Kasvitieteelliset puutarhat ovat mun onnenpaikkojani, happy places.

Vehreydessä ja kosteudessa on helpompi pysähtyä ja hengittää, ja puhelimen selailun tai podcastien kuuntelun sijaan tekee mieli teroittaa muita aisteja: tuoksutella, tuntea ja lukea kirjaa.

Keväällä 2017 vietin paljon aikaa  Lillen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siihen aikaan tein todella paljon töitä, opin ja haastin itseäni. Lisäksi asuin maassa, jonka kieltä en puhunut, ja asunnossa, jossa en aina voinut olla rennosti. En muistele sitä kevättä mitenkään kauhulla tai inholla, mutta välillä kaikki se mukavuusalueelta poikkeaminen oli vähän liikaa. Silloin minä pakenin viikonlopuksi Brysseliin tai Bryggeen, kahville Starbucksiin (sain jotain lohtua siitä, että olin paikassa, joka toimi ihan niin kuin odotinkin sen toimivan ja jossa ei tarvinnut yrittää puhua ranskaa), pitkille kävelylenkeille tai suosikkipaikkaani: Lillen kasvitieteellisen puutarhan pieneen kasvihuoneeseen.

Kasvihuoneessa ei melkein koskaan ollut ketään. Ja jos oli, niin sitten niille sanottiin bonjour ja hymyiltiin.

Siellä olin silloinkin, kun ystäväni kertoi olevansa raskaana ja samalla siitä, että oli ollut jo aiemminkin. Kävelin ympärinsä kasvihuoneen eri tasoja, hengitin kosteaa ilmaa ja mietin, miten onnellinen olen ystäväni puolesta. Olisi tehnyt mieli kertoa kaikille, miten erinomaisia uutisia juuri sain, mutta enhän mä sellaista osannut.

Samana kesänä muutin pariksi kuukaudeksi Brysseliin, mikä oli erinomainen päätös siitä huolimatta, että muutto pidensi työmatkaani huomattavasti. Tein edelleen paljon töitä, odotin muuttoa Berliiniin, pyöräilin helteisessä kaupungissa ja tiesin, että jotain isoa on tapahtumassa. Brysselin kasvitieteellisessä puutarhassa istuin varjossa lammen rannalla, yritin varmaan lukea kirjaa, mutta todellisuudessa odotin vain vastauksia viesteihini. Vatsanpohjassani oli perhosia.

Parin kuukauden päästä Berliinin kasvitieteelliseen puutarhaan oli pitkä pyöräilymatka. Oli helle, olin väsynyt ja onnellinen ja hämmentynyt. Elämässä tapahtui paljon ja tosi nopeasti, mutta puutarhassa pystyin vähän pysähtymään.

Sinä vuonna piti ilmeisesti hengitellä paljon. Ja syvään.

Kööpenhaminan kasvitieteellisessä puutarhassa olin äitini kanssa. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme kahdestaan ja minusta tuntui aikuiselta. Nyt tuntuu ihanalta, että kävimme reissulla myös kasvitieteellisessä puutarhassa, sillä kasvit ovat meille kummallekin rakkaita ja kiinnostus niitä kohtaan nykyään yksi asioista, jotka jaamme.

Opiskeluaikoina Helsingin talvipuutarha oli oma pakopaikkani. Se oli aivan kotini lähellä, eikä kasvihuone silloin ollut vielä somevaikuttajien ja valokuvaajien täyttämä. Yleensä koko paikassa ei ollut melkein ketään, ja silloin siellä pystyi lukemaan kirjaa ja istuskelemaan ja miettimään syviä humanistin ajatuksia kaikessa rauhassa. (Siihen aikaan ei ollut edes älypuhelimia harhauttamassa Suurista Ajatuksista.)

Viimeksi kävin kasvitieteellisessä puutarhassa pari viikkoa sitten. Oli viimeinen arkipäivä ennen uusien töiden aloittamista ja vietin sen lähes parhaalla tietämälläni tavalla (ottaen huomioon, että kaikki rakkaat ja ystävät sadan kilometrin säteellä olivat tietenkin töissä): Lontoon kasvitieteellisessä puutarhassa, Kew Gardensissa. (Sieltä ovat myös nämä kuvat.) Puutarha on ihan valtava, enkä ehtinyt melkein viidessä tunnissa edes nähdä jokaista nurkkaa. Kolme isoa kasvihuonetta, lukuisia teemapuutarhoja, gallerioita, puita ja kävelyreittejä – elin unelmaani!

Sain puistosta inspiraatiota useampaankin kirjoitukseen, ja aionkin lähiaikoina kertoilla ainakin puumaisista kasveista, kasvitieteellisestä taiteesta ja siitä, mitä kenties tekisin, jos minulla olisi rajattomasti aikaa ja rahaa.

Olen viime aikoina antanut neljä kasvilahjaa:

• Ystävälleni synttärilahjaksi, kun satuimme sopivasti näkemään pitkästä aikaa melkein oikeana päivänä. (Ja vähän myös raskauslahjaksi, koska olen siinä iässä ja elämäntilanteessa, että vauvauutisia tulee aika ahkeraan.)
• Siskoni uuteen kotiin (siitä kerroin lisää täällä).
• Poikaystäväni veljelle ja hänen tuoreelle vaimolleen häälahjaksi (täällä kerron, miten lahjakasville kävi lentokoneessa).
• Ystävälleni tuparilahjaksi.

