Vuoden lähentyessä loppuaan (tai uuden sellaisen alkuaan) ilmassa on tuttua tarvetta tehdä pientä henkistä inventaariota. Itse olen viime aikoina pohtinut yhä enemmän sitä, mitkä asiat tuovat elämään aitoa merkitystä ja iloa, ja samalla sitä, miten muunlaisia asioita voisi vähentää. Muutoksia lienee tulossa, toivottavasti. Elokuvista en tietenkään aio luopua, mutta samalla luulen, että yhä harvemmin päivittynyt blogi jää määrittelemättömän mittaiselle hengähdystauolle.

Muiden mietintöjen ohella vuodenvaihde on tietysti lähes pakollista aikaa isoimpien ilmiöiden ja parhaiden kulttuurielämysten listaamiselle. Muistin sopukoita kaivellessa voi todeta, että ainakin elokuva- ja tv-vuosi on ollut hyvä. #Metoon myötä myös niitä isoja ilmiöitä on totisesti ruodittu. Kriitikoiden ehdotuksia vuoden huipuiksi voi selata esimerkiksi täältä ja täältä. Itseltäni muutama loppuvuoden ensi-ilta on vielä näkemättä, mutta kärkeen nousevat ainakin nämä elokuvat ja sarjat. 

ELOKUVAT

Call Me by Your Name

Ah, varmasti monen mielestä vuoden ihastuttavin elokuva. ”Call Me by Your Name on elokuva, jolle on pakko antautua. Hitaasti, mutta varmoin ottein se onnistuu tavoittamaan jotain totta: kaunista, noloa, kipeää, mullistavaa, välillä taas pientä ja arkista”, kirjoitin.

The Florida Project

Aidon ihmisläheinen indiedraama lepää Willem Dafoen ohella loistavien amatöörinäyttelijöidensä harteilla.”The Florida Project on pieni suuri elokuva yhdysvaltalaisen hyvinvointiyhteiskunnan sokeasta pisteestä. Näköetäisyydellä Disney Worldista, mutta valovuosien päässä sen myymistä unelmista".

Phantom Thread

Paul Thomas Andersonin pisteliään psykologinen melodraama on täydellisesti lavastettu ja puvustettu. ”Elokuvasta voisi nauttia ihan vain 50-luvun muotitaloon sijoittuvana pidättyväisen intohimoisena periodidraamana, jossa mittojen ottamien on erotiikkaa ja jokainen neulanpisto taidetta.”

Tottelemattomuus

Vanhoillisjuutalaiseen uskonyhteisöön sijoittuva kaunis elokuva ruotii ajatuksella seksuaalisuutta ja valinnanvapauden käsitettä. ”Aina upean Rachel Weiszin intohimoprojektinaan eteenpäin potkima Tottelemattomuus on kaiken kaikkiaan hieno ja hillityn viisas elokuva.”

Suspiria

Call Me by Your Name -ohjaaja Luca Guadagninon Suspiria on kehollinen ja sykähdyttävän visuaalinen kauhudraama.”Harvoin näkee yhdistettävän nykytanssia ja kauhua, mutta siinäpä vasta täydellisen kiihottava yhdistelmä. Yhdeksi elokuvan kliimakseista kasvava, punaisiin köysiin verhottu tanssikohtaus on suorastaan piinaavan hengästyttävä.”

Bubbling under: Lady Bird, Shape of Water, Kosketuksissa, Tyhjiö, Raja, Cold War, Roma. 

SARJAT

Sharp Objects

Gillian Flynnin hyytävään dekkariin perustuva sarja on silkkaa ihanan ahdistavaa nautintoa. ”Helteisen seepiaisissa väreissä kuvatussa, hitaasti auki keriytyvässä mysteerissä on jotain True Detectivestä muistuttavaa; psykologista silmää, tomuisia syrjäteitä ja irrallisuuden tunnetta”, kirjoitin. Sarja löytyy HBO:lta.

