Don’t worry, be happy – positiivinen energia ei ole lässynläätä

Luulen positiivisen energian olevan asia, jonka merkitys aukeaa ihmisille jotka muutoinkin uskovat energioihin ja aistivat niitä sekä itsessään että ympäristössään. Toisille positiivinen ajattelu näyttäytyy ehkä pikemminkin elämän elämisenä vaaleanpunaisten lasien läpi katsoen, ruusun terälehdillä tanssien. Siis lässynläänä. Itse koen niin, että positiivisella energialla ja ajettelulla on ihan oikea, konkreettinen merkitys. Päivitän Facebookiin melkein yksinomaan iloisia, hauskoja, rentoja ja positiivisia asioita. Se ei tarkoita sitä, että minä – tai elämäni – olisi aina iloista, hauskaa, rentoa tai positiivista. Se tarkoittaa sitä, vain ja ainoastaan, että ollessani surullinen, ahdistunut, stressaantunut tai kärttyinen en päivitä mitään. Myös oikeassa elämässä olen usein hiljaa silloin kun ärsyttää. Koen henkilökohtaisesti niin, että oman pahan olon jakaminen tai levittäminen ikäänkuin tuplaa pahan olon. Koen kaikenlaisen ääneen valittamisen ja  ja asioiden&ihmisten haukkumisen negatiivisen energian levittämisenä. Minulle negatiivinen ja pessimistinen ajattelutapa on asia mikä ei paranna omaa oloani vaan päinvastoin lisää ahdistustani – jos ei heti, niin ainakin hetken päästä.

Liityin kevättalvella Facebookissa Lapsettomat bonusäidit- ryhmään – koska olen lapseton bonusäiti, ja koska ajattelin kyseisen ryhmän toimivan itselleni kenties hyödyllisenä ja voimaannuttavana (vaikkakin uusperheen arki on sujunut meillä kohtalaisen kivuttomasti). Olin suoraan sanottuna järkyttynyt kun näin minkälaisia asioita ja miten ryhmässä postataan; siellä puhutaan uusperseilystä, ja haukutaan biologisia äitejä ja bonuslapsia sanakääntein joilla ”normaalissa elämässä” saisi varmaan jo kunnianloukkaus – syytteen, helpostikin. En voisi itse kuvitellakaan haukkuvani netissä ventovieraiden kanssa omaa miestäni ja omaa bonus-lastani, enkä varsinkaan niin että ajattelisin sen auttavan. Päinvastoin, kokisin sen kasvattavan kuilua minun ja mieheni, perheeni, välille, ja olevan takinkääntöä rumimmillaan. Kirjoitin ryhmään aloituksen, jossa ihmettelin negatiivisuuden määrää ja kerroin toivovani enemmän postauksia joissa kerrottaisiin asioista mitkä ovat tuoneet voimaa ja apua uusperheiden arkeen. Sain vastaukseksi paskamyrskyn. En kuulema ymmärtänyt vertaistuen merkitystä, ja väheksyin sekä moralisoin toisten ihmisten ajattelutapaa ja elämää. Eräs kommentoija jopa kertoi itse työskentelevänsä vapaaehtoisena vertaistuki – ryhmässä ja hänen mielestään en ymmärtänyt sitä miten tärkeä vertaistuki Lapsettomat bonusäidit- ryhmä on jäsenilleen. Voisin jopa sanoa olevani onnellinen etten ymmärrä. Minulle vertaistuki ei todella ole sitä, että haukun oman perheeni jäseniä tuntemattomien kanssa netissä. Pystyn ymmärtämään sen että jossain tukalassa konflikti – tilanteessa arjen keskellä oman pahan olon oksentaminen jollain foorumilla saattaa aiheuttaa hetkellisen helpotuksen – kuitenkin niin että lopulta paha olo tulee bumerangina takaisin, luultavasti moninkertaisena (kun kaikki muutkin ovat oksentaneet oman pahan olonsa samaan aiheeseen liittyen.)

