Ajattelin pitkään etten varmasti kirjoita blogissani mitään koronaan liittyvää, koska aiheesta kuulee muutenkin koko ajan ja joka paikassa tuutin täydeltä. Kuitenkin, itselleni tyypilliseen tapaan, näen koronassa kaiken kurjan lisäksi myös paljon hyvää. Tämä postaus on siitä hyvästä.

Kuten jokainen kollegani varmasti tietää; opettajan työ on niinsanotusti loputon työmaa ja pohjaton suo. Tekeminen ei koskaan lopu kesken, sillä aina voi suunnitella enemmän, valmistella paremmin ja pitää yhteyttä oppilaisiin useammin. Luokanopettajana työskennellessäni koin tuon työmaan vielä valtavampana, mutta on se näin kansalaisopiston openakin sellainen, että jos en itse työtuntejani rajaa ei sitä tee kyllä kukaan muukaan. Työt ajautuvat opettajan työssä väkisinkin kotiin ja varsinaisen työajan ulkopuolelle. Nykyisin täytän kotona sähköistä päiväkirjaa kirjaten sinne tuntisuunnitelmat ja oppilaiden läsnäolot, suunnittelen jokaisen viiden lauluryhmäni ohjelmistoja ja esiintymisiä (tätä teen usein myös lomilla ja viikonloppuisin), luen ja kirjoitan työsähköposteja puolesta tunnista tuntiin joka päivä, päälle tulee vielä englannin opetukseni sekä yksityisoppilaideni tuntien suunnittelu. Ja kopioiminen (vie yllättävän paljon aikaa). Ja työmatkat (opetan neljässä eri kunnassa). Itselleni opetuksen suunnittelutyö on sellaista että teen sitä aina hyvissä ajoin etukäteen ja opiskelijoideni yksilölliset lähtökohdat ja tavoitteet mahdollisimman hyvin huomioiden. Toisinsanoen aivoni raksuttavat työasioita välillä (lue: usein) nonstop.

Sain tapaani tehdä työtä tuntuvan opetuksen viime keväänä. Korona – keväänä. Kevät on kansalaisopiston musapuolella päätöskonserttien kulta-aikaa. Konserttien ohjelmistoja aletaan valmistella jo hyvissä ajoin syksyllä. Toki tämä riippuu varmasti paljon myös opettajasta, mutta itse (tietäen miten paljon konsertit merkitsevät lauluryhmäläisilleni) olen aina tehnyt niiden onnistumisen eteen paljon työtä. Tämän työn ”loppukiri” on ajoittunut tammikuusta eteenpäin. Näin myös viime keväänä – heti vuodenvaihteen jälkeen aloin suunnittelemaan ja varaamaan konserttipaikkoja, miettimään esitettäviä kappaleita ja niiden järjestystä, organisoimaan äänentoistoja ja valoja ja juontoja ja markkinointia, sekä tietenkin harjoituksissa harjoituttamaan esitettäviä kappaleita huippuunsa. Lauluryhmiä – ja konsertteja – kun on viisi niin eipä ollut pulmaa siitä miten vuorokauden tunnit ja minuutit saa kulumaan. Luulen myös, että päähäni saattoi tuolloin kasvaa muutama harmaa hius ja verenpaineet nousta tappiinsa jokusen kerran. Sitten tuli maaliskuu. Kaikki peruttu. Opetus siirtyi etäopetukseksi (tosin lauluryhmieni kohdalla keskeytyi kokonaan sillä en keksinyt mielekästä tapaa toteuttaa niitä etänä) ja jokainen huolella sekä sydämellä valmisteltu konsertti jäi toteutumattomaksi haaveeksi. Olin niinsanotusti tehnyt turhaa työtä osin jo syksystä mutta varsinkin tammikuusta eteenpäin. Toki pettymys oli suuri myös ja ennenkaikkea oppilailleni. Olin heidän puolestaan niin pahoillaan, että suunnittelin järjestäväni ”korvaavat” konsertit kesällä meillä kotona. Mieheni soittaisi rumpuja, tarjoilut järjestettäisiin nyyttäriperiaatteella, ja olisimme yleisönä toinen toisillemme. Kevään ja kesän edetessä kävi kuitenkin selväksi ettei vihreää valoa tuollekaan suunnitelmalle näytettäisi. Riskit tuntuivat suuremmilta kuin konserttien tuottama ilo, ja jouduin haikein mielin luopumaan ideastani.

