Olisinpa katsonut tarkemmin ja kuullut paremmin – kun opettaja saa tietää oppilaansa kokemasta pahasta liian myöhään
Olen työskennellyt luokanopettajana 11 vuotta. Koko tuon ajan olen ollut korvat, silmät ja sydän herkillä huomaamaan ja aistimaan oppilaideni tunnetiloja ja sanatonta(kin) viestintää. Näin ainakin olen luullut. En ole koskaan keskittynyt ”vain” opettamiseen enkä ”vain” kasvattamiseen, vaan olen oikeasti halunnut kohdata oppilaani, myös heidän vanhempansa. Olen antanut näille kohtaamiselle paljon myös itse koulupäivien ulkopuolista aikaa – mm. käynyt kirjeenvaihtoa oppilaideni kanssa ja järjestänyt perheille vanhempainiltojen&varttien ulkopuolisia tapaamisia. Minulle on ollut sydämenasia se, että pystyisin opettajana olemaan jokaiselle oppilaalleni turvallinen aikuinen – ihminen, jolle kenties uskaltaa kertoa jotain mitä ei muille uskalla. Ihminen, joka pystyisi vaikeassa tilanteessa tarjoamaan korvaavan ihmissuhteen, auttamaan ja olemaan tärkeä tuki selviytymisessä. Varmasti olen noita asioita ollutkin monelle oppilaalleni. Yhtä varmasti tiedän sen, että on paljon sellaista mitä en ole kuullut, nähnyt, tajunnut enkä ymmärtänyt. Nämä asiat ovat kuitenkin selvinneet minulle vasta vuosikausia itse tapahtumien jälkeen – ja ne ovat särkeneet sydämeni.
Minulla oli kerran useamman vuoden ajan oppilaanani uskomattoman herkkä, viisas, lahjakas, taiteellinen ja kaikille ystävällinen tyttö. Hän näytti viihtyvän koulussa hyvin, pärjäsi loistavasti kaikissa oppiaineissa ja oli yleensä aina hymyileväinen. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin tytön käytöksessä ja olemuksessa pieniä muutoksia. Hän saattoi joskus ikäänkuin jähmettyä paikoilleen silmissään lasittuneen tyhjä katse. Kun kysyin oliko jokin hätänä tyttö vain tuijotti hiljaa eteensä mitään sanomatta. Toisinaan kyyneleet kihosivat tytön silmiin, ja joskus hän saattoi alkaa hetkeksi haukkomaan henkeään. Tuntui kuin jokin olisi voimakkaasti pyrkinyt ulos hänen sisältään – aivan kuin hän meinaisi pakahtua jostain suuresta kivusta siihen paikkaan. Noissa tilanteissa saatoin kysyä yhä uudelleen ja uudelleen mikä hänellä on ja miten voisin auttaa, mutta tyttö pysyi vaiti. Usein jatkoin kysymistäni siihen saakka kun oli ihan pakko palata muiden oppilaiden luokse ja aloittaa oppitunti. Joskus tyttö ei pystynyt olonsa vuoksi osallistumaan tunneille, jolloin ohjasin hänet terveydenhoitajan luokse. Terveydenhoitaja ei saanut tytöstä minua enemmän irti, ja käytöksensä pysyi mysteerinä. Usein ajattelin tytön sisällä myllertävän alkavan murrosiän, joka yhdessä herkkyytensä kanssa saattoi aiheuttaa paniikkikohtauksen-omaisia tiloja. Halusin auttaa, mutta minulle ei koskaan noiden vuosien aikana selvinnyt minkälaista apua tyttö tarvitsi ja mistä hänen hädässään oli oikeasti kyse.
Noin kaksikymmentä vuotta kaiken tapahtuneen jälkeen sain tytöltä postitse kirjeen (olin tosin tuota ennenkin ollut hänen, kuten monen muunkin entisen oppilaani kanssa aina silloin tällöin somen kautta yhteyksissä). Kirjeessään tyttö kertoi että hän oli koko lapsuutensa ajan kokenut kotonaan väkivaltaa vanhempiensa taholta. Tuo vaihtoehto ei ollut koskaan tullut mieleeni, ei koskaan. En ikinä ollut nähnyt tytössä mitään ulkoisia väkivallan merkkejä, hän ei koskaan sanonut vanhemmistaan yhtä ainutta poikkipuolista sanaa, ja myös tapasin molempia vanhempia kymmeniä kertoja huomaamatta koskaan heissä tai heidän vuorovaikutuksessaan tytön kanssa mitään epäilyttävää. Järkytykseni oli niin suuri että kurkkuani alkoi puristaa ja tunsin poskillani polttelevat kyyneleet. Sisälläni heräsi välitön viha kyseisiä vanhempia kohtaan – viha jonka tunnen yhä vieläkin. Samalla tunsin valtavaa pettymystä omaan itseeni. Minä olin ollut tyttöä lähellä, minä olin nähnyt hänen kyyneleensä. Miksi en nähnyt tarkemmin, kuullut paremmin, kysynyt vielä enemmän? Miksi mieleeni ei tuolloin tullut, että jokainen lapsi suojelee omia vanhempiaan ja on viimeiseen saakka lojaali heitä kohtaan. Miksi, miksi, miksi. Kirosin mielessäni myös opettajan työn, johon liittyy niin paljon ulkoapäin tulevia paineita, vastuita ja velvotteita, niin paljon kiirettä, niin suuria opetusryhmiä, niin paljon kaikkea että se kaikkein tärkein jää piiloon. Sain tietää vasta kun oli liian myöhäistä. Mielessäni kummittelee vieläkin ajatus siitä, mitä tyttö olisi vastannut jos olisin osannut kysyä häneltä oikean kysymyksen: lyödäänkö sinua?
Muistan myös erään toisen tytön, oppilaani, joka oli niinikään herkkä, taiteellinen ja lahjakas. Myös hän sai toisinaan koulussa paniikkikohtauksia (jotka tosin olivat niin rajuja että jouduin kerran jopa hälyttämään paikalle ambulanssin), vaipui välillä kokonaan omiin maailmoihinsa, ja muutamia kertoja löysin käsivarsistaan viiltelyhaavoja. Samoin kuin edellisessä tarinassa, yritin toistuvasti kysellä tytön ajatuksista, voinnista ja tunteista, turhaan. Tuntui että hän halusi kertoa, muttei pystynyt tai osannut. Ehkä hänkin suojeli jotain. Hänen täytyi suojella jotain. Vasta pari vuotta sitten sain somen kautta tietää tytön nyt aikuisena kärsivän monenlaisista mielenterveyden ongelmista. Milloin nuo ongelmat olivat alkaneet ja mitä niiden taustalla oli – ja ennenkaikkea: olisinko pystynyt vaikuttamaan asioiden kulkuun? Jos olisin osannut kysyä oikeat kysymykset. Jos minulla olisi ollut aikaa opettajana enemmän. Aikaa oikeasti nähdä ja kuulla.
Vielä muistan pojan, joka aiheutti minulle harmaita hiuksia päivästä toiseen toistuvilla läksy-unohduksillaan. Myös sillä, että kirjat, vihkot, kynät ja kumit olivat hukassa. Kaikki oli enemmän tai vähemmän hukassa. Poika oli aina väsynyt, usein levoton, hän ei jaksanut keskittyä oikein mihinkään ja tuntui usein olevan iloton. Kiltti hän oli aina. Tulkitsin pojan käytöstä pitkälti niin ettei hän vaan viihtynyt koulussa ja että mielenkiinnon aiheet olivat jossain ihan muualla. Asia mikä ei monenkaan lapsen kohdalla ole täysin tavaton. Jossain kohtaa sain sattumalta tietää että poika kärsi yökastelusta. Jossain kohtaa hän kertoi minulle ettei ole nukkunut silmäystäkään edellisenä yönä. Jossain kohtaa huomasin hänen vanhempiensa käytössä äkkipikaisuutta ja outoa vastustusta minua ja koko koulumaailmaa kohtaan. Tuolloin oli jo liian myöhäistä. Otteeni pojasta lipesi hänen siirtyessään ylä-asteelle. Mietin välillä vieläkin mitä pojan kotona neljän seinän sisällä tapahtui.
Ja vielä – oppilaanani oli kerran tyttö, jonka käytöksessä ei koskaan ollut mitään huomiotaherättävää tai tavallisuudesta poikkeavaa (toisin kuin edelläkuvaamieni lasten käytöksessä). Jokin aika sitten tyttö kirjoitti minulle Facebookissa, että hän oli 5- vuotiaana joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi. Tekijä oli tytön perhepiiristä. Tyttö, nyt nuori nainen, kirjoitti minulle kuinka hän kokee kyseisen tapahtuman pilanneen koko elämänsä. Kuinka hän vieläkin välillä syyttää tapahtuneesta itseään, kuinka hänen on vieläkin vaikea luottaa keneenkään, kuinka hän kantoi tuota synkkää salaisuutta sisällään toistakymmentä vuotta. Ja kuinka hänen aikuisuuttaan varjostaa monenlaiset mielialahäiriöt ja ahdistusoireet. Kiitin tyttöä siitä että hän kertoi minulle nyt, kiitin luottamuksesta. Nyt on kuitenkin nyt ja silloin oli silloin. Koitin sanoa jotain mikä auttaisi edes vähän. Vaikkakin auttamattoman myöhässä.
Kunpa olisin katsonut tarkemmin ja kuullut paremmin. Kunpa aikuisilla, meistä niin monella, olisi arjessa ja työssä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia nähdä mitä lastemme elämässä oikeasti tapahtuu. Kuulla se mitä supussa olevat huulet kuiskaavat, nähdä lasittuneen katseen taakse. Oppilaideni avautumiset vuosikausia kokemansa pahan jälkeen ovat olleet itselleni todellinen herätys. Olen aina pitänyt itseäni tarkkanäköisenä ja vahvasti intuitiivisena ihmisenä. Silti näin ja tunsin liian vähän.
Omistan tämän kirjoituksen neljälle entiselle oppilaalleni.
