Törmäsin vähän aikaa sitten kasvimitaleihin eli kullatusta messingistä valmistettuihin kevyisiin mitaleihin, jotka voi asettaa roikkumaan kuvitteellisissa kasviolympialaisissa menestyneiden yksilöiden oksille. Mitaleissa lukee sellaisia asioita kuin vielä hengissä!, uusi lehti ja kasviunelma. (Eli still alive!, new leaf ja plant goals.)

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten ikinä ripustaisi kasviystävieni oksille jotain noin mautonta ja älytöntä. Joulukuusi menettelee, mutta muuten haluan kasvini luonnollisina.

Seuraava ajatus: onhan se toisaalta ihan hauska idea jakaa kasveille palkintoja niiden erilaisista ominaisuuksista ja kamppailuista. Ei ehkä viiden punnan metalliturhakkeen arvoinen idea, mutta hyvä syy miettiä kasvejani vähän eri näkökulmasta. Eipä siis aikaakaan, kun löysin itseni jo pohtimasta, mitkä kasveistani ansaitsivat kultaa ja kunniaa.

Tässä siis Lauran ja lehden kasviolympialaisten kolmen sarjan voittajat.

Vielä hengissä!

Tämän vuoden helmikuussa istutin multaan muutaman granaattiomenan siemenen, jotka olin ensin idättänyt kosteassa talouspaperikääreessä. Taimet kasvoivat nopeasti ja tekivät mukavat puumaiset rungot, versoivat oksia ja puskivat pieniä lehtiä. Erotin taimet kahteen ruukkuun: toiseen istutin vain yhden, kolme muuta saivat jakaa ruukun keskenään.

Pari viikkoa sitten omassa ruukussaan kasvaneen ja jo pitkäksi venähtäneen hedelmäpuun alun lehdet alkoivat kellastua ja putoilla. Ajattelin, että aurinkoinen eteläikkuna on kasville heinäkuussa liian kuuma ja siirsin sen pöydälle kauemmaksi ikkunasta. Pian toisessakin ruukussa kasvaneet granaattiomenan taimet alkoivat kärsiä, ja tutkittuani tilannetta paremmin huomasin lehdissä pieniä vaaleita läikkiä ja niiden alapinnoilla pikkuruisia tuholaisia (tai niiden munia). Vihannespunkkeja! (Totta puhuen en ole täysin varma siitä, olivatko tuholaiset vihannespunkkeja, mutta olin juuri kuunnellut podcastin niistä, joten veikkasin ensimmäistä mieleeni tullutta vihollista.) Seurasi eristys, lehtien nyppimistä, säännöllisiä suihkuhetkiä ja läheistä tarkkailua.

Ja noin viikon jälkeen tuholaiset näyttivät vihdoin kadonneen! Nyt taimet ovat alkaneet puskea jälleen uusia lehtiä, kasvin yleisilme on terve ja vihreä, eikä ruukku enää tahmaannu pudonneista munista.

Still alive! -mitali menee siis granaattiomenalle.

Uusi lehti

Jos olet lukenut kirjoituksiani, ei liene mikään yllätys, että tästä mitalista kävivät tiukkaa kamppailua kumiviikuna ja kultaköynnös. Molemmat ovat ahkeria lehtienluojia, jopa läpi talven.

Tällä kertaa voiton vie kuitenkin – tättärärättätätää – kumiviikuna ja sen suuret lehdet! Ekstrapisteitä kasvi sai uusia lehtiä ympäröivistä ohuista suojakuorista, joiden irrottaminen tai tipahtaminen tuottaa yllättävän suurta nautintoa.

Kasviunelma

Olisin voinut antaa tämän mitalin olohuoneemme keskellä seisovalle reunustraakkipuulle, joka on taloutemme suurin ja näyttävin kasvi. Se tuo kotiimme vihreyttä enemmän kuin mikään muu, ei vaadi ahkeraa hoitamista ja kasvaa tasaisen varmasti. Mietin myös rakasta kultaköynnöstäni tai kilpipiileaa – tuoreinta tulokasta, joka on kasvattanut jo pari uutta lehteä.