Uskon ratkaisukeskeisyyteen. Uskon siihen ettei kannata valittaa silloin jos voi valita. Ja useinhan me voimme. On varmaan totta että pessimisti ei pety – mutta osaako hän koskaan iloita? Uskon siihen, että elämä on joka tapauksessa ja valitettavasti välillä kovin rankkaa ja haastavaa meistä ihan jokaiselle. Sen rankkuuden ja haastavuuden keskellä en todella usko siihen, että oma-aloitteinen pirujen seinälle maalaaminen olisi millään tavoin kannattavaa, järkevää tai tarkoituksenmukaista. Miksei voisi pikemminkin luottaa siihen, että asiat järjestyvät ja kaikki menee ihan hyvin – ja murehtia vasta sitten kun murehtimisen hetki todella oikeasti on? Uskon huolehtimiseen huolissaan olemisen sijaan. Huolehtiminen tarkoittaa konkreettisten tekojen tekemistä jonkin asian suhteen, kun taas huolissaan oleminen on lähinnä passiivista oman energian tuhlaamista. Oppikirja – esimerkin negatiivisen energian levittämisestä kuulin aikoinaan toistuvasti erään silloisen bändini jäseneltä joka aina ennen keikkaa ja lavalle astumista totesi: ”no niin mennääs nyt sitten että päästään pois täältä”. Siis keikkailiko hän todella vain sen takia että pääsee joskus pois lavalta? Oliko musiikki ja soittaminen hänelle välttämätön paha, joka piti hoitaa pois alta mahdollisimman pian? Ymmärrän kyllä toistuvan heittonsa sarkastisen huumorin, mutta voiko olla selkeämpää tunnelman ja fiiliksen turn offia kuin pyytää kanssa – muusikoita kiirehtimään lavalle jotta päästään sieltä nopeammin pois?

Uskon että ihmisen suurimmat möröt, peikot ja uhat ovat meidän oman päämme sisäisiä. Uskon että jokainen meistä pystyy ihan oikeasti melkein ihan mihin tahansa. Olen itse tästä elävä esimerkki (aihe mistä kirjoitan myöhemmin lisää). Olosuhteita ei voi muuttaa, se on totisinta totta, mutta asenteen voimalla on uskomaton merkitys. Hyvä ystäväni, hieman päälle kolmekymppinen nainen, kirjoitti minulle eilen saaneensa nivelreuma – diagnoosin. Loppuelämän sairaus kipuineen, turvotuksineen ja lääkkeineen. Samaan hengenvetoon hän kirjoitti haluavansa nauttia joka päivä pienistä asioista – auringosta, ystävistä, hyvästä ruoasta ja viinistä, musiikista. Instagram – kuvissaan ystäväni hymyilee kuin Naantalin aurinko, positiivista energiaa ympärilleen säteillen.

Eikä koskaan niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Koronan kurimus sai maaliskuussa myös minut pelon ja ahdistuksen kyyneliin. Etätyöt tuplasi työhön kuluvan ajan määrän, ja erittäin pahan siitepölyallergiani vuoksi kai jonkinlaiseen riskiryhmään kuluvana sain ihan tosissani pelätä tartuntaa. Kuitenkin, näiden kuukausien jälkeen koen että paljon hyvää ja vain vähän pahaa on tapahtunut. Moni on varmasti alkanut arvostaa läheisiään entistä enemmän, ja uusi normaali parempine hygienioineen ja turvaväleineen on meidän kaikkien etu. Että ehkä tälläkin oli koko maailmalle ja maailmankaikkeudelle suurempi merkitys ja opetus kuin mitä alkuun kukaan osasi kuvitella.

Uskon positiivisen energian voimaan, se on minun uskontoni. Uskon vetovoiman lakiin – siihen, että saamme tässä elämässä sitä mitä pyydämme. Joten aion säteillä tästä eteenkinpäin, suositellen sitä ihan jokaiselle!

Siispä – don’t worry, be happy.

Don’t worry, be happy. 

ps. postauksen kuvat kuluneelta helteiseltä viikonlopulta,  sen pienistäsuurista nautinnoista!