Olen aina ollut perfektionisti ja tunnollinen. Ehkä myös ihan hiukan kontrollifriikki, pakko myöntää. Nautin siitä kun koen asioiden olevan hallinnassani ja lankojen tiukasti käsissäni. Miten käy tuollaisen ihmisen tilanteessa kun elämän arkitodellisuudesta tuleekin yhtäkkiä täysin ennalta-arvaamatonta ja hallitsematonta? Kun mitään ei voikaan ennustaa tai hallita tai suunnitella etukäteen? Ensin tulee, ainakin itselleni tuli, hienoinen paniikki ja ahdistus. Mutta sitten, hetken päästä, ihme kyllä: helpotus. Siitä, kun ei tarvitsekaan ennakoida niin paljon ja niin pilkulleen, siitä kun ei tarvitse edes yrittää hallita ja ennustaa, siitä kun tajuaa että minulla on nyt vain tämä yksi päivä tässä mitä miettiä, huomisesta ei ole tietoa. Hetkessä elämisen taito on pirun hankalaa, suoraan sanottuna, mutta ainoa järkevä (näin sanoo jopa tunne-ihminen!) tapa elää. Elämä on joka tapauksessa aina arvaamatonta, aina haurasta ja aina yllätyksiä täynnä. Tätä se on ilman koronaakin. Silti nimenomaan korona-kevät iskosti takaraivooni carpe diemin merkityksen.

Koronan ansiosta aloittelen tätä työsyksyä rennommin ja vapautuneimmin mielin kuin ehkä koskaan aiemmin, elämmehän yhä ihanassa kamalassa epävarmuudessa. Varmasti teen ja suunnittelen työni yhä huolella ja sydämellä, ymmärtäen kuitenkin että vähempikin riittää. Tuntuu huojentavalta että voin keskittyä tuntemaan työniloa ja elämään hetkessä oppilaideni kanssa, musiikista ja sen voimasta nauttien. Katseen ei tarvitse koko ajan olla kiinnittyneenä tulevaan, jos ollenkaan. Hetkessä elämisen taitoa kannattaa toki soveltaa elämässä myös kaikkeen muuhun kuin työhön. Tästä olen kirjoittanut blogissani aiemminkin: murehditaan vasta sitten kun murehtimisen aika on. Kaikki muu murehtiminen kun ainoastaan kuluttaa energiaa eikä anna tai auta yhtään mitään. Usein voimme vaikuttaa ainoastaan tähän hetkeen ja tähän päivään, aina emme siihenkään.

Olen tajunnut myös sen miten paljon rakastan ihmisiä jotka sanovat: ei stressiä! Heitä on vaan aivan liian vähän. Luulen että ihmisiä jotka stressaavat liikaa on huomattavasti enemmän kuin heitä jotka stressaavat liian vähän. Moni meistä varmasti stressaa milloin mistäkin asiasta ikäänkuin automaattisesti (sitä itse edes tiedostamatta) ja varmuuden vuoksi. On ihan älyttömän ihanaa ja virkistävää kun arjen pyörteessä kuuleekin jostain nuo kaksi taikasanaa. Onneksi minulla on tällaisia ihmisiä niin ystävissäni kuin työyhteisössänikin! Yritän myös itse opettajana välittää tuota sanomaa mahdollisimman paljon ja usein oppilailleni.

Koronan tuomaa hyvää on sekin, että huolellinen käsihygienia on toivon mukaan ja todennäköisesti tullut jäädäkseen. Siitä ja sosiaalisesta etäisyydestä seuraa suoraan se, että kaikki muutkin pöpöt leviävät aiempaa heikommin (pöpökammoiselle yllättävän suuri helpotus!). Koronan huonot puolet on toistuvasti niin paljon esillä ja tapetilla (ovat olleet myös omassa elämässäni mm. ansionmenetyksinä) etten anna niille tässä postauksessa pienintäkään sijaa.

Tällä hetkellä opettelen elämään epävarmuudessa – ja nauttimaan siitä. Olen luovuttanut langat käsistäni, eikä pallokaan ole enää pitkään aikaan ollut minulla, kristallipallosta puhumattakaan. Hengittelen syvään ja kellun elämää eteenpäin. Luottaen, koska muutakaan en voi.