Mutta ne jakakoon vaikka hopeasijan, sillä kultamitali menee vähän yllättäen makuuhuoneemme kaasisulkasaniaiselle. Ostin sen keväällä ruokakaupasta parilla punnalla, kun halusin kasvin, joka pärjäisi pimeähköllä pohjoisikkunalla. Ihan viime viikkoihin asti suhtauduin kasviin aika välinpitämättömästi: ok kasvi, jota pitää kastella aika usein. Nyt saniainen on kuitenkin ottanut jonkun loppukesän kasvupyrähdyksen ja onkin yhtäkkiä silmissäni aivan upea. Pysähdyn iltaisin kääntelemään kasvia ennen makkarin verhojen sulkemista ja aamuisin ihailen sitä sängystä. Saniaisessa on valtavasti eri vihreän sävyjä, suloisia lehtirullia ja kasvupotentiaalia, joka pystyisi täyttämään varmaan isommankin ruukun. En malta odottaa, että uudessa kodissa pääsen etsimään tälle kasviunelmalle paikan, jossa sillä on kunnolla tilaa kasvaa ja vihertää.

Sitten on sun vuoro: mitkä kasvit palkitsisit kuvitteellisilla kasvimitaleilla?

Jaoin tämän kuvaparin eilen Instagramissa. Siinä on kumiviikunani viime vuoden kesäkuussa ja sama kasvi viime viikonloppuna.

En voi uskoa, kuinka paljon se on kasvanut vuodessa! Xx, ylpeä kasvimama

Kumiviikuna on meidän ensimmäinen yhteinen kasvimme, se sama, jonka ostimme Lontooseen muutettuamme kotikaupunginosamme sunnuntaisilta kukkamarkkinoilta viidellä punnalla. Ostettaessa siinä oli ehkä seitsemän melko vaatimatonta lehteä ja koko kasvi mahtui pieneen muovipussiin.

Alempi kuva on viime kesäkuulta, jolloin kasvi oli asunut meillä pari kuukautta. Lehtiä 8, korkeus noin 25 cm.

Loppukesän, syksyn ja talven kumiviikuna puski sinnikkäästi uusia lehtiä, yleensä toinen toistaan suurempia. Ensin se kasvattaa punertavan tönön, joka jossain vaiheessa alkaa aueta. Kun lehtirulla on auennut tarpeeksi, putoaa sitä suojannut ohut kuori. Yleensä en tosin jaksa odottaa kuoren tipahtamista, vaan irrotan sen käsin, kun koen ajan koittaneen.

Keväällä vaihdoin kumiviikunan mullat. En siirtänyt sitä isompaan ruukkuun, mutta kannustin juuria kauemmaksi pohjarei’istä, koska innokkaimmat tunkivat sieltä jo ulos. Sittemmin paksummat juuret ovat viihtyneet ruukussa hyvin, joskin yhden ilmajuuren viikuna kasvatti mullan pinnalle.

Kasvoi lisää uusia lehtiä, joita jaksoin pyyhkiä märällä sienellä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten tuskailin, mitä kasville tekisin. Katkoisinko varren ja yrittäisin saada sitä haarautumaan? Nyppisinkö pois alimmat lehdet, jotka lerpattavat ruukun päällä? Antaisinko vain kasvaa, kunnes katto tulee vastaan? Yrittäisinkö suoristaa vinoon kasvaneen varren? Katsoin videoita ja harkitsin tätä, koska tuntui siltä, että johonkin pitäisi ryhtyä.

Sitten törmäsin tuohon viime kesänä ottamaani kuvaan ja yhtäkkiä olinkin ylpeä kasvimama. Viikunahan on kasvanut ihan järjettömästi! Tuli ihan oikeasti ylpeä olo, vaikka minun viherpeukaloimiseni sijaan eteläikkunalla ja talvisin sopivan viileällä ja kostealla asunnollamme taitaa olla pyrähdyksen kanssa huomattavasti enemmän tekemistä.

Muistin, että tämänkin takia rakastan huonekasveja. Että aina ei tarvitse niin kovasti yrittää ja hoivata ja suorittaa ja silti voi onnistua.

Tilanne nyt, heinäkuussa 2019: 25 lehteä, korkeus noin metrin.

Loppukevennyksenä vielä kuva kulisseista. Halusin ikuistaa vaikuttavaksi venähtäneen kumiviikunan ja toimia itse kuvassa mittatikkuna. Pienessä asunnossa sopivan siistin kuvaustaustan löytäminen ei kuitenkaan ole aina kovin helppoa…