Kaikki antamani kasvit ovat olleet kilpipiileoita, latinaksi pilea peperomioides. Rakkaan muita nimiä ovat kiinalainen rahapuu, pannukakkukasvi ja lähetyssaarnaajakasvi.

Sen lisäksi, että kilpipiileoita on hyvin saatavilla, oli valintaani muutama muukin syy:

Kilpipiilea on melko halpa. Suomessa ostin kasvit Plantagenista, jossa maksoin noin 15 cm:n korkuisesta yksilöistä muistaakseni 12 euroa. Lontoossa pienen kilpipiilean voi saada viidellä punnalla, isompien hinnat pyörivät 10-15 punnan tuntumassa. Ihan pienimpiä löytää hyvällä tuurilla kirppareilta ja katumarkkinoilta parilla eurolla tai punnalla (syy siihen alla).

Kilpipiileasta saa pistokkaita. Kympin hintaisessa kilpipiileassa on luultavasti jo yksi tai muutama pistokas, jotka voi helposti erottaa ja istuttaa omaan ruukkuun. Kiitos sen, sain sekä tuparilahjan että huonekasvin itselleni samalla hinnalla. (Suurin osa postauksen kuvista on siitä meille jääneestä pienimmästä pistokkaasta, joka ilokseni näyttää puskevan jo uusia lehtiä.) Erottaminen on superhelppoa: kaiva emokasvia ja pienempää tainta yhdistävä juuri esille mullan alta ja katkaise se terävällä ja puhtaalla veitsellä. Multaan istutetulta pistokkaalta voi odottaa uusia lehtiä reilun kuukauden päästä.

Ylipäätään kilpipiilea kasvaa ihanan nopeasti. Tai ihanan ja ihanan, olen kuullut myös piilean omistajista, jotka ovat melkein pulassa kasvin synnyttämien pikkupiileoiden kanssa. Kun kaikki läheiset on lahjottu, voi vauvakasvit jättää kasvamaan myös samaan ruukkuun. Tästä löytyy ihan upeita esimerkkejä, jos googlaa vaikkapa giant pilea. Kilpipiilea voisikin sopia samanlaiseksi sukukasviksi kuin äidiltä saamani kultaköynnös.

Kilpipiilea on ollut jo vuosikymmeniä suosittu huonekasvi myös länsimaissa, mutta kukkakauppoihin se on löytänyt tiensä ihan viime vuosina. Aiemmin kun kenelläkään ei ollut tarvetta ostaa kilpipiileaa kaupasta, vaan se levisi suoraan kasvinystävältä toiselle. Vielä 10 vuotta sitten kilpipiilean metsästäminen kaupoista länsimaissa oli itse asiassa lähes mahdotonta, eikä se kuulunut kauppojen peruskokoelmaan.

Kilpipiilea on kotoisin Etelä-Kiinan vuorilta, ja siellä sitä on kasvatettu koristekasvina jopa sadan vuoden ajan. Vuonna 1945 kilpipiilea löysi tiensä Norjaan Kiinassa asuneen lähetyssaarnaajan mukana (tästä johtuu yksi nimityksistä, muut liittynevät lehtien ulkonäköön). Siellä se alkoi levitä kodista toiseen pistokkaiden avulla, mutta vielä 1970-luvulla Lontoossa ihmeteltiin, että mikä kasvi tämä tällainen pyöreälehtinen oikein on. Kaupallinen kasvatus alkoi vasta 2010-luvulla, minkä jälkeen kasvista onkin tullut trenditietoisten vakiovalinta.

Kilpipiilea on helppohoitoinen. Olen kirjoittanut lahjakasvieni oheen lyhyet hoito-ohjeet:

Viihtyy valoisassa, mutta ei suorassa auringonpaisteessa. Itä- tai pohjoisikkuna on yleensä hyvä. Kastelu suunnilleen kerran viikossa, multa saa vähän kuivahtaa välissä. Jos lehdet nuupahtaa, anna lisää vettä.

Easy as that.

Kilpipiileaan liittyy symboliikkaa. Jotkut uskovat, että jos kilpipiilean multaan upottaa kolikon, tuottaa kasvi omistajalleen mammonaa ja vaurautta.

Toinen uskomus on, että kilpipiileaa ei pitäisi koskaan ostaa kaupasta, sillä ne alut kuolevat toisin kuin pistokkaina muilta saadut. (Pistokkaiden saamiseen taas liittyy sellainen uskomus, että niistä ei saisi kiittää. Pöhköä, jos minulta kysytään.) Olen ajatellut kuitenkin, että lahjaksi ostaminen on ihan ok, eikä toivottavasti tuota saajalle ikävää ja epäonnea.

Kaikkein ihaninta kilpipiileassa ja se syy miksi rakastan huonekasveja on kuitenkin sen kauneus. Kilpipiilean näkeminen tekee minut onnelliseksi. Siistin pyöreät lehdet erottuvat muiden kasvien joukosta, ja vaaleanvihreä väri on ihastuttavan raikas. Ja ne vauvakasvit, ovathan ne nyt ihan todella suloisia!