Babylon Berlin

20-luvun lopun Berliiniin sijoittuva Babylon Berlin koukuttaa jos ei aivan heti, niin viimeistään pari jaksoa ihmeteltyään. ”Syntistä yöelämää, yhteiskunnallisia jännitteitä, huumeita, hypnoosia, poliittisia salaliittoja – ja, bitte". Löytyy Yle Areenasta.

The Deuce

70-luvun Manhattanin prostituution värittämään yöelämään ja lopulta pornoteollisuuden alkuvuosiin sijoittuvan The Deucen ensimmäinen kausi kiehtoi, vaikka väkivalta välillä kaihersikin. Kakkoskaudella feminismin ensimmäinen aalto saa jalansijaa New Yorkissa ja aina upean Maggie Gyllenhaalin voimahahmo pääsee kuunnolla vauhtiin. Löytyy HBO:lta.

Patrick Melrose

Kipakan sarkastinen ja mustan huumorin lävistämä Patrick Melrose on Benedict Cumberbatchin tähtihetkiä. ”Cumberbatchin Melrose on ryvettyneimmilläänkin inhimillisen upea, ja nappiin osuu myös sarjan 70-luvun rippeistä 80-luvun juppisekoiluun ja vuodet siitä eteenpäin tavoittava ajankuva sekä puvustus”, kirjoitin. Löytyy HBO:lta.

Escape at Dannemora

Tositapahtumiin perustuva, arkisen uskomaton vankilasarja on varmaa laatutyötä. Patricia Arquetten, Benicio del Toron ja kumppaneiden roolisuorituksille sekä hahmojen tarinoiden kuorimiselle jätetään hienosti tilaa. Löytyy HBO:lta.

Bubbling under: Kidding, Wanderlust, Killing Eve.

Toisinaan olen kammonnut vuodenvaihteen pitkiltä ja pysähtyneiltä tuntuvia pyhiä jo etukäteen, mutta tällä kertaa odotan välipäivien kotihimmailuun vetäytymistä innolla. Suunnitelma on selvä: pino kirjoja sekä joukko parempaan hetkeen säästeltyjä elokuvia ja tv-sarjoja. Ehkäpä myös retki elokuviin, sillä vielä on näkemättä ainakin kovasti kehuttu The Rider ja vuoden lopussa teattereihin saapuva Shoplifters. Vuodenvaihteessa sulkeutuvaan Elokuvateatteri Orioniinkin tekisi kovasti mieli ehtiä.

Viime viikkoina olen havahtunut erityisesti vähemmälle huomioille jääneen Yle Areenan tarjontaan, jota ei voi liiaksi hehkuttaa. Suurin syy tähän on hurahtaminen 20-luvun dekadenssia kuohuvaan Babylon Berliniin, mutta monen monta muutakin sarjatärppiä palvelusta lötyy.

Babylon Berlin

Maailmansotien välinen Berliini vuonna 1929. Syntistä yöelämää, yhteiskunnallisia jännitteitä, huumeita, hypnoosia, poliittisia salaliittoja – ja bitte. Hyvin näytellyn sekä kustannuksia säästämättä puvustetun ja lavastetun sarjan musiikkia ollut luomassa mm. Bryan Ferry. Areenasta löytyy kaksi kautta eli yhteensä mukavat 16 jaksoa.

Yksi yö

Areenan löytöjä ovat Norjan Ylen eli Nrk:n sarjat aina Skamista lähtien. Pari-kolmekymppisten elämänvalintoja käsittelevä Nuoret ja lupaavat on tehnyt paluun palveluun, ja loistava on myös kolmevitosten pitkäksi venähtävistä treffeistä kertova Yksi yö. Samalla pääsee fiilistelemään kesäistä Osloa.

Syntinen

Kunnollinen kotiäiti lähtee perheensä kanssa rannalle ja syyllistyy spontaaniin veritekoon, jolle ei tunnu löytyvän mitään järjellistä selitystä. Rikosdraamassa on kiehtovan outo alkuasetelma, ja juttu muuttuu jakso jaksolta vain oudommaksi. Kuka Jessica Bielin näyttelemä Cora oikein on, ja mikä on hänen tarinansa? Uusi jakso kerran viikossa.

A very English scandal

Hugh Grant nähdään kuulemma elämänsä roolissa skandaalinkäryisestä salasuhteesta nuorempaan mieheen kärähtävänä poliitikkona. 60-luvun Lontooseen sijoittuva minisarja on katseltavissa enää pari viikkoa, joten kannattaa ehkä aloittaa tästä.

+ elokuvat

Syksyisen Teeman elokuvafestivaalin jäljiltä Areenasta löytyy vielä paljonkin katsottavaa. Suosituksina ainakin Grace Jones -dokkari Bloodlight and Bami sekä Ruben Östlundin taidemaailmaa (ja vähän muutakin) satirisoiva The Square.

Mitä voi odottaa ohjaajalta hekumallisilla väreillä iloitelleen A Bigger Splashin ja seksuaaliseen heräämiseen katkeransuloisesti sukeltaneen Call Me by Your Namen jälkeen? Varmasti mitä tahansa muuta kuin kauhuelokuvaa, saati sitten uusintaversiota giallolegenda Dario Argenton verisistä visioista. Luca Guadagninon Suspiria on paitsi yllätys (tai järkytys), myös syksyn odotetuimpia ja hienoimpia ensi-iltoja. Juuri tällaisia pitäisi uusintaversioiden olla: omaäänisiä, itsevarmoja ja vähän ristiriitaisia, valmiita sekä syventymään esikuvaansa että repimään sen tarvittaessa kappaleiksi.

Siinä missä Argenton Suspiria oli hurmeisen tiviis, kirkkaissa väreissä sykkivä trippi, Guadagninon DDR:n harmaa versio kurottaa verkkaisesti lonkeroitaan ikiaikaisten noitien riivaaman tanssikouluun saapuvan Susien ääriuskonnollisesta lapsuudesta 70-luvun Berliinin radikalisoituneeseen ilmapiiriin. Tyylitajua Guadagninolta ei edelleenkään puutu, mistä todistaa jo Thom Yorken värvääminen elokuvan hovisäveltäjäksi. Suspirian äänimaailma on muutenkin huikea, aina sokkeloisen koulurakennuksen uhkaavista narahteluista kehosta toiseen resonoiviin huohotuksiin sekä sijoiltaan nyrjähtävien jäsenten kylmiä väreitä aiheuttaviin rasahduksiin. 

Guadagnino virittelee Suspiriaan verkkoa poliittisista, uskonnollisista ja psykoanalyyttisista jännitteistä, mutta suurimman nautinnon antavat elokuvan kehollisuus ja visuaalisuus. Harvoin näkee yhdistettävän nykytanssia ja kauhua, mutta siinäpä vasta täydellisen kiihottava yhdistelmä. Peilisaleissa asuu pelko, ja yhdeksi elokuvan kliimakseista kasvava, punaisiin köysiin verhottu tanssikohtaus on suorastaan piinaavan hengästyttävä.

Äitiys ja naisen seksuaalisuus ovat kauhun klassikkoaineksia, ja myös Suspiria ammentaa vahvasti molemmista. Epäsovinnaisia, itsellisiä naisia on kautta aikain leimattu milloin miksikin, ja elokuvassa äideiksikin itseään kutsuvat noidat taistelevat tanssikoululaisten sieluista orgastisissa seremonioissa. Suspiriassa seksuaalinen energia valjastetaan kuitenkin pääasiassa liikkeellisen itseilmaisun polttoaineeksi, eikä naisten asuttamassa tanssikoulussa tai noitien manaamassa uudessa maailmanjärjestyksessä miehiä kaivata. Päinvastoin, niiden harvojen koulun tiluksille eksyvien kohtalo on karu.