En ihan tajua ilmakasveja.

Ne ovat yleensä pieniä, kasvavat hitaasti, näyttävät helposti muovisilta ja ovat muutenkin vähän plääh.

Paitsi että minun oma ilmakasvini, siitä olen oppinut tykkäämään. En tosin ihan alusta asti.

Sain kasvin äidiltäni viime vuoden lopulla. Kävimme Suomessa joulukuun alussa, ja lähestyvän juhlapäivän kunniaksi vanhempani päättivät järjestää pikkujoulut, kun kerrankin olimme koko perhe koolla. Pikkujouluissa sisarusteni lapset askartelivat kuusenkoristeita, juotiin glögiä ja syötiin pipareita, isä säesti pianolla joululauluja ja muut leikkivät. Joulupukki valkoparran jälkeen jaettiin pikkujoululahjat eli korkeintaan parin kympin arvoiset paketit perheenjäsenelle, jonka nimi oli määrätty pari viikkoa aiemmin arvonnassa.

Omasta pikkujoulupaketistani vastasi äitini, joka oli käärinyt lahjapakettiin ilmakasvin, tillandsian. (Äidiltä olen saanut myös kultaköynnökseni – sen hän toi tuliaisena Lontooseen.)

Kasvi oli pieni, söpö ja fiksusti sellainen, joka oli helppo kuljettaa lentokoneessa kotiin. Kotona laitoin sen paremman astian puuttuessa muumimukiin ja muumimukin ikkunalaudalle. Siinä se sitten tökötti, eikä tehnyt mitään.

Helmikuussa muotoilin keramiikkakurssilla kolmijalkaisen pikkuruukun, josta tuli ilmakasvini uusi koti. Se muutti jotain, ja pian jo esittelin ruukkua ja kasvia ylpeydellä työkavereille, ystäville ja Instagramissa. Hypistelin kasvia, kääntelin ruukkua ja tutkin kihartuvia lehtiä.

Sitten taas turhauduin, kun kasvi ei tuntunut lainkaan kasvavan. Onkohan se edes elossa enää, pohdin.

Jatkoin kuitenkin viikottaista hoitorutiiniani. Pari tuntia kokonaan veden alla (ihan normaalin vesijohtoveden, sadevesikikkailuun minusta ei ole), tiukka ravistus ja usean tunnin kuivaus ylösalaisin. Sama seuraavana sunnuntaina.

Kerran se sitten oli siellä: pieni vauvakasvi, joka puski alimpien lehtien juuresta ja teki minut ihan suunnattoman onnelliseksi.

Ja kohta toinen.

Yhtäkkiä aloin pitää ilmakasvistani ihan eri tavalla. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten rakastan kasveja, jotka tekevät uusia lehtiä ja puskevat alkuja – kasvavat. Nyt ilmakasvistanikin tuli mielessäni elävä asia, joka muuttui, kasvoi ja kehittyi. Vanhoja kuvia katsellessani tajuan, että olisin toki voinut huomata muutoksen aiemminkin, ellen olisi niin malttamaton. Ilmakasvit kun ovat vaatimattomia ja herkkiä, eivät tee itsestään numeroa. Kuulin kerran, että kotiin kantamisen jälkeen suurin osa ilmakasveista itse asiassa vain kuolee hiljalleen, kunnes näyttää niin surkealta, että omistaja antaa ptillaeriksi tai hankkii paikalle uuden.

Tällä viikolla huomasin, että ilmakasvini on tainnut salaisesti ja huomaamatta kukkia. Sen keskellä on kasa kuivuneita terälehtiä, itse kukkaa en koskaan nähnyt. Kukkiminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että kasvi on hoitanut tehtävänsä ja alkaa hiljalleen kuivua ja kuolla pois. Vauvakasvit jatkavat siitä huolimatta eloaan, ja seuraavaksi olen valinnan edessä: pidänkö vauvat kiinni emokasvissa vai irrotanko erilleen? Toistaiseksi olen antanut pienten alkujen olla, vaikka koko kasvi ei enää ihan mahdukaan kolmijalkaiseen kotiinsa. Juuri nyt tykkään kuitenkin kasvin persoonallisesta muodosta ja outoudesta, siitä ettei ihan samanlaista tule heti vastaan.

Ilmakasveilla voisi tehdä sisustuksessa vaikka mitä hauskaa: roikuttaa niitä ylösalaisin simpukankuorista, asetella lasikupuun tai hankkia hauskan pikkuruukun. Leikkiä meduusaa tai eläimen karvoja, joku sellainen kiinnostaisi vähän.

Mielipiteeni ilmakasveista: Vaatimattomia ja muovisia? Joo. Tuskastuttavan hitaita kasvamaan? Joo. Silti kiehtovia? Parhaimmillaan.

Onko sulla ilmakasveja? Mitä mieltä niistä?

Oletteko huomanneet, että kasveja on nykyään ihan kaikkialla? Hurjan monessa lehtikuvassa ihmisten taustalla, mainoksissa tuomassa trendikästä tunnelmaa, kaupoissa koristeena ja kampaamoiden ikkunalla. Ja juuri huonekasveja, ei niinkään kukkia.

Se on ihanaa!

Kenties kiitos tämän trendin, kohtaan (ja kuvaan) ilahduttavia kasvitilanteita lähes päivittäin. Nyt ajattelin jakaa tännekin viime ajoilta kolme tilannetta, joista kasvit tekivät vielä paremman.

Siskoni kaunis koti

Siskoni perheineen rakennutti itselleen uuden talon. Se valmistui jo ennen joulua, mutta koska en ole käynyt Suomessa aikoihin, pääsin näkemään paikan omin silmin vasta hetki sitten, kun käväisin lomalla kesäisessä kotimaassa. Olin seurannut vierestä vaikeita laattavalintoja, todistanut iloa uusista huonekaluista sekä sopivien rappusten onnistuneesta metsästyksestä, mutta melkein eniten kiinnosti, miten kasvit olivat mukana kodin tunnelmaa tekemässä. (Myös siskoni osaa arvostaa vihreyttä sekä seinien sisällä että ulkopuolella.)

Ja olivathan ne! Korkeassa olohuoneessa loistoonsa pääsivät palmut, peikonlehti ja muut suuret lajit, joista pikkukaksiossamme voin vain haaveilla. Kasveja roikkui myös ikkunoissa ja löytyi hyllyiltä ja tasoilta, kiitos järkevien säilytysratkaisujen, jotka sallivat laskupintojen käytön muuhunkin kuin pakolliseen. Oman osansa talon tunnelmaan toivat toki suuret ikkunat, joiden kautta pihan puut ja istutukset lisäsivät kodin vihreyttä.

Tuparilahjana viemäni kilpipiilea löysi paikkansa keittiön sivupöydältä luettuamme, että kasvi viihtyy puolivarjossa.

Paluumatkalla pääsin tutustumaan tarkemmin myös talon uuteen puutarhaan, kun vietin talossa vielä yhden yön yksinään asukkaiden lomaillessa mökillä. Vasta pari viikkoa aiemmin äitini oli siskonsa kanssa kaivanut mummolamme perennamaata ja valinnut sieltä sopivia kasveja uudelle pihalle. Hiljattain siskoni oli sitten istuttanut kasvit maahan, ja lupasin lähettää tuloksesta kuvaraportin äidilleni, kunhan pääsisin perille. Näyttää vähän kuivalta, etenkin tuo etupenkki, kilahti puhelimeeni heti ensimmäisen kuvan jälkeen. Ymmärsin vihjeen, sillä olin jo pari päivää kuunnellut äitini pohdintaa siitä, että niinköhän kasvit juurtuvat uuteen kotiinsa helteisessä Helsingissä suurten, janoisten puiden ympäröimänä. Varmistettuani vielä, että perennoja ei todella voi kastella liikaa, vietin sitten vajaan tunnin tihkusateisessa illassa kiskoen kuraista kasteluletkua ja kuunnellen podcasteja.

Mitä sitä ei ihminen kasvien (ja siskon ja äidin) vuoksi tekisi.

Häät puutarhassa

Suomi-loman jälkeen kävin kotona pesemässä pyykkejä, vierailemassa nopeasti tulevalla työpaikalla ja nukkumassa yhden yön ennen kuin suuntasimme helteiseen Ranskaan poikaystäväni lukiokaverin häihin. Häät olivat upeat, eivätkä vähiten siksi, että pitkän ja ranskankielisen kirkko-osuuden jälkeen iltapäivädrinkit nautittiin kasvitieteellisessä puutarhassa. Puutarha oli kumpuilevalla normandialaisella maaseudulla lähes meren rannalla, jota helli kesäkuun helteisin päivä. Hääseurueelle varatulle nurmiaukiolle oli pystytetty vain pari pientä katosta pitämään juomat ja hors d’oeuvresit tuoreina, mutta luonto piti huolta myös juhlijoista ja suojasi auringonpistokselta.

Haaveilin itse joskus hääjuhlasta Helsingin talvipuutarhassa, mutta kyllä ulkotilakin kauniina päivänä olisi très chic.

Yllätys metroasemalla

Olen siitä outo lontoolainen, että käytän metroa todella vähän, ja sen sijaan matkustan paikasta toiseen yleensä kävellen tai bussilla. Pari päivää sitten olin kuitenkin sopinut lounaan metroetäisyyden päässä sijaitsevaan kaupunginosaan, jossa en yleensä liiku. Kotiin lähtiessäni metroasemalla odotti iloinen yllätys: upea kasvivalikoima. Voisiko kaikissa julkisissa tiloissa olla kasvipakko?

Seuraavaksi lähden tutustumaan lähipuiston vehreyteen mölkkymatsin parissa. Kauniita kasvikohtaamisia!