Puheenaiheet Hyvä olo Mieli Ajattelin tänään

Minusta olisi tullut hyvä äiti – tarina erilaisesta lapsettomuudesta

Otsikon kanssa samaan hengenvetoon totean, että jokaisen lapsettomuuden taustalla on varmasti erilainen, ainutlaatuinen ja yksilöllinen tarina. Tarina, joiden kipua ja merkitystä ei voi arvottaa. Oman tarinani ”erilaisuus” tulee siitä, ettei minun lapsettomuudessani ole, ainakaan lähtökohtaisesti, ollut kyse biologiasta. Lapsettomuus on äärettömän herkkä ja henkilökohtainen asia. Sen vuoksi mietin ja harkitsin tämän postauksen kirjoittamista pitkään. Tuntui etten halua jakaa lapsettomuuttani, vaan haluan pitää sen itselläni. Tuntui että säryn lisää asian tiimoilta jos avaan sitä julkisesti. Kuitenkin, mikään asia tässä elämässä ei häviä sillä ettei siitä puhuta. Samoin kuin postauksessani parisuhdeväkivallasta, toivon tämän kirjoituksen toimivan vertaistukena meille kaikille monin eri tavoin lapsettomille.

Kirjoitin 17 – vuotiaana päiväkirjaan haluavani neljä lasta. Tiesin ja tunsin – tiedän ja tunnen – että minusta olisi tullut hyvä äiti. Olen aina samaistunut lasten herkkyyteen ja välittömyyteen, olen aina tullut lasten kanssa äärettömän hyvin ja luontevasti toimeen, eikä ollut sattumaa että hain lukion jälkeen luokanopettaja – koulutukseen. Vaikkakin opettajuudessa, ja eritoten koulumaailmassa, on myös paljon asioita joita en koe omikseni tai persoonaani sopiviksi. Tiedän kuitenkin että yhdentoista luokanopettaja – vuoteni aikana olen ollut tärkeä (ellen korvaamaton) monelle, monelle oppilaalleni. Tiedän että olen opettajana osannut antaa rajat ja rakkauden, olen aina ollut oikeudenmukainen ja lempeä, silti sopivan tiukka. Olen myös osannut ja uskaltanut hullutella, joskus ehkä hippusellisen liikaakin. Asioita, jotka ovat tärkeitä myös vanhemmuudessa.

Kirjoitin aiemmin, että olen elämässäni kokenut parisuhdeväkivaltaa muutamaankin otteeseen. Tosiasiassa minulla on ollut peräkkäin kolme väkivaltaista suhdetta – kahdessa ensimmäisessä väkivalta oli pääosin fyysistä, viimeisimmässä pääosin henkistä. Yksikään suhde ei kestänyt kovin pitkään, mutta valitettavasti ne osuivat juuri siihen ajankohtaan kun lapsen hankkiminen ja äidiksi tuleminen olisi muutoin ollut kaikinpuolin otollista. Olin valmistunut ammattiin ja saavuttanut taloudellisen toimeentulon, ja olin vielä riittävän nuori tullakseni raskaaksi ilman sen kummempia ”kommervenkkejä”. Kuitenkaan, kuten varmasti jokainen jollain tavalla väkivaltaisessa parisuhteessa elänyt tietää, en tuolloin pystynyt keskittymään elämässäni mihinkään muuhun kuin jokapäiväiseen selviytymiseen. En pystynyt ajattelemaan itseäni (omista haaveistani puhumattakaan), en ystäviäni, en perhettäni – yritin vain selvitä jokaisesta uudesta päivästä mahdollisimman, kirjaimellisestikin, ehjin nahoin. Niin klisee kuin se onkin, yritin auttaa toista ihmistä ja yritin uskoa että rakkauteni parantaa. Väkivaltainen parisuhde sokaisee. Vaikka järki kertoisi kumppanin toimivan väärin kamppailee sydän silti epätietoisuudessa. Olen noissa suhteissa ollut erittäin taitavan ja älykkään manipulaation kohde, mikä on tyypillistä. Joku voi ihmetellä kuinka on mahdollista ajautua kolmeen huonoon suhteeseen peräkkäin. Itse ajattelen ettei siinä oikeastaan ole mitään sen ihmeellisempää. Ajattelen, että maailmassa on hirveän paljon ihmisiä jotka voivat henkisesti pahoin ja ovat eri tavoin traumatisoituneita. Minä olen vain sattunut kohtaamaan kolme heistä peräkkäin.

