia haaveita jo 17-vuotiaasta saakka. Olin tehnyt jo useamman vuoden kipeää luopumis- ja surutyötä. Mutta – elämä on juuri tällaista: ihme tapahtuu hetkellä kun sitä vähiten odottaa. Hetkellä kun ei enää edes yritä.

Ihmeellistä asiassa on sekin, että tiesin olevani raskaana jo ennen positiivisen testin tekemistä. Näin edeltävänä yönä hyvin todellisen tuntuisen unen raskaudestani. Tunsin raskauteni jo pari päivää kuukautisten poisjäämisen jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti. Tämän vuoksi raskaustestin tekeminen ei edes jännittänyt, olo sensijaan oli hyvinkin epätodellinen ja sumuinen kun testiä tein. Kello oli tuolloin noin puoli seitsemän aamulla ja mieheni oli hammaspesulla töihin lähtöönsä valmistautuen. Kävelin kahden selkeän viivan testitikku kädessäni vessaan ja näytin tuloksen miehelleni mitään sanomatta. Hänen ensimmäiset, spontaanin vilpittömät sanansa olivat ”ei jaksaisi enää” (miehelläni on kohta 15 vuotta täyttävä poika aiemmasta suhteestaan ja mieheni on 44- vuotias, kuten minäkin parin kuukauden päästä). Omani olivat ”en voi olla tässä iässä raskaana”. Molempien valtava hämmennys vaihtui kuitenkin jo saman vuorokauden aikana pakahduttavaksi onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteeksi. Saammeko todella kokea tällaisen ihmeen elämässämme? Epätodellinen olo  jäi onnen tunteesta huolimatta, ja koemme sitä yhä edelleen, kahden ultran ja noin viiden raskauskuukauden jälkeen. Ensimmäisten onnenhuuruisten päivien aikana yritin vielä kovasti olla ”innostumatta liikaa” ja varoittelin miestänikin toistuvasti keskenmenon mahdollisuudesta. Nukuin jopa alushousut jalassa (yleensä nukun alasti) monta viikkoa sen takia etten tahrisi lakanoita mahdollisen yöllisen keskenmenon aikana. Syvällä sisimmässäni minulla oli kuitenkin vahva tunne ja intuitio siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. Aloimme puhua tulevasta lapsestamme työnimellä jo pari päivää testin tekemisen jälkeen. Aloimme kuvittelemaan hänen tuoksunsa, kasvonsa, persoonansa, huoneensa sisustuksen. Ajattelin, että minulla on oikeus luottaa hyvään ja oikeus olla pelkäämättä. Minulla on oikeus nauttia raskaudestani ja tulevasta äitiydestäni heti. Annoimme itsemme innostua. Annoimme itsemme alkaa elämään ajatuksen kanssa, että näin tässä nyt käy. Meistä tulee vanhempia. Me saamme lapsen. 

Kokemassamme ihmeessä ihmeellistä on myös sen täydellinen ajoitus. Missään aiemmassa parisuhteessani lapsi ei olisi saanut syntyä yhtä hyvään, turvalliseen ja rakastavaan kotiin. Kodista puheenollen, muutimme itse suunnittelemaamme ja mieheni rakentamaan omakotitaloon vajaa vuosi sitten. Ennen sitä emme ole virallisesti asuneet yhdessä, vaan olemme ahtautuneet viettämään lähinnä yhteisiä viikonloppuja ja lomia jomman kumman pieniin kerrostalo-asuntoihin. Noissa asunnoissa ei ole ollut mm. erillistä makuuhuonetta ollenkaan (omassa yksiössäni vain parvi, mieheni asunnossa nukuimme olohuoneessa), kodinhoitohuoneesta tai lastenhuoneesta puhumattakaan. Kummassakin oli vain yksi wc, johon jonottaminen tuli tutuksi varsinkin viikoilla kun mieheni poika on ollut meillä. Arki ja elämä vauvan kanssa nelihenkisenä perheenä olisi ollut käytännössä lähestulkoon mahdotonta noissa olosuhteissa. Omakotitalo-projektimme ei liittynyt lapsihaaveeseen (olimmehan tosiaan jo luovuttaneet asian suhteen), vaan se on ollut mieheni pitkäaikainen unelma, jotain jonka hän on halunnut elämässään kokea. Uusi talomme sijaitsee rauhallisella, turvallisella ja lapsiystävällisellä alueella. Yläkerrassa, makuuhuoneemme vieressä on vierashuone joka muuntuu nyt erittäin kätevästi lastenhuoneeksi. Kodinhoitohuoneeseen saamme näppärästi tilan ja tarvikkeet vauvan hoitoa varten. Ihankuin joku olisi käsikirjoittanut ja suunnitellut kaiken etukäteen. Virheettömästi, täydellisesti, tarkoituksellisesti. Juuri niin miten tämän piti mennä. Koen myös oman ikäni ja elämäntilanteeni olevan täydellinen äidiksi tulemiselle. Olen elänyt tähän saakka todella vaiherikasta ja täyttä elämää niin opiskelun, työnteon, harrastamisen, matkustamisen, juhlimisen kuin omien unelmienikin toteuttamisen suhteen. Tiedän etten jää kaipaamaan mitään ns. entisestä elämästäni. Olen jo saanut kokea kaiken sen mistä olen koskaan unelmoinut. Paitsi äidiksi tulemisen.

Blogini ei tule muuttumaan tämän ihmeen myötä raskaus- tai äitiysblogiksi. Kyseessä on kuitenkin niin iso ja mullistava asia, että tulen varmasti kirjoittamaan siitä paljon. Enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa raskaudesta positiivisen näkökulman kautta, sekä tuoden lohtua ja toivoa kaikille muille jotka ovat kärsineet lapsettomuudesta ja kenties minun tavoin jo luopuneet toivosta. Minusta tulee äiti 44-vuotiaana- poikkeuksellista vaan ei mahdotonta, näköjään. Miksi tätä ihmettä ei suotaisi jollekin muullekin? Elämä on ihmeitä, ihmeellisyyksiä ja ennalta-arvaamattomuuksia täynnä. Kaikken vähiten haluan kirjoittaa raskaudestani ja tulevasta äitiydestäni niin, että se aiheuttaa lapsettomissa ulkopuolisuuden tunteita. Ne ovat minulle itselleni hyvin tuttuja monista, monista eri tilanteista elämäni varrelta. Olen kokenut ulkopuolisuuden tunteita palatessani kesälomalta opehuoneeseen, jossa kaikki kertovat mitä ovat kesällä lasten kanssa tehneet ja mitä uusia taitoja lapset ovat kesän aikana oppineet. Olen kokenut ulkopuolisuutta vetäessäni vauvamuskareita. Olen kokenut ulkopuolisuutta lukuisina äitienpäivinä, ja tuhansina kertoina kun olen lukenut ihmisten sosiaaliseen mediaan laittamia päivityksiä juhlista, arjesta ja reissuista lasten kanssa. Olen kokenut ulkopuolisuutta kun lapsuuden ja opiskeluaikojen ystävät ovat perustaneet perheitä, ja minä olen vääjäämättä jäänyt sivuun heidän elämästään. Tiedän etteivät ystäväni ole tarkoittaneet pahaa ja että lapsellisten ihmisten nyt vain on helpompi viettää aikaa toisten lapsellisten kanssa (lapset saavat seuraa toisistaan ja kukaan ei varmaan ymmärrä väsynyttä äitiä paremmin kuin toinen väsynyt äiti). Silti olen surrut ystävieni menetystä ja kokenut huonommuutta. Miettinyt mihin minun arvoni ystävänä hävisi? Eikö minulla enää ole annettavaa vain sen takia etten ole äiti? Toki on myös heitä, joiden kanssa ystävyys on pysynyt, ja pysyy, riippumatta yhtään mistään. Oma harras toiveeni ja aikomukseni on että elämästäni – ja sydämestäni – tulee jatkossakin löytymään paikka ihan jokaiselle ystävälleni. Myös hänelle, joka kenties elää vielä villiä sinkku-elämää, eikä perusta vauvojen päälle. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta haluan yrittää.

En olisi ikinä uskonut, että tulen joskus kirjoittamaan tämän postauksen. Että minusta tulee äiti tämän ikäisenä. Että minusta tulee äiti nyt. Elämä ei onneksi aina kysy sitä mihin ihminen uskoo. Joskus elämä antaa lahjan hetkellä kun sitä vähiten odottaa. Sisälläni kasvava ihme syntyy kotiin, jossa häntä on odotettu ja toivottu pidempään kuin mihin olisin koskaan uskonut pystyväni.

Hän syntyy kotiin jossa on ollut rakastettu ensi hetkestä. Sekunnista kun saimme hänestä tietää. Tai oikeastaan: jo kauan kauan sitä ennen.

Ps. Raskaus on sujunut hyvin ja vointini on ollut hyvä, tällä hetkellä suorastaan erinomainen. Henkisesti ajat ovat toki olleet jännittäviä, eikä vähiten sen vuoksi että ne on tätä ennen koettu pääasiassa yksin ja kaksin. Kirjoitan kaikesta tästä seuraavan postaukseni, jonka toivon olevan mahdollisimman monelle hyödyllinen, kiinnostava ja kenties uuttakin tietoa sisältävä!