Muutamia kertoja edelläkuvaamissani suhteissa jopa suunnittelimme lapsen hankkimista. Sydämessäni kuitenkin koko ajan tiesin ettei se olisi mitenkään mahdollista. Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsesta – kuinka olisin ikinä pystynyt siihen tilanteessa jossa kaikki energia menee oman kumppanin asioista huolehtimiseen ja oman itsen suojelemiseen. Sydämessäni varmasti tiesin myös etteivät nuo suhteet tule kestämään, etteivät ne ole ”oikeaa” rakkautta, ja että tuhlaan niissä omaa arvokasta elämääni ja aikaani. Sydämessäni tiesin etten ollut onnellinen enkä koskaan tulisi olemaan onnellinen kyseisten miesten kanssa. Silti jokainen suhde vaati sen tietyn pisteen, tietyn rajan vastaantulemisen, ennenkuin olin riittävän valmis ja vahva riuhtomaan itseni irti.

On paljon naisia jotka ikäänkuin syntyvät äideiksi ja myös tulevat heiksi jo hyvin nuorina, biologian tukiessa äitiys – haaveita. On naisia jotka yrittävät lasta monenmonta kertaa, saaden kenties useita keskenmenoja, lopulta onnistuen. On naisia jotka saavat vain yhden lapsen useampaa toivoen, on suurperheiden äitejä, ja on naisia joiden kenties ainoa lapsi syntyy vammaisena tai sairaana. On naisia, jotka menettävät jo syntyneen lapsensa onnettomuuden tai sairauden kautta. Ja sitten on meitä jotka menettävät syntymättömän lapsen – lapsen, joka ei koskaan edes päässyt alulle. Kyllä, koen oman tilanteeni yhtälailla menetyksenä. Suren omaa tilannettani kuin menetyksen kokenut. Tunnen kaipuuta jota menetyksen kokenut ihminen tuntee.

Elämä ei mene käsikirjoitusten tai päiväkirjaan rustattujen haaveiden mukaan. Olen aina uuden parisuhteen aloittaessani ollut uskoa ja toivoa täynnä. Olisiko tässä tulevan lapseni isä? En tokikaan ole suunnitellut elämääni parisuhteita joissa minua kohdellaan huonosti. Nykyisessä suhteessani tulen kohdelluksi kuin kukka kämmenellä. Mieheni on jo isä, suurenmoinen sellainen, ja kyllä, hän olisi halunnut lapsen myös minun kanssani. Suhteemme alkaessa olin 38 – vuotias. Eikä maailman luonnollisin, kaunein ja helpoin asia enää ollutkaan itsestäänselvyys. Ei edes todennäköinen. Yrityksiimme saada lasta en mene sen yksityiskohtaisemmin (koen asian olevan minun ja mieheni välinen), mutta yritetty on. Hedelmällisyyshoitoihin en ole halunnut lähteä, ja se päätös on ollut täysin tietoinen ja tarkkaan harkittu.

”Niin kauan kuin on elämää on toivoa” – ajatus ei ihan päde lapsen saamiseen. Toki ihmeitä voi aina tapahtua. Niinpä pidän vielä hetken hennolla otteella kiinni pienestä toivonrippeestä. Olenko katkera? En lainkaan. Seison jokaisen valintani takana jonka olen itse, aikuisena ihmisenä, tehnyt. En kadu mitään. Olen onnellinen jokaisen ystäväni ja tuttavani – jokaisen ihmisen – puolesta joiden äitiys – haaveet ovat toteutuneet. Yritän uskoa että kaikilla asioilla on jokin tarkoitus, ja ne tarkoitukset selviävät meille sitten kun aika on, joskus myöhäänkin.

Jos olisin saanut tyttölapsen, olisi hänen nimekseen tullut Lumi Maria Aurora, Emilia Meri Tuulia tai Saima Emmi Sofia. Jos olisin saanut poikalapsen, olisi hänen nimekseen tullut  Rasmus Pyry Benjamin.

Minusta olisi tullut hyvä äiti.

Ps. olen kiitollinen jokaisesta kommentista aiheeseen- vertaistuesta, lohdusta, valosta ja toivosta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä